perjantai 29. heinäkuuta 2016

Särmä Classic nilkkavarsikengät Mk. II

Kaappiin oli jo kertynyt monenlaista rättiä ja muuta retkeilyyn kelpaavaa, mutta luontoon (tai luontoon verrattavaan paikkaan) lähtemisen esteenä oli vielä hyvien kenkien puute. Kolmensadan Goretexit eivät oikein tuntuneet omaan makuun sopivilta ja toisaalta armeijaylijäämänä on hankala löytää hyviä kenkiä ainakaan ihmisten koossa. Onneksi Varustelekan valikoimista löytyi kaikin puolin miellyttävä vaihtoehto, Särmä Classic -malliston nilkkavarsikengät.

Nilkkavarsikengät kalliolla lankattuna
Hyvät nahkakengät ovat aina järkevä ostos.

Jykevät ja kalliit vaelluskengät eivät välttämättä muutenkaan olisi olleet järkevä ratkaisu, sillä ensin on tarkoitus tehdä vähän lyhyempiä reissuja. Toisaalta, jos innostus lopahtaa alkuunsa, jäävät kalliit kengät kaappiin pölyttymään ja kovettumaan. Kenkien oli siis sovittava myös arkikäyttöön.

Kun isäni aloitti vaeltamisen 90-luvulla (vaiko ehkä jo 80-luvulla...), hänellä oli yksinkertaiset tsekkiläiset nahkavarsikengät. Se ei kuitenkaan estänyt tekemästä pidempiä reissuja kuin mitä olen itse ikinä tehnyt. Vaatimattomammallakin varustuksella voi siis pärjätä.

Kaverini juuri hetki sitten tokaisi, että vaeltaminen on välineurheilujen välineurheilua. Se on tavallaan totta ja tavallaan ei. Rahaa on helppo upottaa satoja tai jopa tuhansia euroja, mutta välttämätä ei tarvitse. Toki välineitä ja varusteita on oltava, siitä ei pääse mihinkään. Varusteiden tasoa kannattaa myös peilata siihen, että lähteekö Norjaan 100 km vaellukselle vai paistamaan makkaraa retkeilyalueen lähimmälle laavulle.

Sovittelin kyllä ranskalaista nilkkavarsikenkää ylijäämänä, mutta kenkä oli kova ja raskas, lestikin oli suomalaiseen jalkaan todella kapea. Kengät olisivat saaneet myös olla numeron verran isompia, mutta saatavuutta ei ollut.

Kesän alennusmyynneistä bongasin edulliset Merrelin vaelluskengät. Olen pitänyt Merreliä laatuvalmistajana, mutta kuluttaja-arvioita lukiessani tulin siihen tulokseen, että myyvät kertakäyttöroskaa, todella moni valitteli kenkien heikkoa laatua. Toki vaelluskenkänä lähtöhinnaltaan reilu satasen popo on suorastaan halpa, mutta ei se silti saisi hajota käsiin tai edes jalkoihin.

Särmä Classic


Särmä classic logo

Päätin hylätä ajatuksen "oikeista vaelluskengistä", budjetti ei oikein venynyt siihen suuntaan ja talvella olisi hyvä olla toiset pidempivartiset kengät loskaisemmille keleille. Olin jo pitkään katsellut sivuvilmällä Varustelekan Särmä Classic -malliston hyppymaihareita ja nilkkavarsikenkiä.

Mark II -mallissa ei enää valitettavasti ollut läpitikattua pohjaa, mutta toisaalta, ei se mikään itseisarvo ole. Käyttöä eikä elvistelemistä varten kun olin kenkiä ostamassa. Retkeilykauppojen valikoimiin verrattuna hintakin oli naurettavan halpa, nilkkavarsikengät 130 eurolla.

Kyseiset kengät ovat sitäpaitsi tehty naapurimaassamme Virossa, eikä missään kaukoidän hikipajassa. Viro ei ole ehkä maailman kuuluisin kenkämaa, mutta Foxberg valmistaa myös esimerkiksi maihinnousukenkiä Norjan armeijalle, joten laadun luulisi riittävän.

Konstailemattomat nahkakengät


Särmä Classic -varsikengät ovat ajattoman tyylikkäät ja yksinkertaiset, mitään kummempia hienouksia niistä ei löydy, mutta nahka on vahvaa ja työn jälki viimeisen päälle laadukasta.

Jos sie tarviit hyviä kenkiä, ni täs siul on sellaset.

Kengät olivat kevyemmät kuin odotin, tosin viimeksi minulla on ollut uustuotantoa olevat saksalaisen paramaiharit teräskärjellä, joten odotukseni perustui ehkäpä niihin.

Pohja on myös notkeampi miltä näyttää ja kuvio on hyvin perinteinen, kumi tuntuu olevan erinomaisen pitävää. Kulutuskestävyydestä ei voi vielä oikein sanoa mitään, mutta odotukset ovat korkealla.

Kenkää saa myös korkeammalla varrella ja mustana, mutta matala malli sopii paremmin arkikäyttöön. Ruskea väri miellytti enemmän silmää ja yhdistettynä muihin armeijahenkisiin kamoihin se ei ole niin militantti.

Hyvät jalassa


Kengän lesti on leveä ja sopii varmasti useimmille. Uutena kenkä ei ehkä tunnu ihan parhaalta, mutta koska ne ovat täysin nahkaa, ne muotoutuvat ajan kanssa käyttäjän jalkaan sopiviksi. Olenkin huomannut, että kun ostaa laadukkaita kenkiä, ne vaativat enemmän tai vähemmän sisäänajoa. Samassa ajassa taas surkeimmat kaukoidän viritelmät ovat jo roskiskunnossa.

Kengissä ei ole mitään varsinaista vuorta, mutta kun sukka on hyvä, ne eivät ole ainakaan itselläni hiertäneet edes aluksi. Pidemmälle reissulle kannattaa kuitenkin varautua tuplasukilla. Asiallisen sukan merkitystä ei kannata missään nimessä muutenkaan vähätellä. Hyvää jalkinevalintaa ei kannata tärvellä onnettomilla puuvillasukilla.

Kengät on varustettu ihan asiallisen oloisilla pohjallisilla, mutta kovempaa käyttöä varten kannattaa kuulemma hankkia esimerkiksi Jalaksen FX2 -pohjalliset. Itse olen toistaiseksi pysytellyt vakiopohjallisissa, mutta kun eteen tulee pidempi reissu, saattaa tilanne muuttua.

