maanantai 24. lokakuuta 2016

Uusi runko vai DxO One?

Vanhasta Olympus PENistäni on akkukotelon kansi rikki ja se on muutenkin nykymittapuulla vanhahtava sekä suorituskyvyltään että varustelultaan. Esimerkiksi reissukäytössä hyödyllinen wifi puuttuu kokonaan. Mielessä on käynyt rungon uusiminen, mutta sitten törmäsin Viikate Photographyn sivuilla DxO Onella otettuihin kuviin.

vanha Olympus PEN jossa akkukotelo rikki
Kameranuusimisaika?

Uudempia, esimerkiksi PEN E-PL7 -runkoja saa jo ihan järkevään hintaan uutena, joskus myös käytettynäkin. Mielessä käy kuitenkin aina välillä se, että tuleeko sillä kuvattua niin paljoa että hankinta kannattaa. Uusia leluja on toki aina kiva ostaa, mutta pyrin ostamaan sellaisia millä jaksan myös leikkiä.

Uudemmat rungot eivät kuitenkaan ratkaise yhtä perusongelmaa, kameran kokoa. Ne ovat itseasiassa jopa hieman suurempia kuin nykyinen E-PM1-runkoni. Kamera kulkee kyllä suhteellisen mukavasti olkalaukussa, mutta taskuun se ei enää mahdu.

Paras kamera on se mikä on mukana


Vanha viisaus, mutta se on edelleenkin totta. Nykyään tuleekin useimmiten kuvattua kännykällä. Kuvanlaatu riittää hyvin satunnaisten hetkien tallentamiseen ja reissussa kuvat saa helposti julkaistua minne ne ikinä sitten haluakaan laittaa.

Minkäänlaisesta hienostakaan järjestelmäkamerasta ei ole mitään iloa jos se ei ole mukana. - Sami Saarenpää

Testissä DxO ONE – www.aika-ajo.com

Joskus kuitenkin tekisi mieli saada vähän parempaa jälkeä. En kuitenkaan ole kovin innostunut raahaamaan erillistä kameralaukkua. Kameran pitää kulkea huomaamatta olkalaukussa tai mielellään jopa taskussa. Jos olen reissussa, tykkään liikkua kevyellä varustuksella ja järjestelmäkamera sopii huonosti siihen konseptiin.

Tunnelmaa, ei tekniikkaa


Toisaalta en edes halua pyrkiä teknisesti täydellisiin kuviin. Teknisesti vähän pieleen mennyt kuvakin voi olla tunnelmaltaan vahva. Huippuvehkeillä saa toki veitsenterävää jälkeä, mutta sellainen ei aina edes miellytä omaa silmää. Riippuu tietysti tilanteesta ja tarkoituksesta, mutta yleensä haluaisin vangita fiiliksen (joskus se jopa saattaa onnistuakin), en tuottaa teknisesti täydellistä kuvaa.

Esimerkiksi neuvostovalmisteinen Helios 44M -linssini tuottaa oikein käytettynä omaa silmääni miellyttävää jälkeä, mutta raskas käsitarkenteinen linssi sopii parhaiten lähinnä satunnaiseen hupikuvailuun. Reissuun sitä ei kannata ottaa vaikka sitä voisikin hätätapauksessa käyttää lyömäaseena itsepuolustustarkoituksissa.

DxO One


Ranskalaisen DxO:n One-kamera ei näytä perinteiseltä kameralta. Eikä sen tarvitsekaan. Itse laite on hyvin pelkistetty, mutta se osaa yhdistyä iPhoneen tai iPadiin jolloin älylaitteen näyttö toimii etsimenä. Kuvat on helppo muokata ja julkaista suoraan puhelimesta tai padista.

DxO Onessa on tuumainen kenno ja laadukas kiinteä optiikka. Mutta mikä parasta, se mahtuu taskuun. Normaalisti olisin sivuttanut tämän oloisen laitteen humpuukina, mutta kuvat puhuivat puolestaan. Viikate Photographyn Sami Saarenpää tuntuu pitävän laitteesta ja minä taas pidän hänen tyylistään.

Tietysti mies on kuvaajana ihan eri luokkaa kuin minä, mutta kun katsoo esimerkiksi näitä iPhonella ja DxO Onella otettuja otoksia: DOWNLOAD FESTIVAL 2016 - Viikate Photography, alkaa järjestelmäkameran ja Lightroomin kanssa ährääminen tuntua aika turhalta.

Toki kaikenlaiselle kuvaamiselle ja kuville on paikkansa, mutta koska vapaa-aikaa on rajoitetusti, pidän mieluusti työnkulun mahdollisimman virtaviivaisena. En halua keskittyä tekniikkaan vaan mieluummin itse kuvaan.

Kassan kautta ulos


Olin luonnostellut tätä juttua päässäni jo jonkun aikaa ja ajattelin kirjoittaa valinnan vaikeudesta. Päätös on kuitenkin nyt jo tehty. Sitä vauhditti osittain se, että ajankäytöllisistä syistä talven ulkomaanreissu jää tällä kertaa väliin, reissubudjetin voi pistää elektroniikkaan. Kesällä sitten taas jonnekin.

DxO One lähti siis tilaukseen, otin mukaan myös suojapussin, pöytäjalustan jalustakierteillä ja adapterisovitteen joka samalla toimittaa jonkinlaisen vastavalosuojan virkaa. Hintaa tuli koko paketille vajaa 600 euroa kotiin toimitettuna.

Loppuvuoden aikana yritän kirjoitella laitteesta tarkemman arvion, että onko se lopulta hitti vai huti. Vanha Olympus jää myös taloon, sillä ei ole juurikaan jälleenmyyntiarvoa ja jos haluan joskus leikkiä "bokehnaattorilla", se sopii kyllä hyvin siihen tarkoitukseen. Helioksen henkilökuvausominaisuuksia pitäisi kyllä päästä kokeilemaan, ei vain ole ollut sopivaa uhria "objektiivien kalashnikoville".


tiistai 18. lokakuuta 2016

Rawwit haltuun – DxO OpticsPro for Photos

Valokuvistaan saa irti parhaan mahdollisen lopputuloksen kun kuvaa rawwia eli raakakuvaa. Rawwien käsittely on kuitenkin työläämpää, varsinkin jos kuvat on otettu erilaisissa olosuhteissa. Tulin puolivahingossa hankkineeksi DxO:n plugarin Applen Kuvat-sovellukseen ja se kannatti.
Käytän töissä Adoben Lightroomia, mutta en erityisemmin rakasta ohjelmaa. Töissä käsittelen sillä studiokuvia, mutta kotona en millään jaksaisi avata sitä. Olen muutenkin miettinyt vaihtoehtoja Adoben ohjelmille, Creative Cloud tuo ihan turhaa hässäkkää kotikoneelleni.

