tiistai 23. elokuuta 2016

Mitä musiikille on tapahtunut?

Mietin tänään tulevaa Apulanta-elokuvaa ja Ekotorilta ostamiani levyjä. Nykyään etsin vivahteita ja tunnelmia, mutta sieluun musiikki ei enää oikein käy. Paitsi ehkä eilen kun kuuntelin vanhoja Neljän ruusun biisejä.

c-kasetti
C-kasetti on soittanun soundtrackin ikimuistoisiin hetkiin.

Muusiikinkuunteluni on nykyään vähän kuin joisi kallista viskiä. Sitä haistelee ja maistelee pikku siemauksin yrittäen löytää sen hienoimpia vivahteita. Saatan ostaa vinyylilevyn, kuunnella sitä kerran pari nauttien ja sen jälkeen unohtaa. Ei jää tunnetta joka vetäisi takaisin levyn pariin.

Apulannan Anna mulle piiskaa tai Tehosekoittimen C'mon baby yeah -singlejä taas saatoin soittaa tunninkin putkeen kyllästymättä (Mä haluun rauhoittua on "b-puoli").  Autoradiosta yöllä soinut Timo Kiiskisen Liian nuorena kaunis porasi reiän suoraan sieluuni.


Miljoonasade tai Leevi and the Leavings oli kuin koppa kaljaa parikymppisenä, ne maalasivat eteen elämänmakuisia tarinoita, uusia, mutta tutun oloisia. Siinä on jotain sellaista mitä ei löydy yhdeksän euron oluttuopista, enkä enää muista miltä haisee kun tupakka käryää koleassa syysillassa.

Teknomusiikki, tai ysäri kuten nykyään sitä kutsutaan, oli ihan omaa luokkaansa. Teknon soidessa tuntui kuin aina olisi ollut bileet. Vaikka nykyään biletys on suosittu aihe musiikissa, ei siinä ole samaa poljentoa kuin vaikka Scooterin Firessä. Ihan kuin nykyään vain chillailtaisiin.

Eipä tuolloin tullut ajateltua, että 90-luku pääsee ajallaan samaan asemaan kuin muutkin vuosikymmenet. Ysärimusiikin suosiota on yritetty selittää sillä, että sen positiivinen tunnelma kiehtoo taantuman vuosina. Ysäri on hyvää menomusaa.

Ennen musiikki oli tarinoita ja tunnelmia. Nykyään voin melkein maistaa soinnut kieleni päässä, kuulla kun plektra osuu kitaran kieliin. Ei tee mieli kääntää nuppeja kaakkoon kuten aikoinaan Guano Apesin Big in Japanin kanssa. Tosin tuolloin asuin teollisuushallin yläkerrassa, nyt olen asuntovelallisena kerrostaloyhtiössä.

Silläkin lienee osansa asiaan, että minulla on paremmat stereot kuin ehkä koskaan unelmoin. Toista oli kun soitti itse nauhoittamiaan kasetteja Grundig-merkkisellä kasettimankalla. Vanhaksihan en tietenkään ole missään tapauksessa tullut, mutta jotain siinä oli sellaista mitä ei enää ole.

Pitäisi vain muistaa, että aina ei tarvitse nuuhkia savun aromia viskilasista tai etsiä jaloaromihumalaa tulppaanilasista. Joskus voi myös ottaa kymppisäkin tarjousbisseä ja pitää kavereiden kanssa hauskaa. Pistää vaikka soimaan Michael Jacksonia ysärin tapaan. Lopuksi toivotetaan Hyvää yötä ja huomenta.

5 vuotta ilman polvivaivoja

10 vuotta kärsin enemmän tai vähemmän erilaisista polvivaivoista. 5 vuotta sitten sain ne loppumaan kun heitin tukipohjalliset roskakoriin ja hankin uudenlaiset lenkkitossut.


Hyvät tossut, mutta kilometrit alkavat olla täynnä.

Ensimmäiset tukipohjalliset sain armeijassa, toiset hankin myöhemmin yksityiseltä firmalta missä asiaan perehdyttiin vähän kattavammin. Varsinkaan loppuaikana pohjalliset eivät kuitenkaan tuntuneet hyvältä. Polvet vaivasivat vuodesta toiseen ja lenkkeily ei tuntunut oikein koskaan hyvältä.

Sain toki kaikenlaisia jumppausohjelmia, mutta harjoitukset olivat yleensä yksitoikkoisia ja jäivät usein tekemättä. Olisi ollut kätevää, jos jalkoja olisi voinut vahvistaa jonkun muun toimen ohessa.

Minulle on aina sanottu että minulla on lattajalat, nilkassa on kuulemma asentovirhe ja polvet jollakin tavalla löysät (en muista oikeaa, mutta se todettiin lääkärin toimesta). Lähtökohta ei siis ole ehkä ihan huippuluokkaa.

Minulle on aina suositeltu "hyviä ja tukevia kenkiä". Huono jalkahan kaipaa tukea, toki se heikentää jalan omaa kykyä tukea itseään. Mut hei, jalkaahan voi sitten taas aina vahvistaa jumppaamalla.

Olin jo henkisesti varautunut siihen, että jonain päivänä polvet varmasti hajoavat lopullisesti. Olin kuitenkin joskus lukenut paljasjalkajuoksusta ja se kuulosti mielenkiintoiselta. Olin myös juuri saanut uuden työpaikan ja kesän alennusmyynnit olivat meneillään.

Uudet tossut


Stockmannin urheiluosastolla silmiini osuivat sähkönsiniset tossut myrkynvihreillä pohjilla. Tossut eivät olleet jäykät ja rullaavat toisin kuin vanhat Asicsini. Ne tuntuivat kädessä miellyttävän kevyiltä. Hintaa Adidaksilla oli alennuksen jälkeen 50 euroa ja ajattelin, että kokeillaanpa nyt tuotakin, vanhat tossut olivat joka tapauksessa jo aika kulahtaneet.

En ollut juurikaan lenkkeillyt noihin aikoihin, mutta tulos yllätti silti. Parin sadan metrin jälkeen jalkaterän lihakset olivat jo niin väsyneet, että piti vaihtaa kävelyyn. Silloin tiesin, että kaikki ei ollut kohdillaan ja harjoituksia oli jatkettava.

Kävelin ja hölkkärin vuorotellen lenkeillä ja jalat alkoivat vahvistua. Juokseminen tuntui ensi kertaa elämässäni miellyttävältä, kevyet tossut olivat mukavat jalassa ja tuntuma alustaan hyvä. Kamppailulajeissa olen tottunut liikkumaan päkiän varassa, joten liike oli luonnollista.

Koko jalkateräni asento alkoi muuttua ryhdikkäämmäksi kun jalan lihakset vahvistuivat. Luultavasti jalanjälkeni on nyt eri näköinen kuin aikaisemmin. Sanovat, että joillakin olisi kengännumerokin muuttunut.

Tekniikka on tärkeää


Seuraavana kesänä juoksukuntokin oli jo ihan eri luokkaa, mutta jossain vaiheessa törmäsin ongelmiin. Akillesjänne tulehtui enkä ensin tunnistanut vaivaa. Myöhemmin sain akillesjänteen tulehtumaan vielä toisen kerran.