Nahkakenkä kaipaa huoltoa, jo uutena


Yleinen virhe on päästää kengän ensin huonoon kuntoon ja alkaa hoito vasta sitten. Itse käsittelin kengät heti tuoreeltaan edullisella mutta hyvällä valjasrasvalla. Kengät imivätkin ainetta ahnaasti, hyvä ensihoito pidentää kengän elinikää, mutta ei niiden hoitoa kannata laiminlyödä myöhemminkään.

Vastarasvatut kengät ja valjasrasvapurkki
Valjasrasva on edullista ja hyvää nahanhoitoainetta.

Kengät kannattaa aina puhdistaa ja kuivattaa huolellisesti käyttökertojen välissä. Kenkiin voi työntää sanomalehtipaperia imemään kosteutta ja pitämään jalkineen ryhdissään varastoinnin aikana, lepolestejäkin kannattaa harkita. Itse otan yleensä myös pohjalliset pois käytön jälkeen.

Rättisäärystimien hankaama kenkä
Lankkauksen tarpeen huomaa.

Kenkien alkuperäinen väri alkoi lähteä aika nopeasti. Jos on tottunut maalattuihin tai pinnoitettuihin pintanahkakenkiin, väri tuntuu lähtevän todella nopeasti. Lankkiputkilo kannattaa siis olla valmiina, ahkera lankkaaminen pitää kengät hyvännäköisinä ja vedenkestävinä.

Vastalankatut kengät ja lankkiputkilo
Lankkia pintaan ja taas kiiltää.

Itse olen käyttänyt saksalaista lankkia, saman firman tavaraa on ollut käytössä myös Suomen armeijassa. Kengät kannattaa lankata joka reissun välissä, jos se tuntuu työläältä, kannattaa ehkä harkita muita jalkineita ellei sitten erityisesti hae rähjääntynyttä lookkia.

Ei muuta kuin kovaa käyttöä


Ensimmäisen, reilu 7 km kävelyn tein heti kengät saatuani. Uutena ne tuntuivat toki vielä uusilta, mutta eivät mistään kohtaa epämiellyttäviltä. Nyt takana on joitakin kymmeniä kilometrejä ja kengät ovat jo alkaneet muotoutua jalan mukaisiksi.

Nilkkavarsikengät ensimmäisellä kävelyretkellä.
Ensimmäiset kilometrit menossa.

Askellus on kevyt ja pohja pitävä, kyllä näillä ilokseen kävelee. Pidemmät reissut isoilla kantamuksilla voisivat kyllä vaatia ne paremmat pohjalliset.

Nilkkaa kengät eivät tietenkään tue samalla tavalla kuin esimerkiksi modernit vaelluskengät, mutta itse olen vahvanilkkainen, joten se ei muodostune ongelmaksi. Hankin kuitenkin kengille kaveriksi rättisäärystimet.

Nilkkavarsikengät rättisäärystimien kanssa
Säärystimet sopivat hyvin nilkkavarsikenkien kanssa.

Säärystimet tukevat nilkkaa ja pitävät ylimääräiset röhnät ja talvella lumen poissa kengänsuusta. Myös nauhat saa säärystimen alle piiloon jolloin ne eivät aukea pusikoissa rymytessä. Säärystimiä on monenlaisia, mutta itse pidän juuri näistä rättisäärystimistä. Vintage-henkinen ulkonäkö saa tuntemaan olevansa Kari Grandi tai joku muu herrasmiesseikkailija.

Arkeen ja metsään


Särmä Classic nilkkavariskengät ovat konstailemattomat kengät sekä arkeen, että metsään. Ei hienouksia vaan laadukasta työnjälkeä ja materiaaleja ajattoman ulkonäön kera. Näistä ei varsinaisesti keksi muuta valittamista kuin että nauhat voisivat olla asteen verran tummemmat.

Joidenkin mielestä taas yli 100 euroa on liikaa kengistä, mutta jos sillä saa pitkäikäiset ja euroopassa valmistetut kengät, hinta ei kuulosta minusta ollenkaan pahalta. Tässä ei kansainvälinen brändiyritys vedä isoa siivua toisin kuin hienommissa merkeissä ja Virossa työolosuhteet ovat varmasti paremmalla tolalla kuin kaukoidässä.

Nämä kengät eivät ole varsinaisesti halvat, mutta eivät myöskään älyttömän kalliit. Halvemmalla tuskin saa hyvää laatua, eikä köyhällä ole varaa kertakäyttökenkiin. En erityisesti myöskään rakasta kenkäostoksilla ravaamista. Itse en myöskään saa lisäarvoa siitä, että sijoittaisin enemmän kenkiin joilla rymyän vähän metsässä ja kahlaan talvella loskassa. Näiden ei tarvitse olla huippuedustavat vaan toimivat, eri hommiin sitten eri jalkineet.

Extremevaeltajat ja välinehifistelijät varmasti nyrpistävät nenäänsä, mutta on sitä maailmassa kävelty ennen goretexejäkin. Suosittelen.

Ja loppuun vielä fiilistelykuva ilman kenkiä. Kahvittelu/makkaranpaistoreissulla ei tarvita extremevälineitä, mutta ei ihan lenkkitossuillakaan viitsisi lähteä. Viime reissulla tuli vastaan pari käärmettä ja ainakin toinen oli selvästi kyy.

Kahvittelutarpeet puupöydällä
Kahvia ja jotain ekohippikeksejä.

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Sarandë – Albania

Ystäväni suosituksesta päätin tänä vuonna suunnata kesälomamatkani Albaniaan. Historiansa puolesta Albania ei ehkä ole kaikkein mukavimman maan maineessa, mutta ajat muuttuvat. Puolen tunnin lauttamatkan päässä Korfulta sijaitseva Sarandë on oikein miellyttävä kohde lomailuun.

Sarandë linnoitukselta katsottuna.

Ystäväni suositteli lentämään Korfulle ja menemään sieltä lautalla Sarandëën. Aluksi ajattelin, että olisi voinut jatkaa bussilla sisämaahan, mutta paikallinen julkinen liikenne ei ole "ihan samalla tasolla" kuin jossakin muualla. Ja koska sain erinomaiset arvostelut saaneen hotellin hyvään hintaan, tulikin reissusta sitten vaihteeksi vähän enemmän rantaloma.

Varasin matkan jo tammikuussa, joten sain lennotkin edullisesti, tosin jos en olisi kuhninut, olisin saanut ne vieläkin halvemmalla, nyt maksoin noin 160 euroa. Suurin miinus lennoissa olivat ajat, menolento oli perillä vähän ennen kahta yöllä ja ensimmäinen lautta Sarandëën lähtee aamuyhdeksältä. Paluulento lähti taas 2.35 yöllä ja viimeinen lautta menee 18.30 (tai 19.00 kuten nettisivulla luki, oikeasti se lähti ehkä 18.50).

