keskiviikko 31. elokuuta 2016

MiFu – hitti vai huti?

Nyhtökauran menestyksen vanavedessä Valio julkaisi oman lihankorvikkeensa, maitotofun eli MiFun. Vaikka tuotelanseeraus olikin myyty erinomaisesti medioille, ei tuotteen vastaanotto ole ollut ehkä ihan sitä mitä Valio toivoi. Mutta miltä MiFu maistuu ja kenelle se on tarkoitettu?

mifun rasia
Valion uusi "paistettava raejuusto" MiFu

Lihankorvikkeeksi MiFu on eläinperäisenä tuotteena hieman outo. Nyhtökaura ja esimerkiksi "vihikset" ovat taas täysin vegaanisia. Hieman mietityttää, että ollaanko Valiolla oltu nyt ihan tutkalla nykyisistä suuntauksista. Uskon kyllä, että lihankorvikkeille tulee olemaan kysyntää, mutta eläinperäisille sellaisille? Valion usko tuntuu olevan kuitenkin kova: Talouselämä.

Valio ei mitenkään yritä peitellä tuotteensa eläinperäisyyttä. Epäilyttävästä korvikemaisesta ruokarae-nimestään huolimatta se tähtää kotikeittiön pääraaka-aineeksi. Syötäisiinkö tänään ruokaraepiirakkaa?

Valio MiFU® paistettava ruokarae on kotikeittiön uusi pääraaka-aine, joka on parhaimmillaan lämpimässä ruoanlaitossa. Se on valmistettu suomalaisesta maidosta ja sisältää runsaasti hyvälaatuista maitoproteiinia. – lainaus Valion sivulta

Itse syön kyllä lihaa enkä aio lopettaa, mutta vähentää kylläkin. En kuitenkaan halua korvata lihaa maidosta tehdyllä ruokarakeella, vaan jollakin oikeasti kasvisperäisellä. Jos haluan syödä maitorakeita, ostan raejuustoa. MiFua onkin epäilty vain uudelleenbrändätyksi raejuustoksi. Raejuustoa ei kuitenkaan voi paistaa.

Talouselämän haastattelun mukaan "paistettavan raejuuston" kehitys alkoi jo vuonna 2009, tuolloin ei esimerkiksi Venäjän talouspakotteista ollut vielä mitään tietoa. Kehityskaaren jäljiltä kädessä on tuote, joka näyttää ja maistuu raejuustolta, mutta sitä ei myydä raejuustona.

Koska MiFusta puhuttaessa puhutaan usein myös Nyhtökaurasta, mainittakoon, että Nyhtökauran idea syntyi syksyllä 2014 (Wikipedia). Nyhtökaura on kuitenkin täysin uudenlainen tuote, täysin vegaaninen ja kaupasta aina loppu, joten en lähde vertailemaan enempää näitä kahta tuotetta.

MiFu vastaan raejuusto


mifu, raejuusto ja grillijuusto yhteiskuvassa
Raejuusto, paistettava raejuusto ja paistettava juusto.

Valitsin testiin vain vain Valion tuotteita ja ostin kaikki S-Marketista. En mene yksityiskohtiin sen enempää, vaan otan lusikan kauniiseen käteen ja siirryn suoran itse asiaan, eli maisteluun. En koe myöskään tarpeelliseksi tehdä mitään sokkotestejä.

mifu ja raejuusto vierekkäin
MiFu on kuivempaa.

Ulkonäöllisesti MiFu tosiaan muistuttaa raejuustoa, tosin purkissa on vähemmän nestettä ja rakeet ovat siistejä ja kiiltäviä. Maultaan MiFun tunnistaa heti raejuustoksi vaikka se ei raejuustoa olekaan. Suutuntumaltaan siinä on lievä kevytjuustomainen kumimaisuus, mutta jotain lienee jouduttu uhraamaan paistettavuuden eteen. Kumimaisuuden lähde saattaa olla ainesosaluettelosta löytyvä ksantaanikumi (tai näin maallikkona hassusti päättelin).

Kylmänä syötäessä raejuusto voittaa, tosin kuka nyt ostaisi PAISTETTAVIA ruokarakeita kylmänä syötäväksi, halvemmallahan saa hyvää raejuustoa.  Valio on onnistunut myös pakkaamaan MiFua samankokoiseen pakettiin 70 grammaa vähemmän (400 g vrt. 330 g). Tosin painoero saattaa syntyä raejuustopurkissa olevasta runsaammasta nesteestä. Kilo MiFua tarkoittaa kuitenkin enemmän muoviroskaa kuin jos ostaisi kilon raejuustoa.

Paistotesti


Paistotestiin pääsi mukaan myös musta hevonen, Valion Grillijuusto. Grillijuusto on vähän kuin Halloumia, mutta sitä ei sanota Halloumiksi ja siinä ei ole minttua.

Halloumijuusto kehitettiin satoja vuosia sitten, joten Valion ruokarae ei ole maailman ensimmäinen paistettava juusto (tuskin on Halloumikaan, en tiedä enkä ota selvää). Tai siis eihän MiFu ole juustoa, se vaan unohtuu koko ajan. Grillijuustossa on myös koko joukon lyhyin ainesosalista, joten juuston saaminen paistokelpoiseksi ei vaadi välttämättä lisäaineita.


Raejuusto

Raejuusto olisi kannattanut valuttaa ennen pannulle laittoa. Juusto suli odotetusti yhdeksi möykyksi, mutta ei juurikaan palanut pannuun kiinni. Sulanut raejuusto ei varsinaisesti maistunut enää kovin hyvältä ja suutuntumakin oli kumimainen. Jatkoon, mutta vain kylmänä.

MiFu

Myös MiFu käyttäytyi odotusten mukaisesti. Se ei jäänyt pannuun kiinni ja ruskistui, jos ei nätisti niin ruskistui kuitenkin. Kumimainen suutuntuma ei ainakaan vähentynyt paistaessa. Maku on ihan ok, mutta suussa pyörii edelleenkin kysymys, että miksi. Ei tainnut mennä jatkoon.