Vanha treenikaverini Karatesta kuitenkin neuvoi minua Cosmic Comic Cafen baaritiskillä, painon ei saisi antaa pudota liikaa kantapäälle. Ja se neuvo toimi, pienen opettelun jälkeen ei akillesjänne ole vaivannut ja nilkatkin tuntuvat väsyvän vähemmän.

En ole koskaan saanut sen enempää juoksuoppia, ehkä joku juoksukoulu voisi tehdä poikaa. Tosin itse pyrin löytämään itselleni juuri sellaisen tyylin, että se tuntuu hyvältä, en tavoittele huippuaikoja vaan haluan pitää jalat kunnossa ja pitää yllä peruskuntoa.

Koulun liikuntatunneilla puuhattiin mitä milloinkin, mutta mitään hyödyllistä oppia sieltä ei jäänyt käteen. Ehkä joku pieni juoksuoppi sopisi kuitenkin koulunkin ohjelmaan?

Kehon oma virheenkorjaus


Tietotekniikkaihmiset tuntevat käsitteen virheenkorjaus. Sama taitaa päteä ihmisen kehoonkin, ihmisyksilöhän ei ole koskaan lähellekään täydellinen. Se asia saattaa ehkä unohtua kun tuijottaa lääketieteen oppikirjojen kuvia täydellisestä vartalosta?

Jos vika ei ole suurensuuri, jalka hakeutuu parhaaseen mahdolliseen asentoon ilman ihmisen asettamia tukiakin. Ainakin jos antaa jalan toimia ja liikkua luonnollisesti. Liika tukeminen vain heikentää jalkaa ja pahentaa vaivoja. Ja miten ihminen onkaan selvinnyt aikaisemmin ennen "hyviä ja tukevia" kenkiä? Evoluutio on muokannut jalan toimimaan sellaisenaan.

Jumppaohjelmiakaan ei tarvita kun jalka vahvistuu lenkkeilyssä. En minä ole mikään sanomaan mitä kenenkin pitäisi tehdä, mutta suosittelen kokeilemaan vähemmän tukevia kenkiä. Sen jälkeen ei välttämättä enää tee mieli palata ollenkaan raskaiden ja jäykkien jalkineiden pariin.

Ennen kaikkea kannattaa kannattaa tehdä niin kuin itsestä tuntuu hyvälle. Tosin jos hakee huippusuorituksia, se ei taida koskaan tuntua hyvältä, mutta itse en tähtää mitattaviin suorituksiin vaan hyvinvointiin. Kovaa treenaava toki hankkii varmaan joka tapauksessa erilaisia kenkiä kaappiin.


torstai 18. elokuuta 2016

Tee-se-itse akustiikkataulut

Monia suomalaisia asuntoja vaivaa ikävä kaiku. Tilan akustoiminen ei ole pelkästään hifistien puuhastelua, vaan sillä voi parantaa jokapäiväistä elämänlaatua. Akustoimista pidetään kalliina, mutta rahaa voi säästää tekemällä itse.

valmiit akustiikkataulut seinällä
Akustointia voi tehdä myös tyylikkäästi.

Mikäli asunnossa on paljon paljasta ja kovaa seinäpinta-alaa, voi jo pelkästään koväänisempi keskustelu olla epämiellyttävän kuuloista. Mitä rikkonaisempia pintoja ja mitä enemmän pehmeitä materiaaleja, sitä miellyttävämpi äänimaailma.

Tärykaiku


Mikäli tilassa on vastakkaisia kovia seiniä, syntyy herkästi epämiellyttävää tärykaikua. Tärykaiun olemassaolon voi todeta lyömällä kädet voimakkaasti yhteen, tärykaiku saa äänen ikään kuin jäämään soimaan.

Nopeasti toistuva kaikuääni. Ilmenee, kun ääniaalto etenee vastakkaisten seinien välillä. – Ecophonin akustiikkasanasto

Tärykaiku voi tehdä tilasta epämiellyttävän, mutta onneksi sitä on suhteellisen helppo torjua laittamalla jotakin pehmeää toiselle vastakkaisista seinistä. Esimerkiksi paksu ryijy voi auttaa hillitsemään pahimmat kaiut.

Sovellettua akustointia


Akustiikan parantaminen ei välttämättä vaadi kalliita erikoistuotteita. Oikein sijoitettu kirjahylly, karvalankamatto, paksut verhot tai edellä mainittu ryijy auttavat hillitsemään pahimpia kaikuja. Nämä eivät välttämättä pysty kuin korkeimpiin ääniin, mutta ainakin itse koen ne epämiellyttävimmiksi arkielämässä. Hifistelyt sitten erikseen.

omatekoinen akustointielementti
Kyllä tämäkin kaikua vähän hillitsee.

Itse tein esimerkiksi kesällä esivahvistimen pakkauslaatikon pehmusteesta ja kirpparilöydöstä seinälle elementin vaimentamaan kaikua. Kukaan tuskin arvaa, että mitä virkattu teos pitää sisällään jos sitä ei ala tutkia lähemmin.

Akustiikkatauluja


Erilaisia valmiita tauluja voi ostaa monistakin eri paikoista, mutta ne ovat usein kalliita. Itse suunnittelin alunperin tekeväni taulun kotimaisesta Konto-levystä jota saa eri värisinä ja sitä on helppo muokata. Kontoa saa myös tulostettuna haluamallaan kuvalla.

Päädyin kuitenkin hieman järeämpään ratkaisuun kun sain 4 kappaletta Ecophonin 1200 x 600 x 20 mm akustiikkalevyjä. Ecophonin levyjä voi kysellä rautakaupoista, mutta luultavasti joutuu ostamaan koko paketin kerralla. Mikäli ei halua käyttää koko pakettia, kannattaa kysellä kavereita kimppaan, akustiikkataulun rakentaminen sujuu vähän vähemmänkin kätevältä ihmiseltä.

Työkaluja ei juurikaan tarvita


Tehokkaamman vaimennuksen aikaansaamiseksi päätin laittaa kaksi levyä päällekkäin, jolloin paksuudeksi tuli 4 senttiä. Kerrostaloasujana en omista mitään kovin ihmeellistä työkaluvalikoimaa, joten päätin, että levyt pitää saada tauluiksi mahdollisimman helposti.

Kasaamiseen kannattaa hankkia hyvää asennusliimaa. Jos ei omista silikoniprässiä, saa asennusliimaa ponneainepullossa ainakin Pattex-merkkisenä. Itse käytin Sika MaxTackia mitä ostin Prisman alennuksesta. MaxTack kuivuu nopeasti ja pitää hyvin.

liimaprässi ja maxtack liima
Sika MaxTack osoittautui hyväksi valinnaksi.