Korfu


Näkymä korfun satamaan
Korfu lautalta katsottuna.

Yöllä sain sellaisen hauskan ajatuksen, että en edes yritä nukkua kentällä, vaan lähdin yöhön seikkailemaan. Lentokentältä on satamaan matkaa vain muutama kilometri, joten sen voi aivan hyvin kävellä. Jos haluaa tappaa aikaa, kannattaa kiertää rantaa pitkin, näkee Korfua vähän paremmin.

Google Mapsia tutkaillessani havaitsin lentokentän lähellä puiston jossa oli mielenkiintoinen rinkula. Päätin suunnata ensi töikseni sinne. Matkalla oli välillä vähän pimeää, mutta havaitsin rinkulan jonkunlaiseksi linnoitukseksi. Pyörin siinä sitten hetken ja otin vähän kuvia, kunnes huomasin kyltin joka kertoi paikan olevan vankila ja kuvaamisen ehdottomasti kielletty. Hupsis.

Vankila Korfulla
Muistakaa sitten, että täällä ei saa kuvata!

Poistuin paikalta vähin äänin ja siirryin rantareittiä kohti satamaa. Muutama baari ja yökerho näkyi ainakin olevan auki, mutta en viitsinut mennä sisälle. Satama-alueella päätin kuitenkin poiketa oluelle aamun valkenemista odotellessa. Kun valoa alkoi riittää, siirryin läheiselle puiston penkille lukemaan.

Lipunmyyntipisteet aukeavat aika aikaisin aamulla ja sataman tienoilla olikin jo pientä vilskettä. Olin netistä lukenut, että satama-alueeltakin voi ostaa lippuja Sarandëën, mutta sellaiseen tietoon en saanut vahvistusta. Sarandën lautat lähtevät ihan sataman itäisestä kärjestä, kun taas lipputoimistot ovat ihan toisella suunnalla (itseasiassa vastapää ravintolaa jossa poikkesin).

Laivafirmoja on muutama, mutta menomatkalle valitsin Ionian Cruisesin hydrofoilin joka matkaa kohteeseen 35 minuutissa. Lippu maksoi reilu 20 euroa, sesongin ulkopuolella vähän vähemmän. Maanantaiaamuna kello kahdeksan pintaan lipputoimistolla oli käynnissä jo melkoinen härdelli ja reipas etuileminen kuului tietysti asiaan.

Hydrofoili.

Hydrofoilin vanhanaikainen sisustus
Ei ihan tämän vuoden malli.

Ikkunat olivat parhaat päivänsä nähneet.

Jos haluaa katsella maisemia, ei kannata ottaa hydrofoilia, mutta itselleni alkoi jo tulla vähän uni matkan aikana.

Sarandë


Satamassa tapahtui jotain sellaista mitä ei sitten ihan hetkeen olekaan tapahtunut, nimittäin passiini lätkäistiin leima. Satama ei ollut kovin kummoinen, mutta rakenteilla näytti olevan jonkinlainen oikea terminaali.

Hotellini oli suhteellisen lähellä satamaa, joten päätin taas kävellä. Tosin hotelli ei ollut siinä missä se kartan mukaan oli. Vanhana taksikuskina kuitenkin tuumasin, että kyllä se kohde löytyy kun jatkaa vaan katua eteenpäin.

Ja löytyihän se sitten vähän edempää, hotellissa oltiin ihmeissään kun löysin niin helposti perille, ilmeisesti keskivertotulija joutuu hieman soittelemaan (joka on muuten sitten sangen kallista Albaniassa).

Kello oli vasta noin yhdentoista tietämillä, joten jouduin odottelemaan hieman huoneen vapautumista. Se luonnistui mukavasti terassilla olutta nauttien, olut paljastui myöhemmin saksalaiseksi, mikä on hyvä juttu, sillä paikalliset oluet eivät ole varsinaisesti mitään olutharrastajan märkiä unia.

Kalemi's Beach Hotel



Hotellin henkilökunta oli oikein mukavaa ja paikka osoittautui perheyritykseksi. Jäi hieman epäselväksi, että oliko heillä jonkinlaiset "päivystysvuorot", mutta sillä ei ole varsinaisesti väliä, sillä joku oli aina paikalla terassilla.

Näkymä hotellihuoneesta

Mitään erillistä respaa tai ruokalaa hotellissa ei ollut, asiat hoidettiin terassilla. Sisälläkin oli myös jonkinlainen yleinen tila, mutta sitä ei näyttänyt käyttävän juuri kukaan, eikä ihme kun jatkuvasti oli reilu 30 astetta lämmintä. Hotelli on sangen tuore ja siellä tehtiin jatkuvasti pieniä parannuksia, esimerkiksi wifitukiasema vaihdettiin viikon aikana parempaan.

Hotellissa oli aamupalan lisäksi mahdollisuus syödä lounasta, päivällistä ja saada myös jotain pienempää purtavaa. Mitään erillistä listaa ei ollut, terassilla aikaa viettäessä henkilökunta tuli kysymään, että maistuisiko ruoka ja kertoi mitä milloinkin on tarjolla. Söinkin useasti hotellilla, lähimaastossa oli tarjolla lähinnä kebabia ja pizzaa.

Näkymä merelle hotellin terassilta
Hotellin terassilla oli mukava istuskella.

Ruoka ja juoma


Sarandëssa pystyy pärjäämään hyvinkin pienellä budjetulla jos pystyy elämään viikon kebabilla ja oluella. Halvimmat oluttuopit olivat 80-100 lekiä (100 lek = n. 75 c). Kuumassa kelissä itse ainakin suosin juuri pieniä tuoppeja, juoma ei tällöin ehdi väljähtyä.

Pitakebab ja olut
Possupita ranskalaisilla.

Perus pitakebab maksoi yleensä vajaat 200 lekiä. Hienompia annoksia sai 400–500 lekillä, mutta mihinkään erikoisempiin ravintoloihin en sortunut tällä reissulla. Peruskebu oli ihan toimiva ratkaisu, tosin paikalliset laittavat sinne aina ranskalaisia väliin jos ei keksi kieltää sitä erikseen.

Tuoretta kalaa hotellin keittiöstä.