Grillijuusto

Vertasin grillijuustoa ensin Halloumiin, mutta ehkä ei olisi pitänyt. Grillijuusto paloi nopeasti pannun pintaan kiinni ja alkoi pian sulaa juustomaisesti. Halloumihan säilyy kiinteänä ja ruskistuu nätisti. Paistetun grillijuuston rakenne ja suutuntuma olivat epämiellyttävän kumimaiset ja makukaan ei houkuttele ostamaan tuotetta toiseen kertaan. Ei jatkoon. Jotain MiFussa on siis onnistuttu tekemään oikein, älkää ostako tätä.


Kenelle MiFu on tarkoitettu?


MiFun lopullinen kohderyhmä on jäänyt itselleni vähän epäselväksi. Lieneekö se ollut ihan selvä Valiollakaan. Yleensä kun ihmiset haluavat vaihtaa lihan johonkin muuhun, se vaihdetaan kasvisperäisiin tuotteisiin. Vegaanisuus on päivän sana, ei maitopohjaiset korvikkeet.

Myöskään vahvasti prosessoidut teollisuustuotteet eivät ole kovin kovassa huudossa ruokapuolella. MiFu ei pääse siis siinäkään suhteessa loistamaan. Ruokahifistelijän tai kasvissyöjähipsterin lautaselle teollinen rae tuskin tulee päätymään. Jotenkin minusta tuntuu, että ne jotka voisivat syödä MiFua, syövät myös hyvällä halulla myös jauhelihaa ja koko tuote jää vähän turhaksi.

Nimikin on jotenkin epäonnistunut, se kuulostaa lähinnä lempinimeltä milffille. Milk Tofu eli MiFu on varmaan kuulostanut hyvältä idealta kun Mainostoimisto Pullajalka on esitellyt sen harmaissa pikkutakeissaan pönöttävälle johtoryhmälle. Mutta tofua popsivat hipserit ja lifestylebloggarit eivät kaada maitoa kahviinsakanaan, niin miksi he ostaisivat maidosta tehtyjä korvikerakeita? Valiolla ei ehkä tiedetä, että kahvin sekaan voi laittaa myös soijamaitoa tai kauramaitoa. Itse ostan välillä jälkimmäistä.

Loppupäätelmä


Itse en ainakaan tule ostamaan MiFua enää ikinä, en oikein keksi sille mitään järkevää käyttöä. Eikä se niin hyvää ollut, että senkään takia tekisi mieli. Jos haluan paistaa juustoa, ostan seuraavaksi oikeaa Halloumia, se on hyvää ja paistuu kauniisti.

Minua on tänään valistettu, että Valiolla on melkoinen tuotekehityskoneisto En epäile sitä yhtään, mutta tuotekehityksessäkään määrä ei korvaa laatua. Sitä kyllä epäilen, että MiFusta tulisi toivotunlainen hitti, se ei vain vastaa huutoon. Tosin olin väärässä myös Hörpyn suhteen, Valion tuote sekin.

Mutta aika näyttää, löytyykö MiFu viiden vuoden päästä suomalaisperheiden jääkaapeista, jääkö se marketin hyllyyn pyörimään marginaalituotteena vai haudataanko vähin ääni.






maanantai 29. elokuuta 2016

Miksi värit näyttävät huonoilta?

Näyttääkö näyttelyssä väreillään loistanut taulu olohuoneessasi valjulta? Muuttuuko ruskea neuleesi vihertäväksi? Et saa television värejä kuntoon vaikka mikä olisi, vai leijuuko huoneessa muuten vain joku epämiellyttävä tuntu johon et pääse kiinni? Vastaus saattaa löytyä kun katsoo tarkkaan ympärilleen.

Valoissa on eroja.

Ihmisen silmä pystyy kyllä sopeutumaan hyvin erilaisiin olosuhteisiin, mutta kun erilaisia valonlähteitä ja heijastavia pintoja on runsaasti, alkaa informaatio vääristyä.

Kannattaakin ihan ensimmäiseksi vain vilkaista ympärilleen. Löytyykö huoneesta isoja värikkäitä pintoja? Entäpä lamput, onko tilan valaistus kyhätty monista erilaisista lampuista? Mikäli näet sekaisin hehkulamppua, halogeenia, lediä ja energiansäästölamppuja, voi päästä miellyttävään tulokseen jo pelkästään valonlähteitä yhtenäistämällä.

Liian värikäs huone


Sininen näyttää siniseltä, koska se heijastaa valon sinisiä aaltopituuksia. Punainen taas heijastaa valon punaisia aallonpituuksia. Jos maalaat koko huoneen siniseksi, kaikki muukin alkaa näyttää siniseltä. Ja kun silmä pyrkii korjaamaan sinisyyttä, alkavat muut värit näyttämään vuorostaan oudoilta.

Nykyinen väriköyhä sisustustyyli onkin väritoiston kannalta oikein mainio. Tosin liika valkoisuus voi saada tilan tuntumaan kylmältä (tai muuten vaan ankealta). Itse en oikein pidä valkoisesta, en kuitenkaan lähtenyt väri-ilotteluun vaan maalasin seinäni harmaaksi..

Harmaa antaa värien loistaa.

Harmaa toimii hyvänä pohjavärinä joka saa värikkäät kalusteet ja kohteet nousemaan paremmin esiin. Tummempi takaseinä tuo tilaan ryhtiä. Harmaata suositaan myös erityisen väritarkkaan työskentelyyn suunnitelluissa tiloissa.


Normaalissa asumisessa ei tietenkään tarvitse maalata koko asuntoa harmaaksi (ellei erikseen halua), mutta itse en lähtisi tekemään esimerkiksi vähääkään vaativampaa kuvankäsittelyä räikeän värisessä huoneessa.