Kiinnitystä varten levyjen taakse kannattaa asentaa jonkinlainen kehikko. Kehikko jättää myös pienen ilmaraon levyn ja seinän väliin mikä parantaa vaimennusta. Kehikonkin voi tehdä itse, mutta päätin mennä siitä mistä aita on matalin ja ostin halpoja öljymaalauspohjia joista vain poistin kankaan. Tosin en välttämättä suosittele sitä, sillä 50 x 70 cm kehys jää pystysuunnassa turhan vajaaksi. Tämä joko haittaa tai sitten ei.

riisuttu maalauspohja kiinnitysvalmiina
Kehikon asettelua.

Maalauspohjien puuaines ei ollut maailman kovimmasta päästä ja sain helposti kierrettyä kiinnityskoukun kiinni. Koukut tuntuivat kuitenkin istuvan tiukasti kiinni. Nopeasti kuitenkin huomasin, että koukkua on mahdoton saada tasan keskelle ja taulu jäi vinoon. Korjasin kiinnitystä sen verran, että laitoin tauluihin 2 koukkua ja niiden väliin rautalankaa. Ei ehkä maailman paras ratkaisu sekään.

bilteman kalustetassut kehikon kulmissa


Kehikon kulmiin laitoin vielä pehmeät kalustetassut suojelemaan seinän maalipintaa.

Kankaissa riittää valinnanvaraa


Pelkkä valkoinen levy ei ole kovin kaunista katseltavaa, vaan ne kannattaa päällystää. Kangas ei kuitenkaan saa olla liian tiheää, nyrkkisääntönä sanotaan, että pitää pystyä puhaltamaan ilmaa kankaan läpi.

Netistä löytyi jos jonkunlaista kangaskauppaa ja aluksi havittelinkin jotain sarjakuva- tai scifihenkistä kangasta. Päädyin kuitenkin siihen tulokseen, että se voisi tehdä asuntooni liian levottoman tunnelman. Lähdin paikalliseen Eurokankaaseen etsimään hillitympiä kuoseja.

Eurokankaassakin valinnanvaraa piisasi. Halusin kuitenkin kaksi erilaista, mutta mahdollisimman samantyylistä ja saman huomioarvon omaavaa kangasta. Ensimmäinen miellyttävä kangas löytyi helposti, mutta toinen tuotti jo hieman vaikeuksia.

Valitsemani kankaat olivat harvaa trikoomaista kangasta, mikä joustavuutensa ansiosta on helppo laittaa siististi paikalleen. Vaaleampi kangas vaikutti jopa todella harvalta.




Olin ensin ajatellut nitoa kankaat kiinni, mutta en omista kovin kummoista nitojaa. Päätin ensin laittaa kankaat kiinni nuppineulalla jos tulee jotain säätöä. Ja koska ne näyttivät pysyvän hyvin nuppineuloilla, jätin neulat paikalleen. Ompahan sitten helppo vaihtaa kangas jos joskus ilmenee tarvetta.

Kangas kannattaa leikata mahdollisimman sopivan kokoiseksi että se ei jää roikkumaan. En kuitenkaan ole Steve Jobs, joten en piitannut takapuolesta sen enempää kunhan ylimääräinen kangas ei jäänyt näkyville.

Onnistunut lopputulos


Nostin yhden taulun ensiksi kokeeksi hyllyn päälle ja tein alussa mainitsemani läpsäytystestin. Jo huolimattomasti aseteltuna se söi mukavasti tärykaikua. Asettelin molemmat taulut omille paikoilleen ja totesin, että toimii!

Musiikkia kuunnellessa tuntui ensin, että jotain puuttuisi. Ääni tuntui tulevan voimakkaammin kaiuttimien suunnasta ja se tuntui pehmeämmältä. Asetuin sweet spottiin istumaan ja pistin Norah Jonesia soimaan, läsnäolo tuntui vahvana.

Norahin kanssa herkisteltyäni pistin pyörimään elokuvan Koodinimi U.N.C.L.E:n. Katsoin elokuvan ensimmäistä kertaa, mutta nytkin tila tuntui piirtyvän vahvempana eivätkä rytinät käyneet korvaan. Elokuvassa on muuten oikein mainiot musiikit.

Olen suhteellisen tyytyväinen taulujen ulkonäköön, ne ovat melko kookkaat, mutta eivät mitenkään liian dominoivat. Mikäli maku muuttuu, uutta kangasta vain päälle.

Lopputulos myös syntyi ihan käden käänteessä jos kankaiden valintaa ei lasketa. Tähän hommaan voi kädettömämpikin ryhtyä. Itse levyt eivät ole ihan ilmaisia, mutta muuten tarvikehankinnoista selviää pikkurahalla. Jos budjetti on tiukka ja on askartelutaitoinen, voi tehdä puusta kehikon, täyttää sen vanulla ja päällystää kankaalla, Ikean kehikoita ei taida enää olla saatavilla.

Varsinkin hifistin mittapuulla tämän tason akustointi ei tunnu juuri missään, mutta lopputulos parantaa kuuntelukokemusta stereoiden hintalapusta riippumatta. Rahaa saa toki halutessaan palamaan moninkertaisia määriä, mutta pienemmälläkin summalla voi saada aikaiseksi huomattavia muutoksia.

Suosittelenkin lämpimästi edes jonkinlaista akustointia kaikille kaikuisissa kivikopeissa asuville. Se voi vaikuttaa jopa stressitasoihin.

keskiviikko 17. elokuuta 2016

miniDSP 2x4 muuttui esivahvistimeksi

Omastakin laitehyllystäni löytyvä miniDSP:n perusmalli 2x4 on edullinen laite, joka käy huonerkorjailuun tai aktiivijakosuotimeksi. Liiallisilla ominaisuuksilla se ei kuitenkaan ole juhlinut, mutta uusi HD-malli pyrkii korjaamaan puutteita.

Sisääntuloja vanhassa 2x4:ssä on vain yksi, eli signaali syötetään sisään analogisena  rca-johdolla. Laitteen loogisin paikka on siis esi- ja päätevahvistimen/aktiivikajareiden välissä signaalin alkuperästä riippumatta. Digitaalisilla lähteillä signaalissa on siis ylimääräinen DA/AD-muunnos.

Toinen ongelmaksi koettu asia on ollut pieni 0.9Vrms antojännite. Hieman kalliimpi, balansoitu malli antaa ulos enemmän, mutta siihen ei ole laitettu mitään kelvollisia liitinterminaaleja.

Sama kuori, uusi tekniikka


2x4 HD -mallin sisuskalut on laitettu uusiksi, mutta ostajia kiinnostaa varmasti eniten mahdollisuus kytkeä laitteita myös optisella tai usb-kaapelilla. Laitteelle voi opettaa minkä tahansa infrapunakaukosäätimen signaalit ohjaamaan äänenvoimakkuutta, sisääntuloja ja presettejä. Myös 2Vrms ulostulo miellyttää varmasti monia.

Lopputulos hämmentää


Paperilla uudet ominaisuudet kuulostavat mainiolta ja itsekin aloin miettimään, että pistäisinkö vanhan miniDSP 2x4:n ja etuvahvistimeni vaihtoon, mutta asiaa pohtiessani törmäsin pariin käytännön ongelmaan.