DxO oli firmana ennestaan tuttu, olin joskus hankkinut DxO Perspective -sovelluksen, mutta senkin käyttö oli jäänyt vähemmälle. Kun tuttu ja turvallinen iPhoto vaihtui ei niin kekseliäästi nimettyyn Kuvat-sovellukseen, alkoi pakka olla jo vähän sekaisin. Ongelmana oli, että en halunnut raw-kuvia Kuvat-sovellukseen tai toisaalta puhelimella otettuja kuvia Lightroomiin.

Olisi kuitenkin mukavaa, että kaikki kuvat olisivat samassa paikkaa ja saatavilla kaikilla laitteilla. Yksi Kuvat-sovelluksen luvatuista ominaisuuksista oli tuki erilaisille plugareilla ja nyt hyviä plugareita alkaakin olla jo saatavilla.

Kaiken lisäksi Applen 50 gigan pilvitila maksaa vain 99 senttiä kuussa ja laitteet osaavat älykkäästi siirrellä raskaampia kuvatiedostoja pilveen tallennustilan käydessä vähiin. Oli siis hyvä aika tarttua taas uudelleen työnkulkuun. Asia ei vain oikein ollut edistynyt, kun en ollut viime aikoina tarttunut "oikeaan" kameraan muuten kuin töissä.

DxO OpticsPro for Photos


DxO tunnetaan tasokkaista kuvankäsittelysovelluksistaan, mutta Perspectiveä lukuunottamatta ne ovat itseltäni jääneet vähemmälle huomiolle. Optics Pro -plugari maksoi kuitenkin vain kympin, joten päätin antaa sille mahdollisuuden.

OpticsPro for Photos ei tarjoa valtavia määriä säätöjä mutta lopputulokseen pääsee jonkun verran vaikuttamaan itse. Toisaalta kun säätöjä on vähän, ei kuvan hieromiseen mene loputtomasti aikaa lopputuloksen ollessa kuitenkin ihan mukiinmenevä.

Ominaisuudet


Käyttöliittymä on yksinkertainen.

Ominaisuuksia on 5 kappaletta. Optisten vääristymien korjaus, värilämpötilan korjaus, älykäs valaistuksen korjaus, kohinan poisto ja utuisuuden poisto.

Optisten vääristymien poisto toimii automaattisesti mikäli OpticsPro for Photos tunnistaa kameran ja linssin. Vanha Olympus PEN E-PM1 -runkoni ja Sigman 30/2.8 linssini tunnistautuivat mukisematta, kunhan vain muistaa, että ei edes käännä tai rajaa kuvaa ennen OpticsPro-käsittelyä. Vääristymän poisto antaa mukavasti ryhtiä kuville.

DxO Smart Lighting tarttuu älykkäästi valotuksen ongelmiin tarjoten kolme erilaista esiasetusta jotka vaikuttavat vain ominaisuuden voimakkuuteen. Eri tyyppisissä kuvissa kannattaa käyttää eri asetuksia, tosin Keep the mood eli Säilytä tunnelma toimi useimmiten parhaiten.

Värilämpötilan korjaus tuntui toimivan yleisesti ottaen hyvin ihan As shot -asennossa, mutta parissa kuvassa on ollut hyötyä kajota siihen. Mikäli säätöä tarvitaan, se on kuitenkin helppoa.

Kohinanpoistolle on kaksi vaihtoehtoa, HQ ja Prime, joista jälkimmäinen on parempi, mutta hitaampi käyttää. Kohinanpoiston voimakkuutta voi säätää liukusäätimellä. Useimmissa kuvissa HQ-asento tuotti riittävän laadukkaan lopputuloksen, mutta jos on joutunut käyttämään isompaa herkkyyttä, kannattaa valita Prime. Vanha Olympukseni on aika kova kohisemaan, mutta nyt se ei enää tunnu haittaavan niin paljoa.

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä, on DxO Clearview, jolla on tarkoitus poistaa kuvista olosuhteiden tuottamaa utuisuutta. Ominaisuus toimii hyvin ja usein noukkii selvästi lisää sävyjä taivaasta. Liian voimakkaasti käytettynä se voi kuitenkin tehdä kuvista rosoisia.

Laiskan miehen valinta


Lightroom tuottaa varmasti osaavissa käsissä paremman lopputuloksen, mutta jos edessä on 100 erilaisissa olosuhteissa otettua lomakuvaa jotka pitäisi saada Facebookin pakkauksen suttaamaksi tai lukulaseja käyttävien sukulaisten ihmeteltäväksi, tuottaa DxO OpticsPro for Photos yleensä vähintäänkin kelvollisen lopputuloksen.

Mutta miksi kuvata rawwia, jos antaa automatiikan hoitaa? OpticsPro for Photos antaa kuitenkin mahdollisuuden vaikuttaa lopputulokseen ja se tekee huomattavasti parempaa jpg:tä kuin vanha Olympukseni (varsinkin oletusasetuksilla jälki on kamalaa). Lisäksi hankalat tapaukset voi aina hieroa halutessaan kuntoon jollain muulla kuvankäsittelyohjelmalla. Alkuperäisen raw-tiedoston voi ottaa uusintakäsittelyyn vaikka 10 vuoden jälkeen.

OpticsPro for Photos on oikein hyvä lisä macin omistajan työkalupakkiin, mikään ammattilaisen valinta se ei toki ole. Mikäli Adoben kelkkaan hyppääminen ei kiinnosta, mutta tarvitsee monipuolisemman työkalun, kannattaa tsekata täysiverinen OpticsPro. Hintaa sillä on siedettävät 129 euroa ja sen voi ostaa kertaostona, Adobe taas pyrkii pakottamaan asiakkaansa kuukausilaskutukseen (Lightroomista ilmeisesti saa myös vielä kertaostettavan version, mutta sen löytämistä ei ole tehty helpoksi).

Mikäli haluaa käyttää Kuvat-sovellusta ja kuvata rawwia, DxO OpticsPro for OS X Photos on lähes pakko-ostos kymmenen euron hinnallaan.

Lopuksi vähän kuvia:















tiistai 13. syyskuuta 2016

Miksi joku haluaisi ostaa kahvia R-Kioskista?

