perjantai 30. marraskuuta 2012

Baldur's Gaten toinen tuleminen

90-luvulla tietokonepelejä hakanneille nimi Baldur's Gate on varmasti tuttu. Se nauttii jopa legendaarista mainetta tietokoneroolipeleistä pitävien keskuudessa. Ja nyt se on tullut takaisin.


Itse olin jo lopetellut pelaamisen vuonna -98 kun alkuperäinen Baldur's Gate ilmestyi. Mutta kun olin palailemassa peliharrastuksen paliin jotakuinkin 10 vuotta tuon jälkeen ensimmäinen peli joka iski kuin miljoona volttia oli Basilisk Gamesin Eschalon Book I joka on paljosta velkaa esimerkiksi juuri Baldur's Gatelle. Kokeilin aikoinaan pelin demoa ja sen pelattuani olin välittömästi koukussa ja sitten jo lainattiin isoveljen luottokorttia että sain pelin ostettua netistä. Kokemus oli juuri sopivasti samanlainen kuin nuorempana, mutta toisaalta pelattavuus oli kehittynyt hyvälle tasolle. Kaikkein parasta oli kuitenkin että olin huomattavasti parempi pelaamaan kuin nuorena jolloin päädyin aina kuolemaan alhaisilla tasoilla. Toki pelitkin ovat nykyään usein helpompia mutta toisaalta ainakin englannin kielen taitoni on kehittynyt noilta vuosilta kuten myös kyky oppia ja omaksua asioita.


Mutta takaisin itse Baldur's Gateen. BG on yläviistosta kuvattu Dungeons & Dragonsin sääntöihin ja Forgotten Realms -maailmaan perustuva peli jossa pelaaja luo ensin itselleen hahmon ja lähtee seikkailemaan, suorittamaan tehtäviä, keräämään kokemusta ja varusteita sekä liittolaisia (ja varmasti myös vihamiehiä). Pelissä on sekä yksi pääjuoni että lukuisia sivujuonia. Mitään varsinaisen ihmeellistä ja ainutkertaista pelissä ei kaiketi ole, mutta toisaalta hyvä tarina vetää aina mukaansa ja kuluneistakin aineksista voi huipputuotteen hyvällä toteutuksella. Itsehän en peliä ole siis vielä pelannut, kunhan tässä fiilistelen.


Yleisesti ottaen suhtaudun pelien remakeihin erittäin positiivisesti. Miksi keksiä pyörää uudestaan kun tuoreet pelisukupolvet eivät tunne vanhoja helmiä. Toisaalta nykytekniikalla saadaan pelattavuus, grafiikka ja äänet saadaan viilattua viimeisen päälle hyviksi. Mieluummin pelaisinkin juuri hyvin tehtyä remakea kuin jonkun emulaattorin kautta pyörivää vanhaa peliä. Antaa ajan kullata muistot ja pelintekijöiden pelit.

Nykyään yleistyvään tyyliin peliä ei julkaista pelkästään Windowsille vaan myös macille, iPadille sekä Androidille. Windows-versio on jo ulkona mutta iOS-versiosta löytyi viime metreillä paha bugi ja mac-versio on parhaillaan Applen hyväksyttävänä. Muutenkin peli on myöhässä alkuperäisestä aikataulusta. Ilmeisesti macin App Store on osoittautunut hyväksi kauppapaikaksi, sillä peli ei tule ainakaan aluksi muualle myyntiin. Myös Eschalon-sarja löytyy App Storesta kuten myös pari hyvin samanhenkistä Spiderweb Softwaren peliä. Itseasiassa Spiderweb taisi julkaista Black Fortressin mac-version ennen Windows-versiota! Itse en pitänyt Black Fortressista, mutta Avadon I on ihan mukiinmenevä.