Valaistus kuntoon


Valaistuksen tarkkailussa voi ottaa avuksi digikameran ja näpätä kuvan jossa näkyvät kaikki tai ainakin suurin osa huoneen valonlähteistä. Ihmisen aivot pyrkivät parhaansa mukaan tasoittamaan värilämpötilojen sekamelskaa, mutta kameran valkotasapainon säätö huutaa armoa sekavalossa.

Eri väriset loisteputket samassa valaisimessa.

Valoissa on kaksi tärkeää ominaisuutta, värilämpötila ja väritoisto (väritoistoindeksi eli cri tai RA). Värilämpötila on helpompi hahmotettava ja sitä mitataan Kelvineissä. Esimerkiksi hehkulamppu tuottaa lämmintä, noin 2700 kelvinin valoa. Mitä vähemmän kelvineitä, sitä lämpimämpi valo.

Otetaan mukaan vielä päivänvalo.

Ulkoilmassa taas värilämpötila on helposti yli 5000 kelviniä, jolloin hehkulampun valo näyttää hyvin kellertävältä. Kotioloissa ei ole välttämättä järkevintä tähdätä johonkin tiettyyn värilämpötilaan vaan parasta olisi, että kaikki lamput olisivat edes suurinpiirtein samalla alueella. Joissakin säädettävissä led-lampuissa on myös mahdollisuus säätää värilämpötilaa erikseen.

Moni toki kokee lämpimän valon miellyttävämmäksi ja monet valaisemet ja lamput tähtäävätkin lähelle hehkulampun lukemia. Lämpötilaan katsomatta valo on kuitenkin yleensä miellyttävämpi kun kaikki lamput ovat samalla alueella.

Väritoisto on asteen verran hankalampi tapaus, mutta kun valonlähteen värintoisto on hyvä, värit koetaan luonnollisina kun taas huono väritoisto saa värit näyttämään omituisilta. Kannattaakin valita mahdollisuuksien mukaan hyvälaatuisia lamppuja joiden värintoistoindeksi on mielellään 80 tai yli.

Tekniikkahifistelijälle maailma on jälleen kerran avoinna, nettikaupat ovat pullollaan erilaisilla ominaisuuksilla varustettuja valonlähteitä. Jos pitäisin esimerkiksi taidegalleriaa, satsaisin ehdottomasti hyvälaatuiseen valaistukseen.

Kannattaako minun tehdä jotain asunnolleni?


Tasaisella ja hyvälaatuisella valolla voi lähes huomaamattaan lisätä asumismukavuutta, joku mieltä kaihertanut epämiellyttävyys vain katoaa kun pistää lamput kuntoon. Tosin jos asia ei häiritse, ei siitä kannata ottaa kovin suurta stressiä. Mutta jos ei ennen häirinnyt, tämän luettuasi saattaa alkaa häiritsemään...

Voimakkaat värit voidaan kokea sekä miellyttävinä, että myös häiritsevinä. Räikeän värinen seinä voi olla stressaava ja mikäli harrastaa valokuvausta, elokuvia tai taidetta, voi olla parempi tyytyä neutraaliimpaan värimaailmaan ja antaa teosten itsessään loistaa.

Koko asunnon maalaaminen on iso urakka, mutta minusta ainakin lamppujen yhtenäistämiselle kannattaa uhrata ajatus viimeistään siinä vaiheessa kun niiden uusiminen tulee ajankohtaiseksi. Samaan valaisimeen ei missään nimessä ainakaan kannata laittaa erilaisia lamppuja. Pienillä asioilla voi saada ison parannuksen tilan tunnelmaan. Ja sitten tietysti vielä vähän akustointia kehiin...

lauantai 27. elokuuta 2016

Tarvitseeko televisio kalibroida?

Useat kodinkoneliikkeet tarjoavat nykyään television kalibrointipalvelua lisämaksua vastaan. Monien mielestä se on kallista humpuukia. Mutta onko kalibroinnista oikeasti hyötyä? Vastaan jyrkästi ehkä.

Sekä myyjillä että ostajilla tuntuvat olevan termit useasti hukassa. Ostajan ei toki voi olettaakaan olevan aina tekniikan erikoistuntija, mutta myyjän olisi suotavaa osata selkokielellä kertoa, että miksi he myyvät laitteita jotka tarvitsevat kalliin säädön ennen käyttöönottoa. Samaa asia on viimeksi pohtinut muun muassa Kuningaskuluttaja.

Säätäminen ja kalibrointi ei ole sama asia


Säätämisen voi tehdä helposti itsekin.

Moni kehuu saaneensa kuvan hyväksi itse säätämällä ja ihan ilmaiseksi. Se ei ole kuitenkaan sama asia kuin kalibrointi.

Siihen väitteeseen en usko, että televisiot olisi erikseen kalibroitu tai säädetty myymälöiden esittelytiloja varten. Televisioon on helppo tehdä erillinen esittelytila tai asetus kylmästi valaistuja myymälöitä varten. Laitteita on tuskin kalibroitu tehtaalla ollenkaan, asiakas voi hoitaa kalibroinnin halutessaan omalla kustannuksellaan.

Televisioissa on useita valmiita näyttötiloja.

Peruskäyttäjä saa kuvan usein mieleisekseen jo valitsemalla sopivan näyttötilan. Näyttötilaa valitessa kannattaa huomioida, että ne voivat vaikuttaa myös liiketoistoon ja kuvan viiveeseen. Kuvan prosessointi lisää viivettä ja mikäli harrastaa nopeatempoisia pelejä, kannattaakin valita televisioista yleensä löytyvä pelitila. Vaativa pelaaja ottaa viiveen huomioon jo televisiota valitessa, eri malleissa on eroja siinäkin suhteessa.