Laite on alunperin suunniteltu alunperin selvästi piirilevyn ehdoilla, toisella puolella sisäänmenot ja toisella ulostulot. Sen jälkeen se on pakattu heppoiseen peltikoteloon. Tämä ei haittaa mikäli laitteen voi jemmata laitehyllyn taakse piiloon.

Nyt 2x4 HD pitäisi kuitenkin saada sellaiseen paikkaan, että kaukosäätimen signaali tavoittaa ir-silmän ja käyttäjä näkee merkkivalot. Eli käytännössä tulopuoli käyttäjään päin. Ei hyvä.

Avuksi vaivaan on ehdotettu ir-jatkajaa, mutta se olisi taas yksi laite lisää haluamassa virtaa. Laskin eilen, että tv-tasossani on 11 erilaista laitetta jotka tarvitsevat oman virtajohdon. Melkoinen käärmeenpesä kaiken kaikkiaan.

Minusta laitteen kotelo olisi pitänyt suunnitella siten, että sen voi sijoittaa edes jotakuinkin järkevästi näkyvälle paikalle. Ir-silmällä ja indikaattorivalolla ei ole käyttöä hyllyn takana. Tai sitten laitteen olisi voinut varustaa liitännällä johon voisi kytkeä erillisen interfacen laitteen ohjastamiseen.

Ei joka kotiin


Ei alkuperäinenkään miniDSP 2x4 mikään mainstream-tuote ole, sen käyttö vaatii pientä perehtymistä eikä hyvän huonekorjauskäppyränkään aikaansaaminen välttämättä onnistu pelkällä REWin automaattitoiminnolla. Itsekin onnistuin vasta hyvillä neuvoilla.

Vanhan mallin sai kuitenkin kätevästi piiloon ilman esiin jääviä johtosykkyröitä. Nyt laite täytyy laittaa rohkeasti esille tai sitten ei saa pelätä ir-jatkajasta tulevia lisäjohtoja. Itseäni kiehtoisi taas äänentoistojärjestelmän yksinkertaistaminen, ei monimutkaistaminen.

Vai keksiikö joku jonkun järkevän tavan ohjata laitetta ilman ir-jatkajaa virtajohtoineen? Sellaisen tavan joka sopisi myös olohuoneeseen, eikä vain teknologiafriikin miesluolaan.

Jos ei halua säätää tullien ja verojen kanssa, laitetta myy Suomessa ainakin Ääninen.



maanantai 8. elokuuta 2016

Illustratorin Export for screens

Useamman yksittäisen pdf-tiedoston exporttaaminen samalla kertaa Adoben Illustratorista on ollut ennen mahdotonta, eikä bittikarttojenkaan kanssa homma ole ollut liian sujuvaa. Eri kokoisten webbibannerien, lehti-ilmoitusten ja kuvakkeiden tekijöiden huutoon on onneksi nyt vastattu, saanko esitellä, Illustratorin Export for screens.

Tarvitseeko sinun exporttailla paljon kerralla?

Adoben sovellusten uusien ominaisuuksien opettelu ei tunnu olevan kovinkaan suosittua puuhaa, mutta joskus se kannattaa. Erityisesti juuri nyt, varsinkin jos joutuu tekemään samasta työstä useita eri kokoisia versioita.

Pdf-tiedostojen suhteen aikaisempi työnkulku on ollut Illustratorissa todella kökkö, InDesignin exporttia on tullut monta kertaa ikävä. Bittikartoissa on kyllä saanut exportattua kaikki artboardit kerralla, mutta tiedostot on saanut aina nimetä uudelleen käsin (jos yhtään piittaa tiedostojen nimistä). Yhden artboardin kanssa Save for web on ollut mainio, mutta isommissa määrissä sekin tuntuu työläältä.

Adobe on onneksi vaihteeksi kuunnellut käyttäjäkuntaansa ja ratkaisi kertaheitolla ison kasan ongelmia. Export for screens tekee tarvittavan määrän oikein nimettyjä tiedostoja parilla klikkauksella. Pdf ja jpg samalla ajolla? Ei hätää, sekin hoituu, kuten myös eri skaalaukset bittikartoista.

Perehdyin ominaisuuteen jo ennen kesälomaa, mutta aivot olivat vähän jumissa, eikä se ihan täysin avautunut, mutta lomailu ilmeisesti kirkasti ajattelukykyä. Ominaisuus vaatii hieman perehtymistä jotta se antaa kaikkensa.

Presetit kuntoon


Normaalisti pdf:ää tehdessä voi vielä ruuvata asetuksia, mutta Export for screenissä ei voi. Asiassa ei ole mitään ongelmaa, kunhan muistaa tehdä presetit ensin kuntoon. Laiskahan ei ole ennen tehnyt, vaan on sorvannut tiettyjä asetuksia käsipelillä joka kerta erikseen.

Usein käytetyt asetukset kannattaa tallentaa.

Oikeasti laiska ihminen ei halua tehdä samoja asioita montaa kertaa, vaan tallentaa presetin ja käyttää sitä seuraavallakin kerralla. Esimerkiksi PDF/X-asetukset eivät oletuksena pidä sisällään leikkuumerkkejä ja tulostukseen kelpo High quality print sisällyttää lopputulokseen oletuksena .ai-tiedoston, joka paisuttaa tiedostokoon turhan isoksi.

Hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä. – Vanha suomalainen sananlasku

Työajan käytöstään tarkka ei noita joka kerralla ala erikseen härväämään, vaan tekee valmiit presetit. Tosin illu tarjoaa aina ensimmäiseksi, omia muokkaamattomia presettejään, mutta ehkä sen kanssa voi vielä elää, että saa aina kelata listan loppupäähän. Ja kun homma on hoidossa, Export for screens tuottaa juuri halutunlaisen lopputuloksen.

Artboardien nimeäminen


Aikaisemmin artboardien nimeäminen oli enemmän ehkä muodollisuus, mutta nyt siitä on tullut rutiinitoimenpide. Export for screenissä lopputulos saa artboardin nimen, joten se ei ole enää yhdentekevää. Artboardit kannattaakin nimetä vähintään niiden koon mukaan.

Prefix kuntoon


Export for screensissä on mahdollisuus asettaa lopputuloksen nimelle etuliite eli prefix. Mikäli on yhtään tarkka tiedostonnimistä, niin kannattaa usein myös tehdä. Suuria tiedostomääriä on helpompi käsitellä kun ne on huolellisesti nimetty.

Itse olen tottunut nimeämään tiedostot muodossa päivämäärä-asiakas-työ-kohde-koko. Loppuun vielä  p painokelpoislelle tai s kevyemmälle vedokselle, mikäli kyseessä on printtituote.

Tällä logiikalla prefiksi on päivämäärä-asiakas-työ ja artboardin nimeen jää kohde ja koko. Eli esimerkiksi prefiksinä 20160808-oyfirmaab-lehtimainos ja artboardin nimenä hesari-82x42mm.

Bittikarttoja, bittikarttoja


Vanhan exportin kautta on kyllä saanut exportattua haluamansa art boardit yhtä aikaa, mutta hieman kömpelöä se on kyllä ollut. Save for web on taas ollut mainio yhden art boardin exporttaamiseen, mutta suurissa määrissä työläs.