Kaverini totesi sosiaalisessa mediassa että ei ymmärrä miksi joku ostaa kahvia R-Kioskilta. Minä ymmärrän, ihmisillä on erilaisia tarpeita. Kahvin juominen on yksi niistä, ainakin useimmilla meistä. Ja jos osaa täyttää tarpeet, voi tienata lantin taikka kaksi.

pahvikahvi ja kismet-patukka
Kahvia ja suklaata yhteishintaan.

Matkataan leikkimielisesti ajatuksissamme vaikkapa aamuruuhkaan Pasilan juna-asemalle. R-Kioskeista kohoavat korkeat pahvimukipinot. Kiireinen liikemies on vaihtamassa junaa. Väsyttää, päätä särkee, tekee mieli kahvia.

Kun ihmisellä on tarve, on sille silloin helppo myydä. Pitää olla vain oikeassa paikassa. Tarve voidaan myös luoda. Tiskille lappu "Piristä päivääsi pullalla" tai jotain muuta latteaa, myydään kahvin kylkeen teolliselta maistuva nisupulla sopivalla tarjouksella. Tai vaikka suklaapatukka.

Tullaan pois sieltä kiireiseltä asemalta ja mennään vaikka tuohon minun lähiärrälleni. Vanhempi herrasmies täyttää veikkauslappua ja Juhla Mokka höyryää pahvikupissa. Oliko tarve kahville vai sille, että pitää päästä jonnekin, nähdä joku. Joko vanha tuttava, naapuri tai edes se tuttu myyjä. Kahvin kera aika menee rattoisasti eikä ilmankaan oikein kehtaa istuskella.

Tätä tarvetta on hankalampi tavoittaa, mutta silloinkin on tärkeää olla oikeassa paikassa. Joskus jo pelkkä "Poikkea sisään" voi toimia, ihminen haluaa olla tervetullut. Itsekin lähden ihan vaan joskus jonnekin, vaikka lähiärrälle. En ehkä halua jutella kellekään, mutta ehkä vaihtaa sanan tai kaksi. Katsella kun ihmiset tulevat ja menevät. Kahvi on vain oheistuote, minulle myydään kuppi kuumaa mutta ostan jotain aivan muuta.

r-kioskin serviettiteline


Pitää ymmärtää tarve


Olen töissä mainostoimistossa. Vaikka en joisi itse kahvia laisinkaan, minun pitää ymmärtää miksi joku juo. En minä halua tai tarvitse Mercedes Benz Viton vesipumppua, mutta tiedän, että joku tarvitsee. Kahvikupin voi ostaa hetken mielijohteesta, mutta vesipumpulla ei tee mitään ilman oikean mallista mersua. On hyvä ymmärtää ero vesipumpun ja kahvikupin välillä.

Jos tehdään mainosta, pitää ajatella myös kohderyhmää. Ostaisiko 17-vuotias lukiolaistyttö pahvimukillisen kahvia? Viton vesipumppua ei ainakaan. Mainoksen ei tarvitse miellyttää muita kuin sen kohderyhmää. Joskus on jopa eduksi ärsyttää muita, toki liiallisuuksiinkaan ei pidä mennä.

Joskus ajattelen liikaa näitä asioita. Käyn harvoin esimerkiksi Hesburgerissa, mutta aina silloin kun käyn, mietin miksi nämä ihmiset tulevat tänne uudestaan ja uudestaan. Jokin vetää ne takaisin. Niillä on halu tai tarve mikä siellä täytetään. Miksi sitten itse käyn hesessä? Siksi koska silloin kun on nälkä ja kiire, se sattuu usein olemaan oikeassa paikassa. Yksinkertaisia asioita.

Jos näen sporttisen nuoren naisen tulevan kuntosalilta, ajattelen, että hän haluaa olla hoikka ja treenattu. Tähän tarpeeseen on joku luonut hyvän bisneksen. Tossut ja trikoot ovat samaa merkkiä, joku toinen on luonut tarpeen näyttää tietynlaiselta.

Näetkö rahan liikkeen
näetkö minne se menee
aselastit vaihtaa omistajaa
Lapsuuden sankarille – Miljoonasade 

Varsinkin yksin ollessani mietin usein näitä asioita, arvioin ja analysoin ympäristöäni. Ei ole ihmisiä, on vain palveluita, tuotteita ja kuluttajia. Ennen kuin uusi kännykkä sujahtaa taskuun, ovat verimetallit matkanneet Afrikasta Aasian kasvottomille sopimusvalmistajille ja sieltä taas Eurooppaan. Sinä teet 36 kuukauden maksusopimuksen, jossain kaukana joku hymyilee uuden huvijahtinsa kannella.

Ei ole yksilöitä, on vain iso pelilauta täynnä kasvottomia sotilaita, kuninkaat ja kuningattaret ovat piilossa. Sinun mielipiteelläsi ei ole väliä. Nimelläsi on väliä vain luottotiedoissa. On silti tärkeää, että luulet toisin. Puhutaan kauniisti yksilöistä, mutta kohdellaan massoja massana. Ja minäkin 6000 kuukausittaisen sivunäyttöni kanssa olen pelkkä sotilas, en edes lähetti tai hevonen.

Minä ja muut


Kun kirjoitan tätä blogia, kerron omat mielipiteeni asioista. Tämä on minun blogini, ei kenenkään muun. Mutta työskentely mainostoimistossa on muuttanut ajattelutapani ehkä lopullisesti. Jos en pidä jostakin palvelusta tai tuotteesta, ajattelen usein, että olenko sen kohderyhmää.

Usein tulen siihen tulokseen, että en kuulu. Toivomani asia ei ole relevantti kohderyhmän kannalta. Sitten joko tyydyn asian nykytilaan tai vaihdan palvelun tai tuotteen mieluisampaan. Aikoinaan murisin yksinäni, että miksi sekin nyt on noin, mutta eihän se kannata. Ketään ei yksinkertaisesti kiinnosta, ainoa tapa on äänestää jaloillaan ja lompakollaan.

Jos olet yksi miljoonista, ei silläkään ole merkitystä. Mutta onhan se toki voimaannuttava tunne kun poistaa luottokorttinsa tiedot palvelusta. Vähän kuin kävisi äänestämässä, voi hetken aikaa kuvitella, että maailma kuuntelisi.

Tämä ei tietysti estä minua arvostelemasta asioita tässä blogissa, ei minulle kukaan kehumisestakaan mitään maksa. Kehuminen on tylsää, myönnän, että näytän asiat mieluusti negatiivisessa valossa. En ole analyytikko (vaikka joskus yritän ollakin), pidän blogia omalla nimelläni ja naamallani, jos tänne joku tulee, niin luultavasti hän ymmärtää, että täällä voi lukea minun mielipiteeni asioista, ei tieteellistä analyysiä.