Television säätö


Edistyneempi käyttäjä säätää television arvot käsipelillä kuntoon. Apuvälineenä voi käyttää esimerkiksi THX tune-up -sovellusta (saatavana myös Androidille).

Erilaisten kuvanparannustoimintojen kanssa hyvä nyrkkisääntö on se, että ne kannattaa joko kytkeä pois tai asettaa minimiin. Esimerkiksi mustaa parantava toiminto ei oikeasti vaikuta mustan tasoon, vaan se kirkastaa vaaleita pikseleitä tummien alueiden rajoilla.

Mikäli mustat alueet ovat isoja, toiminto ei tuo parannusta ja jos sen säätää voimakkaampaan asentoon, raja-alueet kirkastuvat liikaa. Pieni tehostus voi kuitenkin joskus olla hyödyksi, tässäkin on suuria eroja eri televisiomallien välillä, onneksi kokeileminen ei maksa mitään.

Perussäätöjen tekoon löytyy ohjeita esimerkiksi Hifimaailman artikkelista: Television kuvan säätö ja kalibrointi (osa 1)

Kalibrointi


Kalibrointi ei sitten välttämättä enää onnistukaan kotikonstein. Kalibroinnissa kuvapaneelin yksilölliset ominaisuudet mitataan ja säädöt laitetaan kohdilleen huoltovalikon kautta.

Kalibrointiin tarvitaan siis jonkinlainen mittalaite, sopiva sovellus ja  testimateriaalia mitä käyttää mittauksissa. Se riittää karsimaan kalibroinnin pois suurimman osan tekniikkaharrastajien to-do-listoilta.

Hifimaailma tarjoaa opastusta myös television kalibrointiin kotikonstein, mutta artikkelia Television kuvan säätö ja kalibrointi (osa 2) lukiessa tulee äkkiä sellainen olo, että ei se satanen niin paha hinta ollutkaan.

Tietokoneen värimittari


Monella valokuvaajalla ja graafikolla on hyllyssä värimittari, itseltänikin löytyy Datacolorin Spyder 3 Elite. Tietokoneen värien säätö on värimittarin kera helppoa, niin miksei sama onnistuisi televisiossakin?

Värimittari tekee näytölle yksilöllisen väriprofiilin.

Hifimaailman ohjeissakin käytettiin tavallista tietokoneen värimittaria, mutta jos luki jutun kokonaan, huomasi, että touhu on huomattavasti monimutkaisempaa kuin tietokoneen kanssa. Värimittari vain kytketään tietokoneeseen, käynnistetään mittarin sovellus ja ajetaan testiohjelma läpi.

Television ongelmana on se, että siinä ei voi ajaa suoraan värimittarin tarvitsemaa ohjelmaa eikä televisioon voi lisätä näytön profiilia samalla tavalla kuin tietokoneen käyttöjärjestelmän näyttöasetuksissa.

Värimittarihan ei oikeasti kalibroi näyttöä vaikka usein kuuleekin niin sanottavan. Värimittari vain luo profiilin, joka kertoo näytön yksilölliset ominaisuudet näytönohjaimelle. Kalleissa ammattilaisnäytöissä taas voi olla oma värimittari joka säätää näyttöä suoraan.

Kalibroidako vai ei kalibroida, kas siinä pulma


Moni varmasti toivoo yksiselitteistä vastausta, mutta sellaista ei ole. Mikäli ostaa parin sadan tarjoustelkun katsoakseen uutisia ja salkkareita, kalibroinnista tuskin kannattaa maksaa. Säädöt saa varmasti riittävän hyviksi ilmankin.

Mutta jos on elokuvaharrastaja ja ostaa parin tuhannen euron television, asiaa sietää harkita tarkemmin. Paras väritoisto irtoaa laitteesta vasta kun kaikki säädöt ovat viimeisen päälle kohdalleen.

Mutta tämäkin on toki kaikki vain pelkkää spekulaatiota, itse en ole nähnyt yhtään kalibroitua televisiota, näyttöjä olen kyllä säätänyt värimittarilla kymmeniä.

Näyttöjen kanssakin erot lopputuloksessa ovat olleet melkoiset, esimerkiksi omassa läppärissäni värimittarin tuottama profiili niisti vain hieman värikylläisyyttä. Viihdekäyttäjälle extrakylläisyys voi olla jopa plussaa. Joissakin laitteissa ero on taas ollut suuri, mutta yksikään huono näyttö ei ole muuttunut hyväksi värimittarin avulla. Eikä tositeeveekään muutu laatuviihteeksi kalibroimalla.

Eri televisiomalleissa saattaa olla eroja että miten hyvin kuva on säädöissään suoraan tehtaalta. Laitteissa on eroja jo yksilöinä. Joissakin malleissa ehkä enemmän, toisissa vähemmän. Sama mallinimi voi myös pitää sisällään erilaisia näyttöpaneeleita, kuten esimerkiksi Samsungin BW 226 näytössä aikoinaan, puhuttiin jopa paneelilotosta osan paneeleista ollessa hyviä ja osan laadultaan kurjia.

Lopullisen vastauksen saadakseen pitäisi päästä tarkastelemaan kalibroituja ja kalibroimattomia laitteita vierekkäin. Jos ostaa television ja ottaa siihen kalibroinnin, laitetta tuskin pääsee kokeilemaan ennen kuin sen kotona säädettynä nostaa paketista. Lopputuloksen hyödyllisyyttä ei siis pääse kunnolla toteamaan.

Itselläni ei television osto ole onneksi juuri nyt ajankohtainen. Palaan asiaan kun kaupoista löytyy 42-tuumaisia (isompi ei mahdu) 4K OLED -telkkuja järkevään hintaan. Luultavasti tulen ainakin harkitsemaan kalibrointipalvelua.

tiistai 23. elokuuta 2016

Mitä musiikille on tapahtunut?