Export for screensillä saa samalla kertaa vaikkapa jpg:t ja png:t haluamillaan kokokertoimilla. Jos tarvitsee nappulat vaikkapa 2 x suurennoksella, se onnistuu parilla hiiren klikkauksella.

Toki jos tekee bannereita joissa on tiukat kokorajoitukset, voi silti joutua turvautumaan Save for webbiin, sillä miksi pakata pienintä kokoa ihan sutuksi sen takia, että suurin ei veny samoilla asetuksilla alle 40 kiloon.

Ryppyjä rakkaudessa


Pdf- ja png-tiedostojen kanssa ominaisuus toimii hyvin, mutta jpg:n kanssa tulos ei vastaa toiveita. JPG 20 ja JPG 50 tuottavat lähes samankokoiset tiedostot jäljen ollessa lähempänä ensimmäiselle sopivaa. Vanhalla Save for webbillä saa parempaa jälkeä pienemmällä tiedostokoolla.

Tosin Save for web antaa oletukseksi aina giffin, eli sen joutuu joka kerta vaihtamaan. Ennen se muisti edellisen kerran asetuken joka oli usein ihan jees.

Luulisi, että sama ohjelma tuottaisi samanlaisen lopputuloksen vaikka käyttäisikin eri exporttia, mutta ei. Myös fotarin uusi export oli aluksi karmean buginen ja lähes käyttökelvoton. Onneksi fotarin Save for web oli edelleen ennallaan ja toimi vieläpä vanhalla tutulla näppäinkomennolla.

Kannatti opetella


Kun jaksoin hieman perehtyä asiaan ja miettiä, miten uusi ominaisuus toimisi parhaiten, loksahtivat palaset kohdilleen. Vaivannäkö kannatti ja pienen funtsimisen jälkeen tietynlaisia hommia on taas helpompi ja nopeampi tehdä, kunhan vaan tekee ennakkotyöt kunnolla, eli nimeän art boardit.

Ja mikä parasta, kun art board on nimetty oikein, tulee oikealle tiedostolle aina oikea nimi. Käsin nimetessä pitää olla tarkkana, että oikea tiedosto saa oikeat kokotiedot.

En ole aina ollut niin tyytyväinen Adoben viimeaikaisiin toilailuihin, mutta Export for screenssin ansiosta annan taas aika paljon anteeksi.

Tosin ajatuksissa on ollut hommata Affinityn sovellukset omia duuneja varten. Niitä on paljon kehuttu, ne ovat edullisia, kevyitä, ja mikä parasta, ne eivät asenna konetta täyteen kaikkea ylimääräistä roipetta mitä en halua tai tarvitse.

Onko pakko jos ei tahdo?


Luulisi, että työpaikoilla kannustettaisiin opettelemaan uusia ominaisuuksia, se kun saattaisi nopeuttaa työskentelyä ja työntekijä olisi tuottavampi. Mutta yleensä kuitenkin riittää, että tekee hommat samalla tavalla vuodesta toiseen sen sijaan, että osaamista ja koulutustarvetta arvioitaisiin mitenkään.

Toki ei ole aina järkevää laittaa laittaa ihmisiä kalliille kursseille, mutta uusien asioiden tutkailuun voisi varata vaikka edes tunnin silloin tällöin, työhön ei myöskään leipäänny niin helpolla jos työtavat kehittyvät jatkuvasti.

Voisi olla myös hyödyllistä vertailla työtapoja ihan työkavereiden kesken. Eri ihmisillä on erilaisia työnkulkuja, mutta kellään harvoin ihan täydellistä. Ja joku käyttää paremmin fotaria, toinen illua.

Export for screens vaatii kuitenkin Adobelta pientä viilaamista, mutta jo nyt se on erinomainen lisä työkalupakkiin jos tekee paljon pdf- tai png-tiedostoja.

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Kannattaako käyttää marseille-saippuaa?

Pari vuotta sitten koitin siirtyä käyttämään palasaippuaa, onhan se vähän hölmöä ostaa vettä purkissa. Homma meni pipariksi siinä kohtaa, kun ostin jotain surkeaa halpissaippuaa. Nyt kuitenkin löysin marseille-saippuan, joka käy ihmisen pesun lisäksi myös vaikkapa nahan hoitoon ja puhdistukseen.

marseille-saippua suihkuhyllyssä
Marseille-saippua viihtyy kylpyhuoneessakin.

Kaikki alkoi oikeastaan siten, että jostain syystä ajauduin pesukinnas.com-sivustolle. Vanhana autofiksarina jäin selaimaan keskusteluja ja törmäsin "kissasaippuaan". Sitä suositeltiin vanhojen nahkarattien puhdistukseen ja elvyttämiseen.

Tässä kohtaa pitää todeta, että  Le Chat Savon de Marseille eli "kissasaippua" ei ole tehty kissasta, mutta ei myöskään ole varsinaisesti oikea marseille-saippua. Aito tavara ei sisällä eläinperäisiä ainesosia, mutta nimitystä ei ole ainakaan toistaiseksi saatu suojattua.

Kissasaippua jäi marketin hyllylle, mutta Emma Noelin oliiviöljystä valmistettu (kissasaippuan pääraaka-aine on palmuöljy) saippua pitäisi olla kunnon tavaraa, sitä myy ainakin Ruohonjuuri. "Maailmanmarketeissa" olen nähnyt myös edullista oliiviöljysaippuaa joka lienee aika samaa tavaraa. Siis niissä paikoissa mistä voi ostaa riisiä isoissa säkeissä ja ruoka-aineita joiden nimiä en tunnista.

Ihmisenpesuaine


Siinä sitten googlettelin ja huomasin, että monet käyttävät marseille-saippuaa itsensä pesemiseen. Joillekin jopa ihotautilääkäri on sitä kuulemma suositellut. Aidossa marseille-saippuassa ei ole väriaineita eikä hajusteita ja sen sanotaan olevan hypoallergeeninen sekä biohajoava 28 tunnissa.

En ole väitteitä tarkistanut, mutta vielä vähemmän tiedän niistä pesuaineista mitä olen käyttänyt viimeiset 30 vuotta. En ole myöskään kemikaalipelkoinen, mutta jos hyvää saippuaa saa aikaiseksi vähemmälläkin, niin mikäs siinä. Epäilen toki, että nykyään monet ainesosat palvelevat enemmän teollisuutta kuin käyttäjää. Lopputulos pitää saada aikaiseksi mahdollisimman halvalla koska profit.

Ensin en edes aikonut pestä itseäni marseille-saippualle, vaan hankin sen muuhun käyttöön. Mutta päätin kuitenkin kokeilla.

Ihossa en huomaa muutosta suuntaan taikka toiseen, tosin voin pestä käteni tinnerillä enkä huomaa silloinkaan. En siis ole herkkänahkainen. Hiukset taas tuntuivat pesun jälkeen pehmeämmiltä, mutta eivät silikonimaisen lötköiltä (monissa hoitoaineissa on silikonia). Autoalan jäljiltä minulla on pieni silikonikammo (kysypä joltain automaalarilta).