Mutta nyt vain odottelen että Baldur's Gate ilmaantuisi App Storeen. Toisaalta ei kiirettä, olen suunnitellut pyhittäväni ison osan joululomasta sille, tuleepahan niillekin päiville jotain käyttöä. Joulustressiin ja ähkyyn kyllästyneenä päätin tänä vuonna lähteä reissuun ja katolisessa maassa voi olla vähän hiljaista pyhinä joten ajattelin poikkeuksellisesti ottaa läppärin mukaan reissuun.

torstai 29. marraskuuta 2012

Diskomusiikkia

Nykyään perusyökerhoissa soitettava musiikki on yleensä melkoista kuraa. Soundeissa ja tyylikkyydessä se kalpenee aidon vanhan diskomusiikin rinnalla.

Oma kiinnostukseni diskomusiikkiin virisi lukioaikoina. Meillä oli tulossa Oldies-bileet ja kaverini oli valinnut meille teemaksi 70-luvun ja diskon. Kaivelimme sukulaisten vaatekomeroista leveälahkeisia housuja ja isokauluksisia paitoja ja tietysti katsoimme Saturday Night Feveriä. Pidin leffaa aluksi jonain ärsyttävänä nuorisomusikaalina (taisin sotkea Greaseen jossa on myös John Travolta pääosassa) mutta se paljastuikin ihan hyväksi rainaksi (jatko-osaa en taas voi suositella kellekään) ja mikä parasta, siinä laulettu yhtään. Leffassa touhutaan myös muutakin kuin tanssitaan, hässitään autossa ja tapellaan latinoiden kanssa, muutamia mainitakseni.


Isäni levyhyllystä sattui löytymään myös joitakin diskokokoelmia, ei sillä että hän olisi sellaista välttämättä kuunnellut, mutta fiksuna miehenä hän osti 90-luvulla laatikottain vinyylilevyjä puoli-ilmaiseksi. Joukkoon mahtui myös helmiä joista saisi nykyään pulittaa kymmeniä euroja. Isälläni oli myös ihan hyvät stereot joten diskobasson jytkettä oli mukava kuunnella. Vanhassa diskomusassa on muuten todella hyvät analogiset soundit, komperossoitu nykymusiikki saa hävetä sen rinnalla. Tosin aikanaan diskomusiikkia pidettiin "hirveänä muovina" runsaista syntetisaattorisoundeista johtuen.

Joskus viime vuosikymmenen puolivälissä virisi joissakin piireissä kiinnostus 80-luvun italodiskoon (kuten myös takatukkiin ja kalapuikkoviiksiin). Italodisko ei ole yhtä sliipattua kuin "aito tavara" mutta jollakin perverssillä tavalla sen halpa fiilis on kestänyt aikaa. Hirveästi en ole italoon perehtynyt, mutta elokuvasta Nuija ninja bongasin Baltimoran kappaleen Tarzan Boy. Nykyään omistan sekä albumin jolta kappale on, että 45 kierroksen maksisinglen. Yksi suurimmista suosikeitani on kuitenkin Michael Zager Bandin Let's all chant joka saa varmasti monen ysärifaninkin höristämään korviaan sillä Look Twice lainasi sitä aikoinaan hittibiisissään. Tuoreimman suosikkini, Skatt Brothersin Walk the nightin, bongasin Helsingin Kalliossa sijaitsevassa Bar Siltasessa (Ding ding ding, hipsterivaroitus!). On muuten ihan hyvä paikka, tulee varmaan tulevaisuudessa poikettua useamminkin kun buukkasin itselleni 7-8 Helsingin reissua ensi vuodeksi. Muuta hyvää diskomusiikkia löytyy Spotify-soittolistaltani, sinne on tosin lipsahtanut pari tuoreempaakin biisiä mutta puritanismi on tunnetusti pahasta.

Vinyylihyllistäkin diskomusaa löytyy, mutta pitäisi ensin ratkaista sijoitusongelma, nykyisellään joudun käyttämään levysoittimen kanssa jatkojohtoa ja se tuntuu vaimentavan yläpäätä, sorvi on aika herkkä laite. Voisi vaikka sitten joskus pitää diskoaiheiset teemabileet.