Paikallinen olut ei ole mitenkään ihmeellistä, mutta monissa paikoissa on hanassa saksalaista olutta ja pullotavaraakin löytyy, mutta hintaakin kertyy enemmän.  Paikallinen Skenderbey-brändy osoittautui ihan kelpo tavaraksi, mutta myös kreikkalaista Metaxaa sai edullisesti (250 lek / 4 cl).

Ranta

Hotellin ranta
Sesongin ulkopuolella rannalla ei ole tungosta.

Hotellin terassilta oli vain pari askelta rannalle ja koska hotellilla oli oma kaistale, ei siitä tarvinnut maksaa erikseen. Rannalla tulikin vietettyä aikaa joka päivä. Hotellin sijainnista johtuen rannalla ja terassilla kävi lempeä tuulenvire eikä 30 astetta tuntunut ollenkaan liian kuumalta.

Herkkäjalkaisen kannattaa hankkia kunnon rantajalkineet, sillä mistään hiekkarannasta ei ole kyse, vaan rannalla on noin sormenpään kokoisia veden pyöristämiä kiviä. Toisaalta hyvä puoli on se, että hiekka ei tunkeudu joka paikkaan.

Ja koska pahin sesonki ei ollut vielä alkanut, rannalla oli mukavasti tilaa. Mutta mitä lähemmäs elokuuta mennään, sitä täydemmäksi paikat käyvät.

Blue eye (Syri Kalter)

Ihmisiä uimassa sinisessä silmässä
Vesi on puhdasta, mutta kylmää.

Hotellilla oli tarjolla reissuja suosituimpiin kohteisiin ja mikäs sen mukavampaa, nousta suoraan hotellin pihalta ilmastoituun autoon. Kuskina toimi omistajien nuorempi poika ja hän oli erinomaisen varovainen kuski. Toki se saattaa olla huonoa bisnestä jos asiakkaat menehtyvät liikenneonnettomuudessa.

Ensimmäiseksi kohteeksi valikoitui vajaan 30 kilometrin päässä sijaitseva Syri Kalter (Blue Eye). Syri Kalter on kirkas ja puhdasvetinen lähde joka on sukeltajien mukaan ainakin 50 metriä syvä. Samalle reissulla oli mukana myös ruotsalainen pariskunta.

Vaikka matkaa onkin, on Syri Kalter ehdottomasti näkemisen arvoinen, rohkeimmat voivat hypätä korokkeelta kylmään veteen ja vähemmän rohkeat voivat tyytyä maistamaan raikasta vettä, ruotsalaista miestä kylmä vesi ei pelottanut ja uskaltautui hyppäämään, itse kastelin vain jalkojani.

Eikä reissulla tarvitse tyytyä pelkkään veteen, paikalle on rakennettu myös ravintola, jossa ruotsalaisten kanssa nautimme oluet.

Maisemia matkan varrelt.


Lekursin linna (Kalaja e Lëkurësit)


Ravintolan pöytiä linnan terassilla
Linna ei ole kovin suuri.

Toinen suositeltu kohde oli paikallinen linna joka sijaitsi mäen harjalla noin 3-4 kilometrin päässä keskustasta. Turkkilaisten 1600-luvulla rakentama linna itsessään ei ole mikään kovin ihmeellinen, mutta näkymät ovat huikeat.

Linnalta näkee kauas.

Mäen päältä avautuu hyvä näkymä Sarandëën ja Korfuun. Hyvä aika lähteä linnalle on noin viiden kuuden maissa illalla, sillä silloin siellä ei ole ruuhkaa ja valoa riittää vielä. Ei niin kovin yllättävästi linnastakin löytyy ravintola, tosin tälläkin kertaa tyydyin olueen. Ravintola on kuulemma ei mikään ihmeellinen, mutta ihan ok.

Ksamilin kylä


Yksi suosittu kohde on Ksamilin kylä, mutta toiset taas pitävät sitä tylsänä (tai ainakin pari australialaista tyyppiä). Itsekin päätin jättää sen väliin, lomailemassahan tässä oltiin, eikä sykkimässä aamusta iltaan.

Kannattaako mennä Sarandëën?


Rantalomakohteena Sarandë eroaa esimerkiksi Dubrovnikista reilusti edullisemman hintatasonsa ansiosta. Varsinkin jos elää oluella ja kebabilla,  mutta varsinkin keskustasta löytää myös kalliimpia paikkoja.

Suurin osa ihmisistä tuntui puhuvan hyvää englantia ja palvelu oli ystävällistä. Tosin tarjoilijat eivät kyttää sinua jatkuvasti, joten välillä piti heilutella vähän enemmän, että sai lisää juomaa tai ruokaa.

Rantakadulla oli väkeä iltaisin.

Kovin sesonki on elokuussa, mutta kesäkuussa ja heinäkuun alussa saa taas olla rauhassa. Nähtävyyksilläkään ei ollut nyt suurempaa ruuhkaa. Jos ei halua bilettää ankarasti, rauhallisempi ajankohta on oikein hyvä vaihtoehto.

Jos taas haluaa nähdä enemmän muuta Albaniaa, kannattaa hypätä bussiin tai lentää suoraan Tiranaan. Korfulle lentäessä kannattaa miettiä, että kannattaisiko myös siellä viettää aikaa, varsinkin jos lennot ovat keskellä yötä kuten itselläni oli.

Paluumatkalle voi ottaa hitaamman risteilyaluksen ja katsella maisemia, ainakin joistakin isommista laivoista löytyy myös pieni baari. Isot alukset ottavat myös muutaman auton sisäänsä, mutta ainakin sesonkiaikana on kuulemma suositeltavaa varata autopaikka hyvissä ajoin.

Ehdottomasti siis kannattaa, minulla ei ole reissusta mitään pahaa sanottavaa ja hotellivalintakin oli onnistunut.






lauantai 11. kesäkuuta 2016

Retkeilyvarusteita osa 1

Partioaikoina kaapeissa oli jos jonkinmoista rytkyä ja kampetta, mutta kummasti ne ovat vuosien saatossa kadonneet jonnekin. Nyt olen yrittänyt taas haalia kasaan uusia varusteita. Retkeilyvälinekauppojen hinnat hirvittävät, mutta onneksi Varustelekasta löytyy edullisesti metsäkelpoista kamaa.

saksalaisia armeijavaatteita
Edullista ja kestävää armeijaylijäämää.

En ole koskaan muutenkaan ollut mikään kalvo- tai erikoismateriaalifriikki. Riittää kun tavarat ovat yksinkertaisia, kestäviä, toimivia ja mielellään myös halpoja. Osa armeijavaatteista on myös ihan asiallisia arkikäytössäkin.