Muuten olen ollut pesutulokseen tyytyväinen, mutta jos on käyttänyt reippaasti hiusvahaa, se ei välttämättä lähde yhtä hyvin kuin jollain muulla. Käytössä marseille-saippua on oikein mukavaa, se vaahtoaa juuri sopivasti ja sitä ei tule otettua liikaa kuten joskus nestemäistä pesuainetta. Silmissä se kirvelee hieman, mutta muuten ei kyllä ärsytä yhtään.

Reissussa en saippuapalan kanssa ole vielä ollut, hyvä puoli on se, että se ei voi missään tilanteessa vuotaa laukkuun. Ja kai sen voi laittaa vaikka tavalliseen muovipussiin jos ei omista sopivaa rasiaa. Toki pienempi pala olisi kätevä kuin Emma Noelin jötikkä.

Nahanpuhdistusaine


Marseille-saippuan sanotaan olevan etevä nahanpuhdistusaine ja kelpaavan myös muuhunkin puhdistukseen ja tahranpoistoon. Se ei pese pois nahan omaa rasvaa vaan saippuan öljy hoitaa nahkaa jotta se ei kovettuisi koppuraksi kuten kovakouraisemmin puhdistettaessa.

Usein kuulee sanottavan, että nahka ei siedä kosteutta, se ei tarvitse hoitoa tai sitä ei voi järkevästi hoitaa. Nahka on kuitenkin luonteeltaan materiaali joka tarvitsee hoitoa jotta se säilyisi hyvänä pidempään. Hoitamaton nahka voi kovettua ja alkaa halkeilemaan.

Esimerkiksi vaalea nahkasohva voi kaivata puhdistusta jo parin käyttövuoden jälkeen. Tietysti kannattaa tutkia ensin valmistajan ohjeet ja kokeilla ainetta, oli se mitä tahansa, johonkin näkymättömään kohtaan. Nahka voi olla myös vahvasti pinnoitettua, jolloin se ei vastaanota hoitotoimenpiteitä kovinkaan hyvin. Tahrat voivat toki lähteä pinnoitetusta nahasta jopa paremmin, mutta mitään hoitoaineita on siihen turha yrittää imeyttää.

Muun muassa Ikealla on oma nahanhoitosettinsä. Autofiksarina itselleni taas tuli tutuksi Leathermasterin nahan puhdistus- ja hoitoaineet. Mutta jos kaipaat edullista ja yleispätevää ratkaisua, hanki marseille-saippuaa.

tummanharmaan nahkahanskat
Hyvistä nahkahanskoista kannattaa pitää huolta.

Olen viimeisen vuoden aikana hankkinut kahdet mokkakengät ja omistan muun muassa harmaat nahkahanskat. Nahkahanskat tuppaavat pyöräillessä likaantumaan ja toisaalta talvella kengätkin saavat osansa maassa pyörivästä mustasta möhnästä. Mokkakenkää ei kuitenkaan voi hoitaa perinteisellä nahkarasvalla.

Kengät puhdistin varovasti saippualla ja harjalla kastelematta niitä liikaa. Väri kirkastui talven jäljiltä ja nahka tuntui aavistuksen notkeammalta. Nahkahanskat tuntuivat myöskin kuin uusilta. Toki hanskat voivat pesun jälkeen tuntua jäykiltä, mutta ne notkistuvat nopeasti käytössä toisin kuin oikeasti kovettunut nahka.

Joka kotiin?


Marseille-saippualla tunnutaan puhdistavan vähän kaikenlaista. Ja miksipä sitä ei kannattaisi hankkia omaankin kotiin, saippuapala ei vie ketään konkurssiin ja se on kuitenkin puhdistusaineena sangen mietoa eikä sen pitäisi aiheuttaa mitään kummempia vaivojakaan kellekään.

Nykyään löytää harvoin mitään käyttökelpoista mikä olisi sekä hyvää, että halpaa. Mutta aina joskus vanhat konstit ovat parempia kuin uusia.

Marseille-saippuasta voit lukea myös sivustolta siivous.info: Marseille -saippuan käyttö siivouksessa.

tiistai 2. elokuuta 2016

Hyvä puukko

Hyvät kengät ovat ehkä retkeilijän tärkein varuste, mutta myös puukko on tuiki tarpeellinen ja myös paljon tunteita herättävä kapistus. Sellaista minun ei onneksi tarvinnut ryhtyä ostamaan, laatikoista löytyy valmiiksi parikin erilaista mallia.

iso ja pieni puukko kalliolla
Puukkoja on moneen lähtöön.

Puukkoa tarvitaan makkarapaketin avaamiseen ja makkaratikun teroittamiseen, mutta myös paljon muuhun. Eniten puukkoa tulee käytettyä nuotion teossa, mutta varsinkin hätätapauksessa se voi nousta arvoon arvaamattomaan, sillä voi katkoa naruja ja jopa pieniä puita ja veistellä kaikenlaista lusikasta leirikyrpään (jolla toivottavasti ei ole mitään tekemistä hätätapausten kanssa...).

Puukoista ollaan aika montaa eri mieltä, joku tykkää isosta vesurimaisesta työkalusta ja toinen tykkää näperrellä pienen terän kanssa. Minusta tärkeintä kuitenkin on valita sellainen puukko, joka tuntuu omaan käteen sopivalta ja sillä saa tehtyä ne askareet mitä on ajatellut. Eikä kukaan estä hankkimasta useampia puukkoja jos ei usko pärjäävänsä vain yhdenlaisella.

Vanha kunnon Mora


Ensimmäinen partiopuukkoni oli klassikko, vanha kunnon punakahvainen Mora. Se ei ehkä ollut yhtä hieno kuin muiden puukot, mutta ajoi kyllä asiansa. Jos etsii huoletonta ja edullista puukkoa, on muovituppinen ja ruostumaton Mora ihan käypä peli. Toki kovat erämiehet nyrpistävät nenäänsä rosterille, mutta kyllä silläkin kiehiset vuolee ja avaa kyrsäpaketin.

Lapin puukko (tai ihan vaan puukko)


Kun olin päässyt yli Mora-vaiheesta, hankin Iisakki Järvenpään lapinpuukon. Tosin eipä Iisakki mistään lapista ollut, mutta tietyntyyppisiä puukkoja kutsuttiin tuolloin usein lapinpuukoiksi. Ehkä siksi, että niitä myytiin paljon matkamuistona Lapissa, omanikin oli ostettu sieltä.

Tuolloin kaikilla partiossa oli joko Marttini tai Iisakki ja siitä vähän sitten käytiinkin vääntöä, tosin jälkeenpäin ajatellen ei niillä tainnut olla mitään kummempaa eroa.

Isoilla pojilla oli tietysti leuku. Pelkkää leukua näppärämpi keksintö oli sellainen, missä oli sekä iso leuku että pienempi puukko. Itse en tykännyt leu'usta, mutta kyllähän se on ihan näppärä jos tarvitsee suorittaa vaikka pienet avohakkuut jossain pusikossa. Kovimpien poikien leuku oli hiiliterästä.