Kahvia, kiitos


R-Kioski on muuten Suomen suurin take away -kahvin myyjä. Jotain on siis tehty oikein.
R-Kioski on uudistunut, kuunnellut ja löytänyt ihmisten tarpeet jotka se voi täyttää. Suomessa tämä tuntuu olevan harvinaista. Jäädään jumittamaan vanhoille raiteille. Sanotaan, että kyllä minä tiedän, minulla on kokemusta. Vaikka ei sitten tiedettäisikään, luullaan vaan. Nokiakin ajettiin kokemuksen syvällä rintaäänellä suoraan suohon. Tiedettiin, että miten niitä älypuhelimia tehdään. Mutta ei sitten oikein tiedettykään.

Jos Suomessa olisi aikoinaan sanottu, että aletaan myydä lihapullia huonekaluliikkeessä, olisi sanojalle varmasti naurettu. Kun käy Ikeassa, idea ei naurata laisinkaan. Vaikka ei itse söisi lihapullia, on helppo ymmärtää miksi ne käyvät kaupaksi. Kukaan ei halua eksyä nälkäisenä Ikean labyrinttiin. Kukaan ei sano, että en minä halua lihapullia, tyhmä idea.

Kahvin ja lihapullien myyminen on loppujen lopuksi sangen yksinkertaista. Pitää ymmärtää ihmisen tarve ja sen jälkeen täyttää se. Pitää olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kaikki ei tietenkään ole näin yksinkertaista. Yksinkertaiset asiat toimivat kuitenkin usein parhaiten.

maanantai 12. syyskuuta 2016

Miksi vastuu ei tartu?

Kaikki ovat varmasti törmänneet tilanteisiin, joissa pitäisi tehdä jotain, mutta kukaan ei tunnu ottavan vastuuta mistään. Joskus vastuuta vältellään, mutta usein on myös kyse siitä, että vastuuta ei osata jakaa.

osoittava sormi
Se on kuule sinun homma.

Olen tehnyt vähän kaikenlaisia hommia, olen istunut palavereissa ja ollut apumiehenä. Minulla on luottamustehtäviä ja olen ollut erilaisissa harrastuksissa järjestämässä monenlaisia tapahtumia. Joskus asiat etenevät kuin tanssi ja joskus taas ei tunnu tapahtuvan mitään.

Jokainen palavereissa istunut tietää varmaan sen tilanteen kun 30 minuutin rattoisan jutustelun jälkeen kaikki poistuvat paikalta luullen, että joku muu tekee jotain. Pahimmillaan jokaisella on vähän eri käsitys siitä mitä edes ollaan tekemässä.

Puheenjohtajan paikka vapaana


Tällainen palaveri on ajan haaskausta, eikä se lupaa hyvää projektin lopputuloksestakaan. Jokaisessa palaverissa tai kokouksessa pitäisi aina olla joku, joka pitää huolen, että ennen kuin poistutaan paikalta, kaikille on selvää, että kuka tekee ja mitä tekee. Siis joku, ei "joku muu".

Se olisi jopa sangen erinomaista, että joku laittaisi sähköpostin kaikille siitä että mitä juuri sovittiin, sieltä olisi sitten helppo aina tarkistaa. Tosin enimmäkseen luotetaan siihen, että jokainen kirjoitti juuri oikeat asiat muistivihkoonsa ja se moniste mihin se kaavakuva piirrettiin ei päädy paperinkeräykseen.

Toki joskus asiat sujuvat kuin tanssi, jokainen ottaa pelipaikkansa ja homma lähtee etenemään panssarivaunun lailla. Voi kun aina kävisikin niin, mutta usein ei vain tiedä, että onko hyökkääjä vai pakki. Ja enhän minä osaa edes luistella, mutta silti sain mailan käteen.

Kun työ tuhoaa työn


Ennen mainostoimistohommia liikuskelin tiedemaailman liepeillä. Olin mukana tekemässä erästä tutkimusta. Se oli kai ihan hieno tutkimus siihen aikaan, kovapalkkainen konsulttikin oli palkattu juttelemaan mukavia ja lukemaan ohjeita spray-pullon kyljestä. Ei se kyllä niitä osannut noudattaa.

Se tutkimus meni vain täysin pieleen. Kaksi osastoa ei kommunikoinut keskenään ja toinen tuhosi tutkimuspaikat työnsä touhussa. Näin käy kun yksi ei tiedä mitä toinen tekee. Itse olin vain kesäesa kolistelemassa spraypurkkeja ja piirtelemässä liiduilla, en tiedä kuka oli istunut kenenkin kanssa palaverissa, mutta tieto ei ainakaan ollut kulkenut tai vastuu tarttunut.

Meni vuosi tai kaksi ja puhelin soi. Joku uusi kaveri halusi, että selitän hänelle tutkimusta. Sain eteeni sämpyläkahvit ja nipun tuttuja papereita. Tyhjät taulukot kummaksuttivat, kerroin miten oli käynyt. Heppu pyöritteli silmiään epäuskoisesti. En tiedä taaskaan kuka oli istunut ja missä palavereissa, mutta taas hukattiin ihmisten aikaa. Ei jäänyt minun nimeni kirjoihin siitä tutkimuksesta.

Armeijan käynyt mies


Minulla on tapana sanoa, että minulla on meillä töissä kaikkein eniten johtajakoulutusta. Se on aika helppoa, muilla kun ei ole yhtään. Itse olen käynyt aliupseerikoulun ja partionjohtajakurssin,

Armeijassa oli helppoa, ei ollut epäselvää kenellä oli vastuu. Komentoketju oli selvä ja paska valui tarvittaessa alaspäin. Sain käskyn esimieheltäni ja kun pistin alaisiani asialle, oli minun tehtäväni huolehtia, että he tiesivät mitä tehdä.

Esimieheni, komppanian yksikköupseeri, piti kyllä huolta, että epäselvyyksiä ei ollut. Jos en osannut tai tiennyt, oli lupa kysyä. Elämä oli muutenkin helppoa, ruokaa sai 4 kertaa päivässä ja puhtaita sukkia senkun kävi vain hakemassa. Joskus kaipaankin noita aikoja.