Kaapeissa alkaakin olla jo aika hyvin vihertävänharmaata kampetta, tärkeimmistä hankinnoista uupuu lähinnä kengät, mutta niistä lisää myöhemmin. Esittelen tässä kuitenkin nyt parit vaatekappaleet joiden olisi tarkoitus päästä tänä kesänä tositoimiin.

BW kenttäpusero


Päälimmäisenä kasassa on saksan armeijan kenttäpusero iloisessa maastokuosissa. Olen käyttänyt sitä ihan arkivaatteenakin, lähinnä silloin kun nahkatakki on liian kuuma, mutta jotain pitäisi päälle laittaa. Malli on istuva ja kangas vahvaa, mutta mikä parasta tämä pusero irtoaa ihan pikkurahalla. Tällaisen voi ostaa vaikka työtakiksi likaisempiin hommiin

BW T-paita, hellemalli


Seuraavana nipussa kesämallinen t-paita, tämäkin Saksasta. Ostin joskus 2009 raksalle työpaidoiksi BW:n vihreitä peruspaitoja, mutta tämä on vähän eksoottisempaa materiaalia. Käytettykin armeijapaita pitää muotonsa ja ne voi pestä kovissakin lämpötiloissa. Jos etsii hyvänmallista ja kestävää paitaa maanläheisissä väreissä, BW:n paidat irtoava pikkurahalla ja palvelevat varmasti monia vuosia. Lekan tuotekuvissa näkyvät tarran paikat ratkoin pois.

Bundesmarine palvelushousut


Nipun alimmainenkin vaate on saksasta, mutta vaihteeksi merivoimista. Kun nämä tulivat myyntiin, piti heti tilata etteivät ehdi loppua. Oikein hyvät, kevyet reisitaskuhousut, eivätkä edes näytä liian sotilaallisilta. Erikoisuutena näissä on 49 % Aramidia, joten kankaan pitäisi olla sangen tulenkestävää.  Hintaa näillä oli huimat 25 euroa, mutta jostain Fjällraveneista saa pulittaa kevyesti toista sataa.

saksalaisten housujen tuoteseloste
Koostumus on vähän eri kuin peruspöksyissä.


Nipun vaatteet maksoivat siis selvästi alle 40 euroa ja kestävät varmasti pitkään. Kengät taitavat olla ainoat, mihin tällä erää tulee upotettua kolminumeroinen summa.

Kylmän kesäillan varalle löytyy myös hyvä valikoima erilaisia villapaitoja, halvimmat ovat maksaneet alle 10 euroa ja menevät arkivaatteinakin. Sateen varalle löytyy upseerimallinen sadetakki, sadeviitta on harkinnassa.

Kunhan saan kengät hankittua, täytyy alkaa sisäänajamaan niitä ja suunnittelemaan tulevia reissuja. Jotain pitää varmasti vielä kyllä hankkia. Ja ei, en edelleenkään saa rahaa tästä. Mutta tykkään kyllä lekan ajatuksesta myydä hyvää halvalla tai ainakin edullisesti. Ja ylijäämää voi siinä mielessä ostella hyvällä omatunnolla, että ne ovat jo alkuperäisen elämäntehtävänsä suorittaneet, mutta silti kestävät paremmin kuin monet uudet.



torstai 9. kesäkuuta 2016

Aikuisten kesäleiri

Yksinasuminen lisääntyy, eikä kaikilla kaupungissa asuvilla ole mahdollisuutta lähteä kesällä mökille tai maaseudulle – tai sitten työleiri ei vain innosta. Vähän aikaa sitten oli jossain juttua, että miten lapset lähetetään taas tänäkin kesänä leirille. Mutta miksi aikuisille ei voisi olla omaa leiriä?

piirros miehistä leirillä
Leirielämä voi olla jollekin eksoottinen kokemus.

Kaupungiss kesää viettäessään voi huomata, että kaverit ovat kaikonneet tai puistoissa notkuminen alkaa vain kyllästyttää. Sukumökille voisi ehkä lähteä, mutta terassi pitäisi maalata, katto korjata ja ja ja...

Monena kesänä olen itse ollut partioleireillä, aikuisenakin. Mutta aikuisen leiri on usein työntekoa josta pitää maksaa. Hauskanpito saattaa jäädä vähemmälle. Uskoisin, että oikein järjestettynä aikuisten kesäleiri voisi olla toimiva konsepti. Ulkoilua, sopivasti ohjelmaa ja uusia tuttavuuksia. Hyvin ohjattuna kaupunkilainenkin pärjää kyllä leirillä.

Ohjelmaa


Itse olen sitä mieltä, että ohjelmaa pitää olla, mutta ei liikaa. Päiväohjelmaan sopisi esimerkiksi melonta, lautan rakentaminen ja vaikka erilaiset pallopelit. Iltaisin tehtäisiin tikkupullaa ja paistettaisiin makkaraa iltanuotiolla. Yhden yön voisi pyhittää yövaellukselle.

Ja koska kyseessä olisi aikuisten tapahtuma, iltaohjelmana voisi olla esimerkiksi paikallisten pienpanimo-oluiden maistelua ja makkaratkin voisi hommata paikallisesta pikkufirmasta. Hipsteröinti sopii leirillekin!

Teltassa vai mökissä?


Telttamajoitus voi kauhistuttaa joitakin, mutta paikaksi kannattaisikin ehkä valita sellainen, että on mahdollista yöpyä myös sisällä. Sauna pitää kuitenkin ehdottomasti olla ja keittiökin olisi hyvä.

Hankalinta olisikin varmaan löytää kesäaikaan sopivat fasiliteetit. Ohjaajia ja kokkeja olisi varmaan helpompi saada, opiskelijoita kun on aina saatavilla kesäaikaan, partiotaustainen lähtisi hommiin varmasti mielellään. Ja leiriruokaan kuuluukin aina pieni jännityksen poikanen.

Paljonko leiri saisi maksaa?


Mikään ei tietenkään ole ilmaista, mutta leiri ei saisi olla ylitsepääsemättömän kallis. Satasia voisi leiristä hyvin maksaa, mutta tonni olisi jo ehdottomasti liikaa. Erikoisemmat aktiviteetit, pienpanimo-oluet ja sisämajoituksen voisi tietysti hinnoitella erikseen. Yhteistyökumppaneita ja sponsoreita voisi myöskin yrittää hankkia.