   

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Kun koulu putos puusta

Viime päivinä on taas puhuttu koulujärjestelmästämme ja videopelien pelaajat pärjäävät kirurgisissa simulaatioissa lääkäriopiskelijoita paremmin (en jaksa etsiä linkkiä) niin pitäähän sitä vähän taas muistella menneitä.

Ensiksi avaudun kaunokirjoituksesta. Minulla on aina ollut huono tai todella huono käsiala ja kaunokirjoitus oli koulussa yhtä tuskaa. Lukion jälkeen lopetin kaunokirjoituksen käytön kokonaan eikä sitä ole sen jälkeen tarvittukaan eli opiskelu ei ollut kovin hyödyllistä käytettyyn aikaan nähden. Vanhan koulukunnan ihmiset kuitenkin perustelevat sen tärkeyttä käden ja silmän yhteistyön kehittymisessä. Olen kuitenkin aina ollut suhteellisen hyvä piirtämään, olen tehnyt autoremontteja, harrastanut kamppailulajeja ja puuhastellut ties mitä huomaamatta motoriikassani puutteita vaikka käsialani kilpaileekin estetiikassa koiran oksennuksen kanssa.

On olemassa selviä viitteitä että myös videopelien pelaaminen kehittäisi motoriikkaa. Toisin kuin kaunokirjoitus, pelaaminen voi olla kivaa. Ja ihmisiä on helpompi kannustaa tekemään jotain kivaa. Räiskintäpelien pelaamisen on myös todettu parantavan kykyä tehdä nopeita päätöksiä (joka olisi hyvä taito monelle tuttavalleni). Itseasiassa pieni googletus paljasti että pelaamisen on todettu kehittävän sitä sun tätä.

Jäykkä koulujärjestelmämme kuitenkin suosii kaunokirjoitusta vai tyyppikirjaimiako ne nykyään ovat. Miksei tehtäisi mieluummin opetuspelejä? Sellaisia oli jo silloin kun minä olin ala-asteella. Suosikkini oli Sukellus, siinä muistaakseni tehtiin jakolaskuja. Mutta kun meidän kouluissamme on kuulemma vain onnettomat tietokoneenrutkut eikä niitäkään läheskään tarpeeksi vaikka tietokonetaidot ovat nykyään paljon tärkeämmät kuin söpöjen kirjaimien rustaaminen. Rahaahan se vaatisi, mutta sitä ennen asennemuutoksen.

Voihan sitä ajatella että olen katkera kun en ollut hyvä kaunokirjoituksessa. Ja ehkä vähän olenkin. Mutta jos mietin omaa kouluaikaani, niin aika turhaa touhua siellä oli moni muukin asia, ulkoa opettelua. Kuka muistaa enää punatulkun levinneisyysaluetta vaikka me kaikki olemme niitä helkutin karttoja väritelleet. Lukiossa joskus joutui vähän jo ajattelemaankin mutta kyseenalaistamaan ei pitänyt menemän. Nykyäänhän voi katsoa kaiken netistä, Googlesta ja Wikipediasta (kouluaikanani Altavista ja Kolumbuksen Kompassi olivat uusia juttuja). Jos Suomen rajajoet kiinnostavat niin sieltähän ne löytyvät. Kukaan ei vaan niitä ole minulta enää kysellyt. Kaikenlaista muuta sitten kyselläänkin. Usein en osaisi muuten vastata mutta osaan käyttää Googlea. Kumpi voittaa, karhu vai leijona, kysyi minulta töissä johtaja.

Nykynuoriso on mukamas nettinatiivia mutta sitten luin juttuja että eivät olekaan. Eivät osaa käyttää Googleakaan. En nyt löytänyt kuin yhden 2 vuotta vanhan Petteri Järvisen kirjoituksen aiheesta joten en minäkään niin etevä taida olla. Toisaalta uutiset tuntuvat nousevan hakutuloksissa melko kehnosti esiin. Pitääpä tutkia asiaa.