Vastuun vyöryttäminen


Armeijamalliseen hierarkiaan ei välttämättä törmää työelämässä. Onneksi näin, mutta joskus sitä silti kaipaa. Joskus vastuu on kuin pallo joka vain heitetään ilmaan ja toivotaan että joku nappaisi sen kiinni. Usein pallopeli sotketaan piilosiin.

Ja joskus vastuuta vyörytetään alaspäin, painetaan sähköpostiohjelmassa forwardia. Vyöryttäminen on varmasti mukavaa, kunhan ei satu olemaan se ketjun viimeinen jonka niskaan satsi hulahtaa. Matkan varrella kukaan ei tiedä mitä ollaan tekemässä, mutta joku saa aina käteensä sen lyhyen tikun. Eikä sellaista löysää ripulia voi edes työntää takaisin ylöspäin, se valuu sormien välistä silmiin ja suuhun.

Sain aikoinaan sähköpostin, missä oli kirjoitettu saatteeksi että "Hoidatko". Alkuperäisessä viestissä oli aika paljon tekstiä, sitä sitten hetken tavasin. Viestin sisältö oli kuitenkin ytimekäs – Älkää tehkö mitään. Se oli nopeasti hoidettu homma se.

Pahinta on kuitenkin se, kun muut ovat istuneet palavereissa ja diskuteeranneet ahkerasti, mutta eivät vain muista, että ne diskuteeratut asiat pitäisi jakaa myös eteenpäin. Aika harvalta löytyy selvänäkijän lahja. Nykyiset projektinhallintasovellukset voivat pahentaa tätä, asiakkaalla ja jonon viimeisellä on suora kontakti, mutta paljon tietoa voi jäädä puuttumaan matkan varrelta.

Avokonttorit ja metrilaku ovat pilanneet kaiken


Ehkä trendikkäässä startupissa kaikki ovat niin samalla aaltopituudella, että asiat luistavat kuin ajatus. Tai ehkä niistä puhuttaessa ei puhuta projektinhallinnasta ja järjestelmällisyydestä. Liian kiire makustella luovuutta ja sitä mieletöntä flow'ta.

Mutta kun jotain oikeasti aletaan tehdä, pitäisi laittaa asiat järjestykseen heti alussa. Jos asiakas laittaa pallon liikkeelle, mutta jo siinä vaiheessa narut ovat sekaisin, jonon viimeinen repii varmasti pelihousunsa.

Jonkun pitää ottaa narut käsiinsä, kysyä oikeat kysymykset, antaa oikeat vastaukset ja pitää huoli että jokainen tietää pelipaikkansa. Se ei tarkoita sitä että jonkun täytyisi olla natsimainen johtaja, mutta vastuunjako ei saa myöskään muistuttaa pullonpyöritystä. Jonkun pitää tietää kenellä pallo on ja se pitää voida tarvittaessa palauttaa jos hyökkäys meinaa katketa heti alkuunsa.

keskiviikko 31. elokuuta 2016

MiFu – hitti vai huti?

Nyhtökauran menestyksen vanavedessä Valio julkaisi oman lihankorvikkeensa, maitotofun eli MiFun. Vaikka tuotelanseeraus olikin myyty erinomaisesti medioille, ei tuotteen vastaanotto ole ollut ehkä ihan sitä mitä Valio toivoi. Mutta miltä MiFu maistuu ja kenelle se on tarkoitettu?


mifun rasia
Valion uusi "paistettava raejuusto" MiFu

Lihankorvikkeeksi MiFu on eläinperäisenä tuotteena hieman outo. Nyhtökaura ja esimerkiksi "vihikset" ovat taas täysin vegaanisia. Hieman mietityttää, että ollaanko Valiolla oltu nyt ihan tutkalla nykyisistä suuntauksista. Uskon kyllä, että lihankorvikkeille tulee olemaan kysyntää, mutta eläinperäisille sellaisille? Valion usko tuntuu olevan kuitenkin kova: Talouselämä.

Valio ei mitenkään yritä peitellä tuotteensa eläinperäisyyttä. Epäilyttävästä korvikemaisesta ruokarae-nimestään huolimatta se tähtää kotikeittiön pääraaka-aineeksi. Syötäisiinkö tänään ruokaraepiirakkaa?

Valio MiFU® paistettava ruokarae on kotikeittiön uusi pääraaka-aine, joka on parhaimmillaan lämpimässä ruoanlaitossa. Se on valmistettu suomalaisesta maidosta ja sisältää runsaasti hyvälaatuista maitoproteiinia. – lainaus Valion sivulta

Itse syön kyllä lihaa enkä aio lopettaa, mutta vähentää kylläkin. En kuitenkaan halua korvata lihaa maidosta tehdyllä ruokarakeella, vaan jollakin oikeasti kasvisperäisellä. Jos haluan syödä maitorakeita, ostan raejuustoa. MiFua onkin epäilty vain uudelleenbrändätyksi raejuustoksi. Raejuustoa ei kuitenkaan voi paistaa.

Talouselämän haastattelun mukaan "paistettavan raejuuston" kehitys alkoi jo vuonna 2009, tuolloin ei esimerkiksi Venäjän talouspakotteista ollut vielä mitään tietoa. Kehityskaaren jäljiltä kädessä on tuote, joka näyttää ja maistuu raejuustolta, mutta sitä ei myydä raejuustona.

Koska MiFusta puhuttaessa puhutaan usein myös Nyhtökaurasta, mainittakoon, että Nyhtökauran idea syntyi syksyllä 2014 (Wikipedia). Nyhtökaura on kuitenkin täysin uudenlainen tuote, täysin vegaaninen ja kaupasta aina loppu, joten en lähde vertailemaan enempää näitä kahta tuotetta.

MiFu vastaan raejuusto


mifu, raejuusto ja grillijuusto yhteiskuvassa
Raejuusto, paistettava raejuusto ja paistettava juusto.

Valitsin testiin vain vain Valion tuotteita ja ostin kaikki S-Marketista. En mene yksityiskohtiin sen enempää, vaan otan lusikan kauniiseen käteen ja siirryn suoran itse asiaan, eli maisteluun. En koe myöskään tarpeelliseksi tehdä mitään sokkotestejä.

mifu ja raejuusto vierekkäin
MiFu on kuivempaa.

Ulkonäöllisesti MiFu tosiaan muistuttaa raejuustoa, tosin purkissa on vähemmän nestettä ja rakeet ovat siistejä ja kiiltäviä. Maultaan MiFun tunnistaa heti raejuustoksi vaikka se ei raejuustoa olekaan. Suutuntumaltaan siinä on lievä kevytjuustomainen kumimaisuus, mutta jotain lienee jouduttu uhraamaan paistettavuuden eteen. Kumimaisuuden lähde saattaa olla ainesosaluettelosta löytyvä ksantaanikumi (tai näin maallikkona hassusti päättelin).