Mutta ei leirin tarvitsisikaan tarjota mitään suuria ylellisyyksiä, tölkkihernari maistuu trangialla lämmitettynä ja ulkoilma ja uusi seura itsessään on jo kokemisen arvoista. Ohjelmaakin voi järjestää pienellä budjetilla, esimerkiksi yövaellus olisi jo elämys sellaisenaan ja partiolaisilta voi ottaa mallia miten kengännauhabudjetilla saadaan päivä täyteen tekemistä. Henkilökunta muodostuisi varmasti suurimmaksi kulueräksi.

Mutta kukapa leirin voisi järjestää? Itse en osaa laskeskella budjetteja tai en ole muutenkaan kovin hyvä organisoimaan. Partioleirit vielä olivat helppoja, työvoima oli ilmaista, markkinointia ei juurikaan tarvinnut tehdä ja kalustokin oli pääsääntöisesti olemassa. Haluaisikohan esimerkiksi Varusteleka järjestää tällaisen?

Ajatuksen saa vapaasti ottaa käyttöön, varaa sitten vain minulle yhden paikan.

Oikeasti Lapin Partiolaisilla on jo vähän tämmöinen systeemi, mutta sain kuulla siitä vähän liian myöhään tämän vuoden osalta. Uskoisin, että konseptille olisi kysyntää täällä etelämpänäkin oikein markkinoituna, joku vain vielä järjestäisi.

maanantai 30. toukokuuta 2016

Poliisi on hermostunut jo vuodesta 2011

Yksi varmimmista kevään merkeistä on sosiaalisessa mediassa jaettava juttu hermostuneesta poliisista. Juttu on jo vanha ja antaa virheellisen kuvan väistämissäännöistä, mutta säilyttää silti suosionsa vuodesta toiseen.

polkupyöräilijä
Liikenteen vaarallisin kulkija.


Vaikka myöhemmin on havaittu, että kolaritilanteessa autoilija on useammin syyllinen, ei asia ole noussut kovin vahvasti pinnalle. Epäilen sen johtuvan siitä, että kukaan – varsinkaan poliisi – ole hermosturnut, raivostunut, eikä edes pöyristynyt.

Ylen jutusta käy myös ilmi, että pyöräilijä ei väistäkään aina. Olisikin järkevämpi opastaa tielläliikkujia näin:

Autoilija väistää suojatien jatkeella pyöräilevää kun A, väistämisvelvollisuus on osoitettu liikennemerkillä tai B, autoilija on kääntymässä tielle jota pyöräilijä ylittää. Muussa tapauksessa pyöräilijä on väistämisvelvollinen.

Itsellänikin kesti jonkun aikaa ymmärtää asia, mutta oikein muotoiltuna se selkisi nopeasti. Silloin kun ajoin enemmän autoa (myös työkseni), minulla ei ollut asiasta minkäänlaista käryä. Autokoulussa oli kuitenkin opetettu kaksi asiaa –  aina pitää katsoa, että tuleeko pyöräilijä ja koskaan ei saa ajaa päälle.


Auton ratissa minulla on myös yleensä ollut se ajatus, että ajokortillisena ja raskaamman ajoneuvon kuljettajana minulla on liikenteessä enemmän vastuuta. Pyöräilijähän yleensä teloo itsensä, mutta autoilijan virhe voi viedä hengen toiselta tienkäyttäjältä.

Sosiaalisen median perusteella liikenteen suurin ongelma on kuitenkin polkupyöräilijät, eivät siksi, että aiheuttaisivat enemmän onnettomuuksia, vaan he aiheuttavat mielipahaa autoilijoille. Autoilijoiden rikkeisiin ei niinkään kiinnitetä huomiota.

edit: Eilen (7.6.2016) sattui Turussa onnettomuus, jossa väistämisvelvollinen autoilija ajoi pyöräilijän päälle. Pettikö vain tarkkaavaisuus vai luuliko autoilija, että pyöräilijä vaistää aina, sitä emme tiedä.

Synnitön heittää ensimmäisen kiven


Ennen kuin lähtee sosiaalisessa mediassa ojentamaan muita, olisi hyvä vilkaista peiliin. Jos on tapana lörpötellä puhelimeen tai selata Facebookkia ajon aikana, ajaa säännöllisesti ylinopeutta tai mennä valoista yli vanhoilla vihreillä, kannattaa miettiä, että onko oikea henkilö puuttumaan toisten liikennekäyttäytymiseen.

Paras tapa parantaa liikenneturvallisuutta


Olen huomannut, että äänekkäimpiä toisten arvostelijoita ainakin autoilijoissa ovat yleensä ne, jotka eivät itse malta noudattaa sääntöjä. Helpoin tapa parantaa liikenneturvallisuutta onkin korjata ensin omat tapansa. Sitten voi sanoa, että minä noudatan sääntöjä ja toivoisin, että muutkin noudattaisivat. Pitää myös muistaa, että sekä autoilijat, jalankulkijat että pyöräilijät ovat yksilöitä. Millään ryhmällä ei ole kollektiivista tietoisuutta, jota voi halutessaan syyttää yksilön rikkomuksesta.

Piittaamattomuutta ratissa


Joka päivä näkyy kuskeja, jotka puhuvat puhelimessa ajon aikana. Haitallisempaa on kuitenkin puhelimen näpelöinti ajaessa, Liikenneturvan mukaan se nelinkertaistaa onnettomuusriskin. Tästä huolimatta varsinkaan nuoremmat eivät malta jättää puhelinta rauhaan.

Kännykän käyttö ajaessa ei johdu tietämättömyydestä, vaan silkasta piittaamattomuudesta. Mutta kun lähestytään onnettomuuspaikkaa, alkaa se ympäristökin kiinnostamaan, ainakin sen verran, että pitää vähän kuvata. Myöskin nopeuden pudottaminen tuntuu olevan hankalaa.

Koululaisetkaan eivät saa hölläämään kaasujalkaa edes sen vertaa, että nopeus putoaisi laillisiin suuruusluokkiin. Jakokynnys ei kuitenkaan ylity, sillä poliisi vain huokailee surullisena. Surullista kaikenkaikkiaan.

Suomalainen kaahailukulttuuri


Olen ollut autoharrastaja, ajanut autoa työkseni ja ollut myös jonkun aikaa mukana liikennevalistustyössä. Sen perusteella sanoisin, että itselleen vaaratilanteita ja autoilijoille mielipahaa tuottavat pyöräilijät eivät ole Suomen pahin ongelma liikenteessä Korjattavaa on toki vähän joka suunnalla liikennesuunnittelusta alkaen.