Mietin tänään tulevaa Apulanta-elokuvaa ja Ekotorilta ostamiani levyjä. Nykyään etsin vivahteita ja tunnelmia, mutta sieluun musiikki ei enää oikein käy. Paitsi ehkä eilen kun kuuntelin vanhoja Neljän ruusun biisejä.

c-kasetti
C-kasetti on soittanun soundtrackin ikimuistoisiin hetkiin.

Muusiikinkuunteluni on nykyään vähän kuin joisi kallista viskiä. Sitä haistelee ja maistelee pikku siemauksin yrittäen löytää sen hienoimpia vivahteita. Saatan ostaa vinyylilevyn, kuunnella sitä kerran pari nauttien ja sen jälkeen unohtaa. Ei jää tunnetta joka vetäisi takaisin levyn pariin.

Apulannan Anna mulle piiskaa tai Tehosekoittimen C'mon baby yeah -singlejä taas saatoin soittaa tunninkin putkeen kyllästymättä (Mä haluun rauhoittua on "b-puoli").  Autoradiosta yöllä soinut Timo Kiiskisen Liian nuorena kaunis porasi reiän suoraan sieluuni.


Miljoonasade tai Leevi and the Leavings oli kuin koppa kaljaa parikymppisenä, ne maalasivat eteen elämänmakuisia tarinoita, uusia, mutta tutun oloisia. Siinä on jotain sellaista mitä ei löydy yhdeksän euron oluttuopista, enkä enää muista miltä haisee kun tupakka käryää koleassa syysillassa.

Teknomusiikki, tai ysäri kuten nykyään sitä kutsutaan, oli ihan omaa luokkaansa. Teknon soidessa tuntui kuin aina olisi ollut bileet. Vaikka nykyään biletys on suosittu aihe musiikissa, ei siinä ole samaa poljentoa kuin vaikka Scooterin Firessä. Ihan kuin nykyään vain chillailtaisiin.

Eipä tuolloin tullut ajateltua, että 90-luku pääsee ajallaan samaan asemaan kuin muutkin vuosikymmenet. Ysärimusiikin suosiota on yritetty selittää sillä, että sen positiivinen tunnelma kiehtoo taantuman vuosina. Ysäri on hyvää menomusaa.

Ennen musiikki oli tarinoita ja tunnelmia. Nykyään voin melkein maistaa soinnut kieleni päässä, kuulla kun plektra osuu kitaran kieliin. Ei tee mieli kääntää nuppeja kaakkoon kuten aikoinaan Guano Apesin Big in Japanin kanssa. Tosin tuolloin asuin teollisuushallin yläkerrassa, nyt olen asuntovelallisena kerrostaloyhtiössä.

Silläkin lienee osansa asiaan, että minulla on paremmat stereot kuin ehkä koskaan unelmoin. Toista oli kun soitti itse nauhoittamiaan kasetteja Grundig-merkkisellä kasettimankalla. Vanhaksihan en tietenkään ole missään tapauksessa tullut, mutta jotain siinä oli sellaista mitä ei enää ole.

Pitäisi vain muistaa, että aina ei tarvitse nuuhkia savun aromia viskilasista tai etsiä jaloaromihumalaa tulppaanilasista. Joskus voi myös ottaa kymppisäkin tarjousbisseä ja pitää kavereiden kanssa hauskaa. Pistää vaikka soimaan Michael Jacksonia ysärin tapaan. Lopuksi toivotetaan Hyvää yötä ja huomenta.

5 vuotta ilman polvivaivoja

10 vuotta kärsin enemmän tai vähemmän erilaisista polvivaivoista. 5 vuotta sitten sain ne loppumaan kun heitin tukipohjalliset roskakoriin ja hankin uudenlaiset lenkkitossut.


Hyvät tossut, mutta kilometrit alkavat olla täynnä.

Ensimmäiset tukipohjalliset sain armeijassa, toiset hankin myöhemmin yksityiseltä firmalta missä asiaan perehdyttiin vähän kattavammin. Varsinkaan loppuaikana pohjalliset eivät kuitenkaan tuntuneet hyvältä. Polvet vaivasivat vuodesta toiseen ja lenkkeily ei tuntunut oikein koskaan hyvältä.

Sain toki kaikenlaisia jumppausohjelmia, mutta harjoitukset olivat yleensä yksitoikkoisia ja jäivät usein tekemättä. Olisi ollut kätevää, jos jalkoja olisi voinut vahvistaa jonkun muun toimen ohessa.

Minulle on aina sanottu että minulla on lattajalat, nilkassa on kuulemma asentovirhe ja polvet jollakin tavalla löysät (en muista oikeaa, mutta se todettiin lääkärin toimesta). Lähtökohta ei siis ole ehkä ihan huippuluokkaa.

Minulle on aina suositeltu "hyviä ja tukevia kenkiä". Huono jalkahan kaipaa tukea, toki se heikentää jalan omaa kykyä tukea itseään. Mut hei, jalkaahan voi sitten taas aina vahvistaa jumppaamalla.

Olin jo henkisesti varautunut siihen, että jonain päivänä polvet varmasti hajoavat lopullisesti. Olin kuitenkin joskus lukenut paljasjalkajuoksusta ja se kuulosti mielenkiintoiselta. Olin myös juuri saanut uuden työpaikan ja kesän alennusmyynnit olivat meneillään.

Uudet tossut


Stockmannin urheiluosastolla silmiini osuivat sähkönsiniset tossut myrkynvihreillä pohjilla. Tossut eivät olleet jäykät ja rullaavat toisin kuin vanhat Asicsini. Ne tuntuivat kädessä miellyttävän kevyiltä. Hintaa Adidaksilla oli alennuksen jälkeen 50 euroa ja ajattelin, että kokeillaanpa nyt tuotakin, vanhat tossut olivat joka tapauksessa jo aika kulahtaneet.