Kylmänä syötäessä raejuusto voittaa, tosin kuka nyt ostaisi PAISTETTAVIA ruokarakeita kylmänä syötäväksi, halvemmallahan saa hyvää raejuustoa.  Valio on onnistunut myös pakkaamaan MiFua samankokoiseen pakettiin 70 grammaa vähemmän (400 g vrt. 330 g). Tosin painoero saattaa syntyä raejuustopurkissa olevasta runsaammasta nesteestä. Kilo MiFua tarkoittaa kuitenkin enemmän muoviroskaa kuin jos ostaisi kilon raejuustoa.

Paistotesti


Paistotestiin pääsi mukaan myös musta hevonen, Valion Grillijuusto. Grillijuusto on vähän kuin Halloumia, mutta sitä ei sanota Halloumiksi ja siinä ei ole minttua.

Halloumijuusto kehitettiin satoja vuosia sitten, joten Valion ruokarae ei ole maailman ensimmäinen paistettava juusto (tuskin on Halloumikaan, en tiedä enkä ota selvää). Tai siis eihän MiFu ole juustoa, se vaan unohtuu koko ajan. Grillijuustossa on myös koko joukon lyhyin ainesosalista, joten juuston saaminen paistokelpoiseksi ei vaadi välttämättä lisäaineita.


Raejuusto

Raejuusto olisi kannattanut valuttaa ennen pannulle laittoa. Juusto suli odotetusti yhdeksi möykyksi, mutta ei juurikaan palanut pannuun kiinni. Sulanut raejuusto ei varsinaisesti maistunut enää kovin hyvältä ja suutuntumakin oli kumimainen. Jatkoon, mutta vain kylmänä.

MiFu

Myös MiFu käyttäytyi odotusten mukaisesti. Se ei jäänyt pannuun kiinni ja ruskistui, jos ei nätisti niin ruskistui kuitenkin. Kumimainen suutuntuma ei ainakaan vähentynyt paistaessa. Maku on ihan ok, mutta suussa pyörii edelleenkin kysymys, että miksi. Ei tainnut mennä jatkoon.

Grillijuusto

Vertasin grillijuustoa ensin Halloumiin, mutta ehkä ei olisi pitänyt. Grillijuusto paloi nopeasti pannun pintaan kiinni ja alkoi pian sulaa juustomaisesti. Halloumihan säilyy kiinteänä ja ruskistuu nätisti. Paistetun grillijuuston rakenne ja suutuntuma olivat epämiellyttävän kumimaiset ja makukaan ei houkuttele ostamaan tuotetta toiseen kertaan. Ei jatkoon. Jotain MiFussa on siis onnistuttu tekemään oikein, älkää ostako tätä.


Kenelle MiFu on tarkoitettu?


MiFun lopullinen kohderyhmä on jäänyt itselleni vähän epäselväksi. Lieneekö se ollut ihan selvä Valiollakaan. Yleensä kun ihmiset haluavat vaihtaa lihan johonkin muuhun, se vaihdetaan kasvisperäisiin tuotteisiin. Vegaanisuus on päivän sana, ei maitopohjaiset korvikkeet.

Myöskään vahvasti prosessoidut teollisuustuotteet eivät ole kovin kovassa huudossa ruokapuolella. MiFu ei pääse siis siinäkään suhteessa loistamaan. Ruokahifistelijän tai kasvissyöjähipsterin lautaselle teollinen rae tuskin tulee päätymään. Jotenkin minusta tuntuu, että ne jotka voisivat syödä MiFua, syövät myös hyvällä halulla myös jauhelihaa ja koko tuote jää vähän turhaksi.

Nimikin on jotenkin epäonnistunut, se kuulostaa lähinnä lempinimeltä milffille. Milk Tofu eli MiFu on varmaan kuulostanut hyvältä idealta kun Mainostoimisto Pullajalka on esitellyt sen harmaissa pikkutakeissaan pönöttävälle johtoryhmälle. Mutta tofua popsivat hipserit ja lifestylebloggarit eivät kaada maitoa kahviinsakanaan, niin miksi he ostaisivat maidosta tehtyjä korvikerakeita? Valiolla ei ehkä tiedetä, että kahvin sekaan voi laittaa myös soijamaitoa tai kauramaitoa. Itse ostan välillä jälkimmäistä.

Loppupäätelmä


Itse en ainakaan tule ostamaan MiFua enää ikinä, en oikein keksi sille mitään järkevää käyttöä. Eikä se niin hyvää ollut, että senkään takia tekisi mieli. Jos haluan paistaa juustoa, ostan seuraavaksi oikeaa Halloumia, se on hyvää ja paistuu kauniisti.

Minua on tänään valistettu, että Valiolla on melkoinen tuotekehityskoneisto En epäile sitä yhtään, mutta tuotekehityksessäkään määrä ei korvaa laatua. Sitä kyllä epäilen, että MiFusta tulisi toivotunlainen hitti, se ei vain vastaa huutoon. Tosin olin väärässä myös Hörpyn suhteen, Valion tuote sekin.

Mutta aika näyttää, löytyykö MiFu viiden vuoden päästä suomalaisperheiden jääkaapeista, jääkö se marketin hyllyyn pyörimään marginaalituotteena vai haudataanko vähin ääni.

edit: MiFu kiinnostaa myös Punk in Finlandissa.





maanantai 29. elokuuta 2016

Miksi värit näyttävät huonoilta?

Näyttääkö näyttelyssä väreillään loistanut taulu olohuoneessasi valjulta? Muuttuuko ruskea neuleesi vihertäväksi? Et saa television värejä kuntoon vaikka mikä olisi, vai leijuuko huoneessa muuten vain joku epämiellyttävä tuntu johon et pääse kiinni? Vastaus saattaa löytyä kun katsoo tarkkaan ympärilleen.

Valoissa on eroja.

Ihmisen silmä pystyy kyllä sopeutumaan hyvin erilaisiin olosuhteisiin, mutta kun erilaisia valonlähteitä ja heijastavia pintoja on runsaasti, alkaa informaatio vääristyä.

Kannattaakin ihan ensimmäiseksi vain vilkaista ympärilleen. Löytyykö huoneesta isoja värikkäitä pintoja? Entäpä lamput, onko tilan valaistus kyhätty monista erilaisista lampuista? Mikäli näet sekaisin hehkulamppua, halogeenia, lediä ja energiansäästölamppuja, voi päästä miellyttävään tulokseen jo pelkästään valonlähteitä yhtenäistämällä.