Puhtaan piittaamattomuuden lisäksi Suomessa pesii kaahauskulttuuri. Vaikka huonot tavat opitaankin yleensä jo mopoikäisinä, lempeä asenne liikennerikkomuksia kohtaan pitää huolen, että raskasta kaasujalkaa löytyy ikään ja sukupuoleen katsomatta.

En ole kuullut, että ketään tuntemaani ihmistä olisi paheksuttu esimerkiksi puhelimeen puhumisesta ratissa, mutta itseänikin on aikoinaan kannustettu ajamaan ylinopeutta. Ylinopeuksilla voidaan jopa ihan kehuskella, sakot eivät vauhtia hidasta kuin ehkä siinä vaiheessa, kun kortti menee seuraavasta kuivumaan.

Toisilla ei sekään hillitse vauhtia. Korttinsa menettänyttä voidaan jopa sääliä hänen kurjasta tilanteestaan, vaikka se onkin täysin itse aiheutettu. Tässä valossa on hieman omituista, että polkupyöräilijöitä arvostellaan jatkuvasti heidän liikennekäyttäytymisestään ja sääntöjen mukaan ajavatkin saavat osansa vihasta.

Oikeastaan ainoa rikkomus mistä autoilijaa yleisesti paheksutaan, on rattijuopumus. Ja siitäkään ei juuri koskaan päin naamaa, vain selän takana. Itse olen saanut parit ylinopeussakot, edes poliisi ei tuntunut olevan paheksuvalla päällä, sakko oli lähinnä muodollinen virhemaksu.

Ei ole ainutkertaista, että autoilija kiukustuu toiseen autoilijaan, oikeastaan autoilijat ovat kaikkein epäsolidaarisin tielläliikkuja, ne kun eivät oikein tahdo tulla toimeen edes keskenään. Yksi tietty rikkomus kuitenkin nousee aina pyöräilijöiden lisäksi esille somevalituksessa säännöllisesti, nimittäin alinopeus. Alinopeutta ajavia autoilijoita arvostellaan, koska he aiheuttavat vaarallisia ohituksia ja erityisesti pahoittavat kiireisen autoilijan mielen.

Kieroutunut kulttuuri


Vaikka jokaisella onkin peiliin katsomisen paikka ja kehittämistä löytyy suunnalta jos toiselta, pitäisi osata katsoa koko kuvaa. Onko liikenteen vaarallisin tekijä 70 kiloinen pyöräilijä vai 1500 kiloisella autolla iloisesti ylinopeutta koulun ohi kaahava autoilija? Somea lukiessa ei jää epäselväksi, että se on pyöräilijä.

Pyöräilijän väistämissäännöt ovat usein hankalat, niitä ei varsinaisesti opeteta missään ja infra on usein rakennettu autoilijoiden ehdoin (jos et usko, kannattaa kokeilla pyöräilyä esimerkiksi Turun keskustassa). Tästä huolimatta pyöräilijöiltä odotetaan moitteetonta liikennekäyttäytymistä.

Jokaiselle ajokortin suorittaneelle autoilijalle liikennesääntöjen pitäisi kuitenkin olla selvät ja järki sanoo loput. Mutta kun ei sano.

Auto luo monille ihmiselle jonkinlaisen luonnottoman voimantunteen, pääsee käskemään omaansa isompaa voimaa. Muistan kun itse lopetin säännöllisen autoilun, ihan kuin olisin muuttunut astetta rauhallisemmaksi ihmiseksi, auto sytytti sisälläni jonkinlaisen palon. Useimmiten se vain kyti hiljalleen, mutta aina välillä se halusi roihahtaa ilmiliekkeihin, joskus pyöräilijän takia, enimmäkseen kuitenkin toisten autoilijoiden.

Nykyään auton rattiin ei enää juurikaan tee mieli, en halua enää liekkiä sisälleni. Ja jos ajan autoa, olen nykyään paljon parempi kuski, ei ole tarvetta näyttää tai kaahata. Jos jollakulla on kiire, päästän ohi, seuraavissa valoissa sitten taas tavataan.

Toivoisinkin, että jokainen aloittaisi liikennekulttuurin kehittämisen itsestään. Autoilijat voisivat myös koittaa moittia toisiaan, kokeilla miltä se tuntuu. Mutta ehkä se on vaikeaa kysyä, että missä sun hands free -laitteesi on, kun ei itsekään käytä.








tiistai 24. toukokuuta 2016

PayIQ – kun loppukäyttäjä unohtui

Turun joukkoliikenteen, eli Fölin, sovellus käyttää maksuihin kotimaista PayIQ:ta. Nyt olisi mahdollista käyttää samaa maksupalvelua uudessa Tuup-palvelussa, jos vain muistaisi salasanan tai sen saisi jostain vaihdettua. PayIQ:n kotisivulla mainostetaan kyllä tukipalveluita, mutta vain firmoille. Loppukäyttäjä on tainnut unohtua ihan kokonaan.

Joskus rahaa ei saa käytettyä vaikka kuinka yrittäisi.

Palveluna PayIQ on alun alkaenkin ollut minulle vähän epäselvä, voin hallinnoida tunnustani ihan toisen firman – Fölin – sovelluksen kautta, enkä ilmeisesti mistään muualla. Firman nettisivuakaan ei selvästi ole tarkoitettu loppukäyttäjille.

IQ Payments ei siis halua mitään kontaktia palvelun käyttäjiin, eikä tarjoa heille juuri mitään hyödyllistä tietoa. Fölin kömpelön sovelluksen kautta voi kyllä luoda tunnuksen ja vaihtaa salasanan, mutta vain jos muistaa vanhan salasanan.

Tunnuksen hallinta on siis ulkoistettu jollekin, joka unohtaa Unohditko salasanasi -nappulan sovelluksestaan kokonaan pois. Millaista menestystä voi odotella firmalle, joka ei välitä loppukäyttäjästä pätkääkään? Ja IQ Payments ei tunnu välittävän, yhteistyökumppanilistalla on kyllä pitkä rivi yrityksiä, mutta ei käy ilmi, missä palvelun välityksellä voi suorittaa maksuja.

Esimerkkikuvissa näkyy vain Fölin sovellus, eli ei varmaan missään muualla. Paitsi ehkä nyt Tuupissa, jos siis sattuu muistamaan salasanan.

Jos minä tekisin tämän tyyppisen palvelun, tekisin omat, erilliset sivut loppukäyttäjille. Ihmisiä varmasti kiinnostaa mihin palveluun korttinsa tiedot antavat, mutta heitä eivät business-jargon ja reteät mainospuheet kiinnosta.