En ollut juurikaan lenkkeillyt noihin aikoihin, mutta tulos yllätti silti. Parin sadan metrin jälkeen jalkaterän lihakset olivat jo niin väsyneet, että piti vaihtaa kävelyyn. Silloin tiesin, että kaikki ei ollut kohdillaan ja harjoituksia oli jatkettava.

Kävelin ja hölkkärin vuorotellen lenkeillä ja jalat alkoivat vahvistua. Juokseminen tuntui ensi kertaa elämässäni miellyttävältä, kevyet tossut olivat mukavat jalassa ja tuntuma alustaan hyvä. Kamppailulajeissa olen tottunut liikkumaan päkiän varassa, joten liike oli luonnollista.

Koko jalkateräni asento alkoi muuttua ryhdikkäämmäksi kun jalan lihakset vahvistuivat. Luultavasti jalanjälkeni on nyt eri näköinen kuin aikaisemmin. Sanovat, että joillakin olisi kengännumerokin muuttunut.

Tekniikka on tärkeää


Seuraavana kesänä juoksukuntokin oli jo ihan eri luokkaa, mutta jossain vaiheessa törmäsin ongelmiin. Akillesjänne tulehtui enkä ensin tunnistanut vaivaa. Myöhemmin sain akillesjänteen tulehtumaan vielä toisen kerran.

Vanha treenikaverini Karatesta kuitenkin neuvoi minua Cosmic Comic Cafen baaritiskillä, painon ei saisi antaa pudota liikaa kantapäälle. Ja se neuvo toimi, pienen opettelun jälkeen ei akillesjänne ole vaivannut ja nilkatkin tuntuvat väsyvän vähemmän.

En ole koskaan saanut sen enempää juoksuoppia, ehkä joku juoksukoulu voisi tehdä poikaa. Tosin itse pyrin löytämään itselleni juuri sellaisen tyylin, että se tuntuu hyvältä, en tavoittele huippuaikoja vaan haluan pitää jalat kunnossa ja pitää yllä peruskuntoa.

Koulun liikuntatunneilla puuhattiin mitä milloinkin, mutta mitään hyödyllistä oppia sieltä ei jäänyt käteen. Ehkä joku pieni juoksuoppi sopisi kuitenkin koulunkin ohjelmaan?

Kehon oma virheenkorjaus


Tietotekniikkaihmiset tuntevat käsitteen virheenkorjaus. Sama taitaa päteä ihmisen kehoonkin, ihmisyksilöhän ei ole koskaan lähellekään täydellinen. Se asia saattaa ehkä unohtua kun tuijottaa lääketieteen oppikirjojen kuvia täydellisestä vartalosta?

Jos vika ei ole suurensuuri, jalka hakeutuu parhaaseen mahdolliseen asentoon ilman ihmisen asettamia tukiakin. Ainakin jos antaa jalan toimia ja liikkua luonnollisesti. Liika tukeminen vain heikentää jalkaa ja pahentaa vaivoja. Ja miten ihminen onkaan selvinnyt aikaisemmin ennen "hyviä ja tukevia" kenkiä? Evoluutio on muokannut jalan toimimaan sellaisenaan.

Jumppaohjelmiakaan ei tarvita kun jalka vahvistuu lenkkeilyssä. En minä ole mikään sanomaan mitä kenenkin pitäisi tehdä, mutta suosittelen kokeilemaan vähemmän tukevia kenkiä. Sen jälkeen ei välttämättä enää tee mieli palata ollenkaan raskaiden ja jäykkien jalkineiden pariin.

Ennen kaikkea kannattaa kannattaa tehdä niin kuin itsestä tuntuu hyvälle. Tosin jos hakee huippusuorituksia, se ei taida koskaan tuntua hyvältä, mutta itse en tähtää mitattaviin suorituksiin vaan hyvinvointiin. Kovaa treenaava toki hankkii varmaan joka tapauksessa erilaisia kenkiä kaappiin.


torstai 18. elokuuta 2016

Tee-se-itse akustiikkataulut

Monia suomalaisia asuntoja vaivaa ikävä kaiku. Tilan akustoiminen ei ole pelkästään hifistien puuhastelua, vaan sillä voi parantaa jokapäiväistä elämänlaatua. Akustoimista pidetään kalliina, mutta rahaa voi säästää tekemällä itse.

valmiit akustiikkataulut seinällä
Akustointia voi tehdä myös tyylikkäästi.

Mikäli asunnossa on paljon paljasta ja kovaa seinäpinta-alaa, voi jo pelkästään koväänisempi keskustelu olla epämiellyttävän kuuloista. Mitä rikkonaisempia pintoja ja mitä enemmän pehmeitä materiaaleja, sitä miellyttävämpi äänimaailma.

Tärykaiku


Mikäli tilassa on vastakkaisia kovia seiniä, syntyy herkästi epämiellyttävää tärykaikua. Tärykaiun olemassaolon voi todeta lyömällä kädet voimakkaasti yhteen, tärykaiku saa äänen ikään kuin jäämään soimaan.

Nopeasti toistuva kaikuääni. Ilmenee, kun ääniaalto etenee vastakkaisten seinien välillä. – Ecophonin akustiikkasanasto

Tärykaiku voi tehdä tilasta epämiellyttävän, mutta onneksi sitä on suhteellisen helppo torjua laittamalla jotakin pehmeää toiselle vastakkaisista seinistä. Esimerkiksi paksu ryijy voi auttaa hillitsemään pahimmat kaiut.

Sovellettua akustointia


Akustiikan parantaminen ei välttämättä vaadi kalliita erikoistuotteita. Oikein sijoitettu kirjahylly, karvalankamatto, paksut verhot tai edellä mainittu ryijy auttavat hillitsemään pahimpia kaikuja. Nämä eivät välttämättä pysty kuin korkeimpiin ääniin, mutta ainakin itse koen ne epämiellyttävimmiksi arkielämässä. Hifistelyt sitten erikseen.

omatekoinen akustointielementti
Kyllä tämäkin kaikua vähän hillitsee.