Liian värikäs huone


Sininen näyttää siniseltä, koska se heijastaa valon sinisiä aaltopituuksia. Punainen taas heijastaa valon punaisia aallonpituuksia. Jos maalaat koko huoneen siniseksi, kaikki muukin alkaa näyttää siniseltä. Ja kun silmä pyrkii korjaamaan sinisyyttä, alkavat muut värit näyttämään vuorostaan oudoilta.

Nykyinen väriköyhä sisustustyyli onkin väritoiston kannalta oikein mainio. Tosin liika valkoisuus voi saada tilan tuntumaan kylmältä (tai muuten vaan ankealta). Itse en oikein pidä valkoisesta, en kuitenkaan lähtenyt väri-ilotteluun vaan maalasin seinäni harmaaksi..

Harmaa antaa värien loistaa.

Harmaa toimii hyvänä pohjavärinä joka saa värikkäät kalusteet ja kohteet nousemaan paremmin esiin. Tummempi takaseinä tuo tilaan ryhtiä. Harmaata suositaan myös erityisen väritarkkaan työskentelyyn suunnitelluissa tiloissa.


Normaalissa asumisessa ei tietenkään tarvitse maalata koko asuntoa harmaaksi (ellei erikseen halua), mutta itse en lähtisi tekemään esimerkiksi vähääkään vaativampaa kuvankäsittelyä räikeän värisessä huoneessa.

Valaistus kuntoon


Valaistuksen tarkkailussa voi ottaa avuksi digikameran ja näpätä kuvan jossa näkyvät kaikki tai ainakin suurin osa huoneen valonlähteistä. Ihmisen aivot pyrkivät parhaansa mukaan tasoittamaan värilämpötilojen sekamelskaa, mutta kameran valkotasapainon säätö huutaa armoa sekavalossa.

Eri väriset loisteputket samassa valaisimessa.

Valoissa on kaksi tärkeää ominaisuutta, värilämpötila ja väritoisto (väritoistoindeksi eli cri tai RA). Värilämpötila on helpompi hahmotettava ja sitä mitataan Kelvineissä. Esimerkiksi hehkulamppu tuottaa lämmintä, noin 2700 kelvinin valoa. Mitä vähemmän kelvineitä, sitä lämpimämpi valo.

Otetaan mukaan vielä päivänvalo.

Ulkoilmassa taas värilämpötila on helposti yli 5000 kelviniä, jolloin hehkulampun valo näyttää hyvin kellertävältä. Kotioloissa ei ole välttämättä järkevintä tähdätä johonkin tiettyyn värilämpötilaan vaan parasta olisi, että kaikki lamput olisivat edes suurinpiirtein samalla alueella. Joissakin säädettävissä led-lampuissa on myös mahdollisuus säätää värilämpötilaa erikseen.

Moni toki kokee lämpimän valon miellyttävämmäksi ja monet valaisemet ja lamput tähtäävätkin lähelle hehkulampun lukemia. Lämpötilaan katsomatta valo on kuitenkin yleensä miellyttävämpi kun kaikki lamput ovat samalla alueella.

Väritoisto on asteen verran hankalampi tapaus, mutta kun valonlähteen värintoisto on hyvä, värit koetaan luonnollisina kun taas huono väritoisto saa värit näyttämään omituisilta. Kannattaakin valita mahdollisuuksien mukaan hyvälaatuisia lamppuja joiden värintoistoindeksi on mielellään 80 tai yli.

Tekniikkahifistelijälle maailma on jälleen kerran avoinna, nettikaupat ovat pullollaan erilaisilla ominaisuuksilla varustettuja valonlähteitä. Jos pitäisin esimerkiksi taidegalleriaa, satsaisin ehdottomasti hyvälaatuiseen valaistukseen.

Kannattaako minun tehdä jotain asunnolleni?


Tasaisella ja hyvälaatuisella valolla voi lähes huomaamattaan lisätä asumismukavuutta, joku mieltä kaihertanut epämiellyttävyys vain katoaa kun pistää lamput kuntoon. Tosin jos asia ei häiritse, ei siitä kannata ottaa kovin suurta stressiä. Mutta jos ei ennen häirinnyt, tämän luettuasi saattaa alkaa häiritsemään...

Voimakkaat värit voidaan kokea sekä miellyttävinä, että myös häiritsevinä. Räikeän värinen seinä voi olla stressaava ja mikäli harrastaa valokuvausta, elokuvia tai taidetta, voi olla parempi tyytyä neutraaliimpaan värimaailmaan ja antaa teosten itsessään loistaa.

Koko asunnon maalaaminen on iso urakka, mutta minusta ainakin lamppujen yhtenäistämiselle kannattaa uhrata ajatus viimeistään siinä vaiheessa kun niiden uusiminen tulee ajankohtaiseksi. Samaan valaisimeen ei missään nimessä ainakaan kannata laittaa erilaisia lamppuja. Pienillä asioilla voi saada ison parannuksen tilan tunnelmaan. Ja sitten tietysti vielä vähän akustointia kehiin...

lauantai 27. elokuuta 2016

Tarvitseeko televisio kalibroida?

Useat kodinkoneliikkeet tarjoavat nykyään television kalibrointipalvelua lisämaksua vastaan. Monien mielestä se on kallista humpuukia. Mutta onko kalibroinnista oikeasti hyötyä? Vastaan jyrkästi ehkä.

Sekä myyjillä että ostajilla tuntuvat olevan termit useasti hukassa. Ostajan ei toki voi olettaakaan olevan aina tekniikan erikoistuntija, mutta myyjän olisi suotavaa osata selkokielellä kertoa, että miksi he myyvät laitteita jotka tarvitsevat kalliin säädön ennen käyttöönottoa. Samaa asia on viimeksi pohtinut muun muassa Kuningaskuluttaja.

Säätäminen ja kalibrointi ei ole sama asia


Säätämisen voi tehdä helposti itsekin.

Moni kehuu saaneensa kuvan hyväksi itse säätämällä ja ihan ilmaiseksi. Se ei ole kuitenkaan sama asia kuin kalibrointi.

Siihen väitteeseen en usko, että televisiot olisi erikseen kalibroitu tai säädetty myymälöiden esittelytiloja varten. Televisioon on helppo tehdä erillinen esittelytila tai asetus kylmästi valaistuja myymälöitä varten. Laitteita on tuskin kalibroitu tehtaalla ollenkaan, asiakas voi hoitaa kalibroinnin halutessaan omalla kustannuksellaan.