Ja koska kyseessä on maksupalvelu, niin voisi kuvitella, että palveluun voisi kirjautua tarkastelemaan maksuhistoriaansa ja palveluun kytkettyjä kortteja. Tarvittaessa palvelun voisi esimerkiksi sulkea varastetusta laitteesta.

Pikaisen tarkastelun perusteella IQ Payments on ulkoistanut loppukäyttäjästä huolehtimisen asiakkailleen ja se ei ole oikein toimiva ratkaisu. Tällä kertaa se tarkoittaa sitä, että en voi käyttää Tuuppia. Haluaako Tuup menettää käyttäjän sen takia, että joku on muninut? Tuskin.

Voi toki olla, että ahkerasti kaivelemalla olisin saanut salasanani jollain ilveellä vaihdettua, mutta en ala kaivelemaan. Keskivertokäyttäjä ei jaksa perehtyä asiaan näinkään paljoa. Jos IQ Payments aikoo pärjätä kisassa, sen on pystyttävä parempaan.

Loppukäyttäjää ei voi jättää oman asiakkaansa armoille. Jos haluatte meidän rahamme, tehdä se edes helpoksi.

Pitääkö sähköpostiin vastata sähköpostilla?

Sähköposti on nykyainakana yleinen ja ihan käypä yhteydenpitotapa. Joillakin on kuitenkin sellainen käsitys, että sähköposti on vain väline esittää soittopyyntö. Mutta itse ainakin haluan kirjalliseen tiedusteluun kirjallisen vastauksen.

piirros naisesta puhumassa puhelimeen
Soitto ei ole hyvä tapa vastata kirjalliseen tiedusteluun.

On sangen ärsyttävää, kun on laittanut edellisenä iltana sähköpostin ja aamulla juuri noin 9.05 kun olen saanut työpaikalla koneet käyntiin, soi puhelin. Kiitos Elisan vuosia jatkuneen raivostuttavan puhelinhäirinnän (Elisa Viihde on ilmeisesti niin huono, että sitä pitää väkisin yrittää tyrkyttää joka toinen viikko), en vastaa numeroihin joita en tunne.

Työaikana ei muutenkaan välttämättä voi puhua puhelimessa, mutta ihan jo periaatteestakin haluan kirjalliseen yhteydenottoon kirjallisen vastauksen. Soittaminen kun on erityisen suosittua silloin kun ei ole puhtaita jauhoja pussissa.

Kun olin aikoinaan vähän aikaa työttömänä, jouduin esimerkiksi asioimaan erään TE-keskuksen virkamiehen kanssa, jolla oli vaikeuksia ilmaista itseään kirjallisesti. Puhelimessa taas voi laskea millaista luikuria tahansa ilman, että siitä jää kiinni. Pyysin vaihtamaan käsittelijää ja kas kummaa, mitään ongelmaa ei ollutkaan. Mutta kun ei ollut mustaa valkoisella, pääsi satuilun makuun päässyt virkamies (oikeasti hän oli muuten nainen) kuin koira veräjästä.

Monista paikoista tulee kuitenkin lopulta vastaus sähköpostiin ja se alkaa aina "Hei, yrittimme juuri soittaa...". En ymmärrä, miksi pitää soittaa, jos en sitä erikseen pyytänyt, varsinkin kun sitten soitetaan aina juuri työaikaan. Jos haluan puhua puhelimessa, soitan itse tai esitän soittopyynnön ja kerron sopivan ajan rimpautella.

Jotkut asiat ovat toki helpompia hoitaa puhelimessa, esimerkiksi kun töissä pyysin lisätietoja aineiston toimittamisesta, puhelin soi 10 minuutin päästä ja asia saatiin hoidettua parissa minuutissa. Pääsääntöisesti haluan kuitenkin vastauksen sähköpostiin sähköpostilla, jo pelkästään sen takia, että en luultavasti pysty puhumaan juuri silloin kun puhelu tulee.

Tosin joillakin ongelmana on se, että ei osata kunnolla kirjoittaa. Isot kirjaimet ja välimerkit tuottavat monille aikuisille vaikeuksia ja selkeiden lauserakenteiden muodostaminen ei onnistu. Mikäli sähköposti on paria lausetta pidempi, joutuu myös luetun ymmärtäminen koetukselle.

Olenkin oppinut, että 3 eri asiaa on ehdoton maksimi sähköpostissa. Mieluiten kuitenkin vain yksi, sillä kolmesta kohdasta yksi tai kaksi kohtaa jää useimmiten käsittelemättä.

Joskus voi olla kyse lukihäiriöstä tai muusta, mutta useimmiten kyseessä on silkka viitseliäisyyden puute. Ei jakseta lukea kunnolla, eikä varsinkaan kirjoittaa huolellisesti, onhan se toki vaikeaa painaa esimerkiksi shift-näppäintä ison alkukirjaimen saadakseen. Pistekin on vähän hankalassa paikassa.

Asia on toisin, jos kyseessä on asiakaspalvelusta palkkaansa saava henkilö. Hän on töissä kuunnellakseen ja ratkoakseen maksavien asiakkaiden ongelmia. Sellaiseen hommaan yleensä kaiketi yritetään palkata ihminen joka lukee ja kirjoittaa sujuvasti. Silloin kirjoitustaidon puute ei selitä soittamisen intoa.

Olisi järkevää, jos sähköpostiin vastattaisiin sähköpostilla ja soittoon soitolla. Kirjeitä kukaan ei taida enää lähetellä? Vakavammissa asioissa kirjallinen vastaus kirjalliseen tiedusteluun pitäisi olla ehdoton vaatimus, näin ei tarvitse myöhemmin kinata, että kuka sanoi ja mitä.

Asiat myös hoituvat nopeammin kun luetaan, että mitä kysytään ja vastataan siihen selkeästi. Huonosti sutaistu vastaus on myös epäkohtelias kysyjää kohtaan, häntä ei silloin arvosteta, eikä hänen asiaansa pidetä tärkeänä.

Mutta ehkä se on vaan taas menneisyyden kaikuja, sähköposti on näitä nykyajan hömpötyksiä ja tärkeät asiat hoidetaan puhelimessa. Tämä voisi olla kyseessä kiinteistöhuoltoyhtiön kanssa, mutta toivottavasti ei Elisan, jonka kanssa on vääntö kesken Xboxin huollosta (tai oikeastaan sinne toimittamisesta, iso E haluaa tehdä asian mahdollisimman vaikeaksi kaikille).