Mutta miten nuori voi olla olematta nettinatiivi vaikka se röhnöttää kaikki illat koneen edessä, feisbuukkaa, mesettää ja imuroi kaikkea muuta paitsi lattiaa. Ehkä siksi että siellä koulussa taidetaan edelleen värittää niitä levinneisyyskarttoja niillä paskoilla puuväreillä. Kukaan ei opeta miten toimia. Googlen käyttö on periaatteessa helppoa mutta toisaalta ensimmäinen hakuosuma ei ole aina oikea ja pitäisi osata löytää sopivat hakutermit.

Olen myös tavannut nuoria ihmisiä jotka eivät hahmota käyttöjärjestelmän, nettiselaimen ja hakukoneen eroa. Kukaan ei ole kertonut, kukaan ei ole opettanut eikä asiaa sitten ole sen enempää mietittykään. Toisaalta, tulevaisuudessa nuo kolme asiaa sulautunevat toisiinsa mutta se on sitten taas toinen juttu se. Kukaan ei myöskään ole opettanut että miten sosiaalisessa mediassa käyttäydytään. Eikä ihme, nuoret olivat siellä jo ennen kuin koko sanaa varsinaisesti edes tunnettiin. Mutta miten voi olla mahdollista suomen kaltaisessa "sivistysmaassa" että istutamme lapset 6 tunniksi joka päivä koulun penkille 9 vuoden ajan emmekä opeta heille taitoja joita tarvitaan jokapäiväisessä elämässä. Pistetään vain värittämään karttoja ja laskemaan yhteen rajajokien pituuksia.

Olen joutunut olemaan aika paljon tekemisissä ihmisten kanssa joille jo pelkkä sähköpostin käyttö on hankalaa. Se vie arvokasta työaikaa kaikilta ja repii hermoja. Ei tehdä lapsistamme samanlaisia. Ja aika usein tulee vastaan käsinkirjoitettuja lippulappuja. Arvatkaas onko niissä kaunista kaunokirjoitusta? No ei helkutissa, armottomia harakanvarpaita. Mieluummin lukisin selkeät kommentit tekstitiedostosta tai pdf:n kommenteista.

Ps. märehdin koulumuistoja joskus lisää, tässä taitaa olla tämän kerran tarpeiksi.

Myydäänkö kalenteria vai mainoksia?

Moni lienee joskus törmännyt urheiluseuran kalenteriin joka suorastaan pursuaa mainoksia. Kovin esteettinen sellainen ei ole, kysymys kuuluukin että kannattaako niitä mainoksia edes laittaa niin paljoa.

Urheiluseurojen ja yhdistysten kalenterilla on hyvin selkeä tarkoitus. Niiden avulla on tarkoitus kerätä rahaa. Mutta miten se onnistuu parhaiten?

Jos seuralla/yhdistyksellä on muutama kova lobbari, saadaan kalenteri myytyä täyteen mainoksia. Tällöin kalenterista tulee kovin helposti masentavan ruma. Itse en moista laittaisi edes vessan seinälle. Ja sääliksi käy niitä joille mokoma ostetaan joululahjaksi ja sitten se pitäisi laittaa esiin näkyvälle paikalle. Usein mainosaineisto on vielä varsin kamalasti taitettua.

Jos taas mainokset jätetään sivuosaan, saadaan jokaisen kuukauden kohdalle komea kuva (mikäli sellaisia joku on osannut ottaa). Näin kalenterista tulee esteettinen, jopa sisustuselementti. Hyvännäköistä kalenteria on myös helppo myydä, sen voi ostaa muussakin kuin kannatusmielessä. Nuorena olin partiossa ja lippukuntamme teki Halikko-kalenterin johon oli kerätty vanhoja ja muistaakseni vähän uudempiakin valokuvia kotikunnastamme. Mainoksia siinä ei ollut lainkaan mutta kauppa kävi koska se oli toisaalta hieno ja toisaalta vastaavaa ei ollut saatavilla. Sitä kyseltiin seuraavanakin vuonna.