Televisioissa on useita valmiita näyttötiloja.

Peruskäyttäjä saa kuvan usein mieleisekseen jo valitsemalla sopivan näyttötilan. Näyttötilaa valitessa kannattaa huomioida, että ne voivat vaikuttaa myös liiketoistoon ja kuvan viiveeseen. Kuvan prosessointi lisää viivettä ja mikäli harrastaa nopeatempoisia pelejä, kannattaakin valita televisioista yleensä löytyvä pelitila. Vaativa pelaaja ottaa viiveen huomioon jo televisiota valitessa, eri malleissa on eroja siinäkin suhteessa.

Television säätö


Edistyneempi käyttäjä säätää television arvot käsipelillä kuntoon. Apuvälineenä voi käyttää esimerkiksi THX tune-up -sovellusta (saatavana myös Androidille).

Erilaisten kuvanparannustoimintojen kanssa hyvä nyrkkisääntö on se, että ne kannattaa joko kytkeä pois tai asettaa minimiin. Esimerkiksi mustaa parantava toiminto ei oikeasti vaikuta mustan tasoon, vaan se kirkastaa vaaleita pikseleitä tummien alueiden rajoilla.

Mikäli mustat alueet ovat isoja, toiminto ei tuo parannusta ja jos sen säätää voimakkaampaan asentoon, raja-alueet kirkastuvat liikaa. Pieni tehostus voi kuitenkin joskus olla hyödyksi, tässäkin on suuria eroja eri televisiomallien välillä, onneksi kokeileminen ei maksa mitään.

Perussäätöjen tekoon löytyy ohjeita esimerkiksi Hifimaailman artikkelista: Television kuvan säätö ja kalibrointi (osa 1)

Kalibrointi


Kalibrointi ei sitten välttämättä enää onnistukaan kotikonstein. Kalibroinnissa kuvapaneelin yksilölliset ominaisuudet mitataan ja säädöt laitetaan kohdilleen huoltovalikon kautta.

Kalibrointiin tarvitaan siis jonkinlainen mittalaite, sopiva sovellus ja  testimateriaalia mitä käyttää mittauksissa. Se riittää karsimaan kalibroinnin pois suurimman osan tekniikkaharrastajien to-do-listoilta.

Hifimaailma tarjoaa opastusta myös television kalibrointiin kotikonstein, mutta artikkelia Television kuvan säätö ja kalibrointi (osa 2) lukiessa tulee äkkiä sellainen olo, että ei se satanen niin paha hinta ollutkaan.

Tietokoneen värimittari


Monella valokuvaajalla ja graafikolla on hyllyssä värimittari, itseltänikin löytyy Datacolorin Spyder 3 Elite. Tietokoneen värien säätö on värimittarin kera helppoa, niin miksei sama onnistuisi televisiossakin?

Värimittari tekee näytölle yksilöllisen väriprofiilin.

Hifimaailman ohjeissakin käytettiin tavallista tietokoneen värimittaria, mutta jos luki jutun kokonaan, huomasi, että touhu on huomattavasti monimutkaisempaa kuin tietokoneen kanssa. Värimittari vain kytketään tietokoneeseen, käynnistetään mittarin sovellus ja ajetaan testiohjelma läpi.

Television ongelmana on se, että siinä ei voi ajaa suoraan värimittarin tarvitsemaa ohjelmaa eikä televisioon voi lisätä näytön profiilia samalla tavalla kuin tietokoneen käyttöjärjestelmän näyttöasetuksissa.

Värimittarihan ei oikeasti kalibroi näyttöä vaikka usein kuuleekin niin sanottavan. Värimittari vain luo profiilin, joka kertoo näytön yksilölliset ominaisuudet näytönohjaimelle. Kalleissa ammattilaisnäytöissä taas voi olla oma värimittari joka säätää näyttöä suoraan.

Kalibroidako vai ei kalibroida, kas siinä pulma


Moni varmasti toivoo yksiselitteistä vastausta, mutta sellaista ei ole. Mikäli ostaa parin sadan tarjoustelkun katsoakseen uutisia ja salkkareita, kalibroinnista tuskin kannattaa maksaa. Säädöt saa varmasti riittävän hyviksi ilmankin.

Mutta jos on elokuvaharrastaja ja ostaa parin tuhannen euron television, asiaa sietää harkita tarkemmin. Paras väritoisto irtoaa laitteesta vasta kun kaikki säädöt ovat viimeisen päälle kohdalleen.

Mutta tämäkin on toki kaikki vain pelkkää spekulaatiota, itse en ole nähnyt yhtään kalibroitua televisiota, näyttöjä olen kyllä säätänyt värimittarilla kymmeniä.

Näyttöjen kanssakin erot lopputuloksessa ovat olleet melkoiset, esimerkiksi omassa läppärissäni värimittarin tuottama profiili niisti vain hieman värikylläisyyttä. Viihdekäyttäjälle extrakylläisyys voi olla jopa plussaa. Joissakin laitteissa ero on taas ollut suuri, mutta yksikään huono näyttö ei ole muuttunut hyväksi värimittarin avulla. Eikä tositeeveekään muutu laatuviihteeksi kalibroimalla.

Eri televisiomalleissa saattaa olla eroja että miten hyvin kuva on säädöissään suoraan tehtaalta. Laitteissa on eroja jo yksilöinä. Joissakin malleissa ehkä enemmän, toisissa vähemmän. Sama mallinimi voi myös pitää sisällään erilaisia näyttöpaneeleita, kuten esimerkiksi Samsungin BW 226 näytössä aikoinaan, puhuttiin jopa paneelilotosta osan paneeleista ollessa hyviä ja osan laadultaan kurjia.

Lopullisen vastauksen saadakseen pitäisi päästä tarkastelemaan kalibroituja ja kalibroimattomia laitteita vierekkäin. Jos ostaa television ja ottaa siihen kalibroinnin, laitetta tuskin pääsee kokeilemaan ennen kuin sen kotona säädettynä nostaa paketista. Lopputuloksen hyödyllisyyttä ei siis pääse kunnolla toteamaan.

Itselläni ei television osto ole onneksi juuri nyt ajankohtainen. Palaan asiaan kun kaupoista löytyy 42-tuumaisia (isompi ei mahdu) 4K OLED -telkkuja järkevään hintaan. Luultavasti tulen ainakin harkitsemaan kalibrointipalvelua.