Oma lapinpuukkoni oli ruostumatonta terästä, eikä käytössä juurikaan eronnut Morasta paitsi että lakattu kahva oli märkänä liukas. Yritin kyllä joskus hioa lakkaa pois.

Tuolloin lettiin suunnilleen 90-luvun puoliväliä. Jostain eräkirjasta lukemani ohjeen mukaan puukon terän oikea mitta olisi kämmenselän leveys, mutta pääsääntöisesti meidän puukkomme olivat vähän pidempiä. Leu'ut vielä sitten erikseen.

Pienet eräpuukot


Jossain vaiheessa, varmaan 90-luvun loppupuolella, tulivat muotiin sellaiset hienot käsintehdyn näköiset pikku puukot. H.Roselli taisi olla niistä kuuluisin. Terän piti olla ehdottomasti hiiliterästä, musta ja ehkä jopa viimeistelemättömän näköiseksi jätetty. Kahva ei ollut missään nimessä lakattu ja tuppikin oli hyvin koreilematon.

ahti tikka puukko ulkona tupestaan
Ahti Tikka on näppärä pikkupuukko.

Rosellia minulla ei koskaan ollut, mutta edelleenkin laatikosta löytyy Ahti Tikka -niminen puukko. Olen saanut sen lahjaksi ja kyllä se minulla usein on ollut mukana, mutta en minä sitä ihan hirveästi ole koskaan käyttänyt. Sopisi varmaan kyllä pieneen näpertelyyn, mutta olen enemmän suurten linjausten mies näissä asioissa.

Monitoimityökalut


90-luvun puolivälissä Sveitsin armeijan linkkari oli vielä kova sana, ehkäpä MacGyverin eli Ihmemiehen ansiosta. Ja olihan sellainen tosi näppärä välillä. Tosin osassa malleista tölkinavaaja oli lähes käyttökelvoton, mutta saksia tai ruuvimeisseliä osasi aina silloin tällöin arvostaa.

90-luvun loppupuolella vöille alkoi ilmestyä nahkamiehiä, mitkä olivat tavallaan paljon kätevämpiä kuin linkkarit. Erityisesti partiotaitokisoissa nahkamies osoitti arvonsa, mutta kyllä sellainen sopii nykyään ihan tavallisen kodinkin yleistyökaluksi tai maailmanlopun varalle.

Itselläni on halpis Leatherman-klooni ja sellaista en kyllä voi suositella kellekään. Jos ostatte, ostakaa kunnon kamaa.

Sissipuukko ja jääkäripuukko


Jääkäripuukosta minulla ei ole kokemusta, mutta se ilmeisesti muistuttaa kovin sissipuukkoa ja väittävät jopa paremmaksi, mutta tiedä häntä. Saatavuus jääkäripuukossa on ainakin parempi.

sissipuukko ulkona tupestaan
Sissipuukko M/95 ei turhia koreile.

Minulla on kuitenkin aito ja alkuperäinen J.P. Peltosen sissipuukko M/95 nahkatupella. Tämä puukko on minulle se kaikkein rakkain. En löytänyt muuta sivua, joten lukekaa tästäkin Lekan sivuilta.

Puukko ei ole rakkain sen takia, että se on aliupseerikoulun kurssipuukko vuodelta 2001, vaan siksi, että se on ollut uskollinen ja luotettava kumppani, herättänyt jopa kateutta monissa yhteyksissä. Siirryttyäni Säkylästä Tikkakoskelle, ei siellä oltu moista juurikaan nähty. Eikä sitten myöhemmin Säkylässäkään, mutta ei niistä jutuista sen enempää.

Partioleireillä pikku partiolaiset olivat kovin kiinnostuneita isosta, erikoisen näköisestä teräaseesta. Ja onhan se toki kovin sotilaallisen näköinen mustine terineen. Hauskaa siinä oli se, että saattoi rauhassa antaa pikku käpälien tarttua puukon kahvaan, sillä rullalukitus esti viemästä puukkoa, onhan se tarkoitettu kannettavaksi taisteluvyöhön kiinnitettynä kahva alaspäin. Oikealla tekniikalla puukko kyllä lähtee aikuisen käsissä näppärästi tupesta.

Ensi hätään sissipuukko saattaa tuntua raskaalta ja kömpelöltä, mutta kyllä sillä makkarapaketti aukeaa suitsait sukkelaan ja kyrpiäkin tuli vuoltua kipinässä jokunen.

sissipuukko kädessä
Tukevasta kahvasta saa hyvän otteen.

Kumikahva on hyvin muotoiltu ja pitävä, tosin ahkerammassa hakkaamisessa voi saada käteensä rakon. Parasta härvelissä on kuitenkin teflonilla päällystetty, hiiliteräksestä valmistettu jykevä terä.

Partioaskareissa terällä on nakuteltu poikki muun muassa ranteenvahvuista puutavaraa, mutta kyntensä se näyttää erityisesti klapien pienimisessä. Nuotiota tai tulisijaa sytyttäessä on usein hyödyksi lyödä klapit vähän pienemmiksi ja se onnistuu asettamalla puukon terä klapin päälle ja lyömällä hamaraan toisella klapilla.

sissipuukko ja pieniksi pilkottuja klapeja
Sissipuukko on sytyttäjän kaveri.

Tulihan sitä harrastettua Moralla ja "lapinpuukollakin", mutta ne jäivät yleensä aina lopulta kiinni. Sissipuukon terä on kuitenkin hamarapuoleltaan 5 millimetriä paksu, eli terä on kiilamainen ja myös kestää kovempaakin nuijimista. Toki teflonpinnoite saa ajan myötä kyytiä, mutta se ei haittaa menoa.

sissipuukon terä ja kuluneet teflonit
Terästä näkee, että se on saanut runtua.

Sissipuukko (ja ehkä vähän myös partiossa opitut taidot) toivat minulle armeijassa kovan sytyttäjän maineen. Kerrankin herätettiin yöllä, kun edellinen kipinämikko oli nukahtanut ja nukkunut minunkin vuoroni yli, mutta kysyttiin josko viitsisin sytyttää sissikaminan uudestaan kun eivät märkiä puita oikein saaneet palamaan. Ja viitsinhän minä (tämä kyseinen tapahtuma tapahtui muistaakseni Säkylässä aliupseerikoulussa).

Suomesta ei löydy maasto-olosuhteita, joissa sissipuukolla ei pärjäisi. Sissipuukko on omiaan asioiden halkomisessa sekä katkomisessa.  – Otteita aliupseerin arjesta

Makkaranuotiota tehdessä kannattaa vain muistaa, että ei pilko kaikkia klapeja sormenpaksuisiksi säleiksi, sillä ne palavat nopeasti eikä käristämiseen parhaiten soveltuvaa hiillosta oikein pääse muodostumaan.

ilolerssi makkarapaketti
Hyvä puukko on makkarapaketin surma.