Itse tein esimerkiksi kesällä esivahvistimen pakkauslaatikon pehmusteesta ja kirpparilöydöstä seinälle elementin vaimentamaan kaikua. Kukaan tuskin arvaa, että mitä virkattu teos pitää sisällään jos sitä ei ala tutkia lähemmin.

Akustiikkatauluja


Erilaisia valmiita tauluja voi ostaa monistakin eri paikoista, mutta ne ovat usein kalliita. Itse suunnittelin alunperin tekeväni taulun kotimaisesta Konto-levystä jota saa eri värisinä ja sitä on helppo muokata. Kontoa saa myös tulostettuna haluamallaan kuvalla.

Päädyin kuitenkin hieman järeämpään ratkaisuun kun sain 4 kappaletta Ecophonin 1200 x 600 x 20 mm akustiikkalevyjä. Ecophonin levyjä voi kysellä rautakaupoista, mutta luultavasti joutuu ostamaan koko paketin kerralla. Mikäli ei halua käyttää koko pakettia, kannattaa kysellä kavereita kimppaan, akustiikkataulun rakentaminen sujuu vähän vähemmänkin kätevältä ihmiseltä.

Työkaluja ei juurikaan tarvita


Tehokkaamman vaimennuksen aikaansaamiseksi päätin laittaa kaksi levyä päällekkäin, jolloin paksuudeksi tuli 4 senttiä. Kerrostaloasujana en omista mitään kovin ihmeellistä työkaluvalikoimaa, joten päätin, että levyt pitää saada tauluiksi mahdollisimman helposti.

Kasaamiseen kannattaa hankkia hyvää asennusliimaa. Jos ei omista silikoniprässiä, saa asennusliimaa ponneainepullossa ainakin Pattex-merkkisenä. Itse käytin Sika MaxTackia mitä ostin Prisman alennuksesta. MaxTack kuivuu nopeasti ja pitää hyvin.

liimaprässi ja maxtack liima
Sika MaxTack osoittautui hyväksi valinnaksi.

Kiinnitystä varten levyjen taakse kannattaa asentaa jonkinlainen kehikko. Kehikko jättää myös pienen ilmaraon levyn ja seinän väliin mikä parantaa vaimennusta. Kehikonkin voi tehdä itse, mutta päätin mennä siitä mistä aita on matalin ja ostin halpoja öljymaalauspohjia joista vain poistin kankaan. Tosin en välttämättä suosittele sitä, sillä 50 x 70 cm kehys jää pystysuunnassa turhan vajaaksi. Tämä joko haittaa tai sitten ei.

riisuttu maalauspohja kiinnitysvalmiina
Kehikon asettelua.

Maalauspohjien puuaines ei ollut maailman kovimmasta päästä ja sain helposti kierrettyä kiinnityskoukun kiinni. Koukut tuntuivat kuitenkin istuvan tiukasti kiinni. Nopeasti kuitenkin huomasin, että koukkua on mahdoton saada tasan keskelle ja taulu jäi vinoon. Korjasin kiinnitystä sen verran, että laitoin tauluihin 2 koukkua ja niiden väliin rautalankaa. Ei ehkä maailman paras ratkaisu sekään.

bilteman kalustetassut kehikon kulmissa


Kehikon kulmiin laitoin vielä pehmeät kalustetassut suojelemaan seinän maalipintaa.

Kankaissa riittää valinnanvaraa


Pelkkä valkoinen levy ei ole kovin kaunista katseltavaa, vaan ne kannattaa päällystää. Kangas ei kuitenkaan saa olla liian tiheää, nyrkkisääntönä sanotaan, että pitää pystyä puhaltamaan ilmaa kankaan läpi.

Netistä löytyi jos jonkunlaista kangaskauppaa ja aluksi havittelinkin jotain sarjakuva- tai scifihenkistä kangasta. Päädyin kuitenkin siihen tulokseen, että se voisi tehdä asuntooni liian levottoman tunnelman. Lähdin paikalliseen Eurokankaaseen etsimään hillitympiä kuoseja.

Eurokankaassakin valinnanvaraa piisasi. Halusin kuitenkin kaksi erilaista, mutta mahdollisimman samantyylistä ja saman huomioarvon omaavaa kangasta. Ensimmäinen miellyttävä kangas löytyi helposti, mutta toinen tuotti jo hieman vaikeuksia.

Valitsemani kankaat olivat harvaa trikoomaista kangasta, mikä joustavuutensa ansiosta on helppo laittaa siististi paikalleen. Vaaleampi kangas vaikutti jopa todella harvalta.




Olin ensin ajatellut nitoa kankaat kiinni, mutta en omista kovin kummoista nitojaa. Päätin ensin laittaa kankaat kiinni nuppineulalla jos tulee jotain säätöä. Ja koska ne näyttivät pysyvän hyvin nuppineuloilla, jätin neulat paikalleen. Ompahan sitten helppo vaihtaa kangas jos joskus ilmenee tarvetta.

Kangas kannattaa leikata mahdollisimman sopivan kokoiseksi että se ei jää roikkumaan. En kuitenkaan ole Steve Jobs, joten en piitannut takapuolesta sen enempää kunhan ylimääräinen kangas ei jäänyt näkyville.

Onnistunut lopputulos


Nostin yhden taulun ensiksi kokeeksi hyllyn päälle ja tein alussa mainitsemani läpsäytystestin. Jo huolimattomasti aseteltuna se söi mukavasti tärykaikua. Asettelin molemmat taulut omille paikoilleen ja totesin, että toimii!

Musiikkia kuunnellessa tuntui ensin, että jotain puuttuisi. Ääni tuntui tulevan voimakkaammin kaiuttimien suunnasta ja se tuntui pehmeämmältä. Asetuin sweet spottiin istumaan ja pistin Norah Jonesia soimaan, läsnäolo tuntui vahvana.