Seuran tai yhdistyksen kalenteria suunnittelevien kannattaisikin miettiä että kumpaa sitä oikein myydään, kalenteria vai mainoksia. Hyvännäköisen kalenterin voi ostaa kuka vain, mainoslehdykän vain kovat kannattajat (tai heidän sukulaisensa puolipakolla). Tietenkin asiaan vaikuttaa myös se että onko kyseessä naislentopallojoukkue vai shakkikerho. Toisaalta lippukuntamme valitsi aikoinaan yleismaallisemman aiheen ja se osoittautui toimivaksi ratkaisuksi.

Oma vinkkini on että myykää kalenteria, älkää pakottako meitä tuijottamaan rumia mainoksia. Mainoksia on muutenkin liikaa joka paikassa (sanoo hän joka on mainostoimistossa töissä). Jos kuulalaakeripetankki ei vaan näytä kovin raflaavalta, keksikää jotain muuta.

maanantai 26. marraskuuta 2012

Bards Tale - App Storen aarteita

Aina ei välttämättä tarvitse ostaa uusimpia hittipelejä vaan mukavaa pelattavaa voi löytää edullisestikin. Alle 10 euron hintainen Bards Tale  on ehdottomasti hintansa arvoinen.

Alkuperäinen Bards Tale vuodelta 1985 oli lupsakka klassikko-rpg mutta vajaa 10 vuotta sitten konsoleille julkaistu uusi Bards Tale jakaa sen kanssa lähinnä nimen. Viime vuosina Bards Tale on julkaistu uudelleen eri alustoille, kuten myös macille ja iOS:lle. Nykyinen versio sisältää sekä vanhan että uuden Bards Talen. Erikoisuutena Bards Tale tukee iCloudia ja macilla aloitettua peliä voidaan jatkaa iPhonessa tai iPadissa.



Tuoreemmasta Bard Talesta huomaa että se on suunniteltu konsoleille. Kontrollit ovat yksinkertaiset mutta se ei aina oikein ole kotonaan tietokoneella. Toisaalta pelaaminen on helppoa ja se onnistuu hyvin myös läppärillä sohvalla röhnöttäen. Pelin parasta antia ei myöskään ole vähän köpöiset taistelut, hahmon melko alkeellinen kehittäminen tai tavaroiden kerääminen (inventaariota ei ole) vaan nimenomaan dialogi. Ja se on loistavaa se.

Pelin puherooleista vastaavat alan ammattilaiset ja tarinaa kuljettaa kertoja joka ei tyydy pelkästään kuvaamaan tapahtumia vaan avoimesti vittuilee pelaajalle. Muutenkin käy nopeasti ilmi että päähekilön virkaa toimittava bardi ei ole fantasiaseikkailujen perussankari vaan kolikon ja tissivaon perässä juokseva rääväsuu. Tapahtumat eivät muutenkaan mene putkeen vaan jo heti ensimmäisessä kohtauksessa päähenkilö joutuu naurunalaiseksi. Ja aina tilaisuuden tullen jotkut pelimaailman hahmoista laulaa lurauttavat veisun johon voi osallistua halutessaan karaoketyyppisesti.




Aseinaan bardi käyttää sekä lähitaisteluaseita että jousta. Molemmille löytyy käyttöä ja tarvittaessa avuksi loihditaan luutulla erilaisia olentoja. Aluksi bardi tosin osaa loihtia vain rotan joka kelpaa lähinnä naisten säikyttelyyn. Peli opettaa toiminnot kädestä pitäen ja oppimiskynnys on muutenkin alhaalla joten peli sopii hyvin myös ei niin vakavamieliseen ajan haaskaukseen varsinkin kun hinta on kohdillaan. Peli on myös sen verran kevyt että ei saa juurikaan 2010 13" MacBook Pro:tani kuumenenaan häiritsevästi.