Jos lähden makkaraa paistamaan, lähtee sissipuukko mukaan, ja kun sitten tässä jossain vaiheessa saan aikaiseksi jonkun kunnon reissun, tulee se varmasti matkaan silloinkin. Toki se saa ehkä kaveriksi Tikka-puukon, onhan se hyvä olla toinenkin puukko matkassa, jos vaikka hukkuu tai katkeaa (sissipuukko tuskin).

Millaisen puukon juuri sinä tarvitset?


Ehkä sinulla on jo siitä hyvä ajatus ja luet tätä vain huviksesi. Tai ehkä ei ole harmainta aavistustakaan. Eri puukot sopivat erilaisiin tarpeisiin, mutta puukko joka ei tunnu hyvältä omaan käteen sopii huonosti vähän kaikkeen.

tikka puukko kädessä
Puukon pitää tuntua hyvältä omassa kädessä.

Turvallinen ja edullinen ratkaisu on hankkia ensin Mora (tai joku muu vastaava) ja miettiä myöhemmin mitä puukoltaan oikeasti kaipaa. Halpispuukolla pääsee hyvin alkuun ja hankinnan voi hyödyntää myöhemmin remppapuukkona. Partiolainen saattaa kaivata työkalua sekä pieneen näpertelyyn, että isompien leirirakennelmien tekemiseen. Kirves, varsinkaan huonosti hoidettu, ei pärjää sissipuukolle (tai muulle isommalle värkille) esimerkiksi kiilojen vuolemisessa.

Tyylistään tarkka hankkii ehkä kauniin eräpuukon (mikä ei toki tarkoita, että se olisi muutenkaan mikään huono valinta). Mikäli harrastaa metsästystä, asettaa sekin omat vaatimuksensa. Pikku-partiolaisen käteen taas sopii isolla sormisuojalla varustettu partiopuukko.

Jos jostain syystä vierastaa perinteistä puukkoa, löytyy markkinoilta erilaisia taittoveitsiä. Itseltänikin löytyy yksi kappale, mutta minusta retkeilykäytössä puukko on miellyttävämpi.

marttini taittoveitsi terä auki
Taittoveitsessä ei ole tuppea,
vaan terä taittuu kahvan sisään.

Mitään patenttiratkaisua ei taida olla, itselläni on ollut varmaan ainakin 5–6 erilaista puukkoa, mutta näistä sissipuukko on edelleen selvä ykkönen.

Puukkokin kaipaa huoltoa


Ruostumaton morapuukko muovitupella on huoleton ja edullinen uusia, mutta kyllä siitäkin kannattaa pyyhkiä suurimmat mähmät pois käytön jälkeen. Mutta jos on hankkinut arvokkaammat teräaseen, kannattaa pitää huoli, että se myös pysyykin hyvänä.

Mikäli terä on hiiliterästä, kannattaa se pitää mahdollisuuksien mukaan kuivana. Viimeistään varastoon laittaessa terä kannattaa puhdistaa ja kuivata huolellisesti. Lopuksi sipaisee siihen kevyesti ruokaöljyä estämään ruostumisen. Pieni pintaruoste ei toki ole mikään katastrofi, mutta isompia syöpymiä ei kannata päästää syntymään.

kulunut sissipuukko ja tupen takapuolelle kiinnitetty timanttikovasin
Timanttikovasin kulkee siellä missä sissipuukkokin.

Terä tarvitsee tietysti myös teroitusta. Itse käytän sissipuukon tuppeen kiinnitettyä timanttikovasinta. Teroittamisessa on hyvä tutustua ohjeisiin tai pyytää apua kokeneemmalta, vääränlaisella tekniikalla voi jopa pilata terän (ainakin jos "terottaa" 90-asteen kulmassa, on sellainenkin tapaus tullut vastaan). Hiiliteräs on helpompi pitää terässä kuin ruostumaton, mikä lienee suurin syy sen suosioon.

Puukahvakin voi kaivata hoitoa, Partioaitta ja Martini suosittelevat OSMO-puuvahaa. Lakatun kahvan voi lakata uudestaan, mutta itse ainakin hioisin lakan kokonaan pois pidon parantamiseksi. Tikan kahvaan olen joskus sipaissut ihan ruokaöljyökin.

Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä nahkatuppikin kannattaa hoitaa jollakin sopivalla nahanhoitoaineella (itse käytän nykyään enimmäkseen valjasrasvaa). Hoidettu nahka pysyy notkeana, eivätkä ylimääräiset möhmöt pääse imeytymään siihen.

Pahaksi onnekseni huomasin, että pitkän käyttämättömyyden jäljiltä molempien puukkojeni tupet olivat päässeet melko ikävään kuntoon. Tikan tuppi imi valjasrasvan nopeasti sisäänsä ja nuortui sillä, mutta sissipuukon nahka oli jo päässyt halkeamaan. Sissipuukon tuppi on vahvasti pinnoitettua nahkaa, eli se ei juurikaan ota vastaan minkäänlaisia hoitotoimenpiteitä uutena, eikä vanhana.

sissipuukon tupen nahka on murtunu kärjestä
Kovettunut nahka murtuu helposti, eikä siitä
enää ehjäksi muutu edes hyvällä hoidolla.

Eihän tuo käyttöä haittaa, mutta harmittaa toki. Ja kun nahka on päässyt kerran murtumaan, se ei siitä enää ehjäksi muutu, vaan yleensä vaurio pahenee ajan myötä.

Mikäli tuppi kuitenkin joskus pääsee hajoamaan, ei hyvää puukkoa silti välttämättä kannata hylätä. Sissipuukkoon voi saada vielä uuden tehdastekoisen tupen ja eräpuukkoon näppärämpi kaveri askartelee itse vahvasta nahasta uuden. Vähemmän näppärä teettää suutarilla.

Isältä pojalle


Parhaimmillaan hyvä puukko kestää oikein hoidettuna eliniän ja pidempäänkin. Siksi puukkoon voi vähän satsatakin. Puukot ovat myös suosittuja lahjaesineitä, tosin silloinkin kannattaa miettiä hieman millaisen puukon vastaanottaja ehkä haluaisi.

Käsintehdyn kaunokaisen vai jämerän sotapuukon, armeijan lähtille varmasti jälkimmäinen. Ainakaan omana palvelusaikanani ei PV tarjonnut mitään käyttökelpoista, kunnon puukko voi siis lisätä palvelusmukavuutta ja on mukava muisto vielä vuosienkin jälkeen.

martini taittoveitsi ja lahjakotelo
Puukko tai veisti on arvostettu lahjaesine.

Eikä puukon teko itsekään ole mitenkään mahdotonta. Puukontekokursseilla on mahdollista tehdä kaikki terästä alkaen, mutta teriä saa myös valmiina, jolloin voi keskittyä veistämään juuri omaan käteensä sopivan kahvan ja valmistamaan omaa silmää miellyttävän tupen.

Itse olen sitä mieltä, että kyllä jokaisen suomalaisen pitäisi omistaa edes yksi puukko. Edes se Mora millä vääntää tarvittaessa maalipurkin kansi auki.

Huom. Käytin erilaisista puukoista sellaisia nimityksiä millä ne ovat ovat itselleni tulleet vastaan, kyse ei ole mistään kiveen hakatuista virallisista luokituksista.