Norahin kanssa herkisteltyäni pistin pyörimään elokuvan Koodinimi U.N.C.L.E:n. Katsoin elokuvan ensimmäistä kertaa, mutta nytkin tila tuntui piirtyvän vahvempana eivätkä rytinät käyneet korvaan. Elokuvassa on muuten oikein mainiot musiikit.

Olen suhteellisen tyytyväinen taulujen ulkonäköön, ne ovat melko kookkaat, mutta eivät mitenkään liian dominoivat. Mikäli maku muuttuu, uutta kangasta vain päälle.

Lopputulos myös syntyi ihan käden käänteessä jos kankaiden valintaa ei lasketa. Tähän hommaan voi kädettömämpikin ryhtyä. Itse levyt eivät ole ihan ilmaisia, mutta muuten tarvikehankinnoista selviää pikkurahalla. Jos budjetti on tiukka ja on askartelutaitoinen, voi tehdä puusta kehikon, täyttää sen vanulla ja päällystää kankaalla, Ikean kehikoita ei taida enää olla saatavilla.

Varsinkin hifistin mittapuulla tämän tason akustointi ei tunnu juuri missään, mutta lopputulos parantaa kuuntelukokemusta stereoiden hintalapusta riippumatta. Rahaa saa toki halutessaan palamaan moninkertaisia määriä, mutta pienemmälläkin summalla voi saada aikaiseksi huomattavia muutoksia.

Suosittelenkin lämpimästi edes jonkinlaista akustointia kaikille kaikuisissa kivikopeissa asuville. Se voi vaikuttaa jopa stressitasoihin.

keskiviikko 17. elokuuta 2016

miniDSP 2x4 muuttui esivahvistimeksi

Omastakin laitehyllystäni löytyvä miniDSP:n perusmalli 2x4 on edullinen laite, joka käy huonerkorjailuun tai aktiivijakosuotimeksi. Liiallisilla ominaisuuksilla se ei kuitenkaan ole juhlinut, mutta uusi HD-malli pyrkii korjaamaan puutteita.

Sisääntuloja vanhassa 2x4:ssä on vain yksi, eli signaali syötetään sisään analogisena  rca-johdolla. Laitteen loogisin paikka on siis esi- ja päätevahvistimen/aktiivikajareiden välissä signaalin alkuperästä riippumatta. Digitaalisilla lähteillä signaalissa on siis ylimääräinen DA/AD-muunnos.

Toinen ongelmaksi koettu asia on ollut pieni 0.9Vrms antojännite. Hieman kalliimpi, balansoitu malli antaa ulos enemmän, mutta siihen ei ole laitettu mitään kelvollisia liitinterminaaleja.

Sama kuori, uusi tekniikka


2x4 HD -mallin sisuskalut on laitettu uusiksi, mutta ostajia kiinnostaa varmasti eniten mahdollisuus kytkeä laitteita myös optisella tai usb-kaapelilla. Laitteelle voi opettaa minkä tahansa infrapunakaukosäätimen signaalit ohjaamaan äänenvoimakkuutta, sisääntuloja ja presettejä. Myös 2Vrms ulostulo miellyttää varmasti monia.

Lopputulos hämmentää


Paperilla uudet ominaisuudet kuulostavat mainiolta ja itsekin aloin miettimään, että pistäisinkö vanhan miniDSP 2x4:n ja etuvahvistimeni vaihtoon, mutta asiaa pohtiessani törmäsin pariin käytännön ongelmaan.

Laite on alunperin suunniteltu alunperin selvästi piirilevyn ehdoilla, toisella puolella sisäänmenot ja toisella ulostulot. Sen jälkeen se on pakattu heppoiseen peltikoteloon. Tämä ei haittaa mikäli laitteen voi jemmata laitehyllyn taakse piiloon.

Nyt 2x4 HD pitäisi kuitenkin saada sellaiseen paikkaan, että kaukosäätimen signaali tavoittaa ir-silmän ja käyttäjä näkee merkkivalot. Eli käytännössä tulopuoli käyttäjään päin. Ei hyvä.

Avuksi vaivaan on ehdotettu ir-jatkajaa, mutta se olisi taas yksi laite lisää haluamassa virtaa. Laskin eilen, että tv-tasossani on 11 erilaista laitetta jotka tarvitsevat oman virtajohdon. Melkoinen käärmeenpesä kaiken kaikkiaan.

Minusta laitteen kotelo olisi pitänyt suunnitella siten, että sen voi sijoittaa edes jotakuinkin järkevästi näkyvälle paikalle. Ir-silmällä ja indikaattorivalolla ei ole käyttöä hyllyn takana. Tai sitten laitteen olisi voinut varustaa liitännällä johon voisi kytkeä erillisen interfacen laitteen ohjastamiseen.

Ei joka kotiin


Ei alkuperäinenkään miniDSP 2x4 mikään mainstream-tuote ole, sen käyttö vaatii pientä perehtymistä eikä hyvän huonekorjauskäppyränkään aikaansaaminen välttämättä onnistu pelkällä REWin automaattitoiminnolla. Itsekin onnistuin vasta hyvillä neuvoilla.

Vanhan mallin sai kuitenkin kätevästi piiloon ilman esiin jääviä johtosykkyröitä. Nyt laite täytyy laittaa rohkeasti esille tai sitten ei saa pelätä ir-jatkajasta tulevia lisäjohtoja. Itseäni kiehtoisi taas äänentoistojärjestelmän yksinkertaistaminen, ei monimutkaistaminen.

Vai keksiikö joku jonkun järkevän tavan ohjata laitetta ilman ir-jatkajaa virtajohtoineen? Sellaisen tavan joka sopisi myös olohuoneeseen, eikä vain teknologiafriikin miesluolaan.

Jos ei halua säätää tullien ja verojen kanssa, laitetta myy Suomessa ainakin Ääninen.