Suosittelenkin peliä kaikille ronskista fantasiaviihteestä kiinnostuneille, jos ei muuta niin sohva- ja matkapeliksi. Vakavampaa rpg-kokemusta etsiville suosittelen Eschalon-sarjaa joka saa ensi kesänä kolmannen osansa. Itse käytin Bards Talea lämmittelynä ennen pian julkaistavaa Baldurs Gatea.

Hyvää

  • Halpa
  • Kevyt
  • Mahtava dialogi ja äänimaailma
  • Laulut
  • Kiinnostavat hahmot
  • Yksinkertainen ja helppo (helppo oppia ja läpäistä)

Huonoa

  • Nykymittapuulla vaatimattomat grafiikat
  • Taistelu ei ole näppiksen kanssa kovin nautittavaa
  • Ei "oikea rpg"
  • Yksinkertainen ja helppo (ei inventaariota, taistelu ei vaadi kovin kummoista strategiaa)





Fonttien vallankumous

Nettisivujen typografia on kehittynyt huomattavasti viimevuosina, ei pelkästään tekniikan takia mutta myös uusia tuoreita fontteja on ilmestynyt näköpiiriin.

Pitkään on moni suunnittelija saanut mennä samoilla vanhoilla tutuilla, Helveticoilla, Garamondeilla ja muilla perusfonteilla jotka Adobe toimittaa pakettinsa kylkiäisenä. Isoilla firmoilla ollut käytössään Font Folio, mutta se oli ja on vieläkin kovan hintainen paketti. Netin myötä oli helpompi etsiä ilmaisia tai edullisia fontteja, mutta ne olivat usein kehnosti tehtyjä tai kelpasivat vain yhteen pieneen hommaan.

Pienten yritysten onneksi nykyään löytää kuitenkin laadukkaita fontteja edullisesti tai jopa ilmaiseksi kun vain osaa vähän googletella. Hyvässä fontissa on laaja merkistö, toimiva merkkivälistys eikä se saa konetta ja ohjelmia jumittumaan. Suurin ja nopein resurssi on kuitenkin Googlen Web Fonts joka sisältää satoja Open Source -fontteja. Vaikka fontit on suunniteltu ensisijaisesti nettiin, hyvin tehty fontti toimii myös printissä.

Eniten tulee käytettyä Open Sanssia jolle olen antanun lempinimen "Uusi Helvetica tai ainakin Arial". Open Sanssista löytyy riittävästi eri leikkauksia ja sen muotokieli on simppeli mutta toimiva. Toinen suosikkini on Signika.

Googlen Web Fontteja
Kuvan teksteissä ei ole säädettu erikseen merkkivälistystä tai käytetty optista välistystä.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Uusi portfolio

Nyt kun ei ole tarvinnut kaupata itseään työmarkkinoilla, on jäänyt portfolion tekeminen ja ylläpito vähemmälle kiinnostukselle.

Piti kuitenkin laittaa muutama suosikkityöni esille vuosien varrelta. Töissä aika paljon tylsiä juttuja ja peliprojektikin on ollut jäissä. Pitäisi vielä joku päivä väännellä sivuston headeriin joku komea grafiikka.

Portfolio

3D-tulostus on jo täällä

Käsitteenä 3D-tulostus oli jo tuttu ennestään, mutta vasta Tinkedcadin esittely viime lauantaina avasi silmäni. Erilaisia materiaaleja on tarjolla runsaasti, tulosteita saa järkevään hintaan ja haluamansa esineen voi suunnitella jopa nettiselaimella tai iPad-sovelluksella.

edit: Tinkercad ehti jo vaihtaa nimeä ja toimialaa, joten mallinnuspuuhia pitää jatkaa jollakin muulla sovelluksella tai palvelulla.


Tinkercadilla suunniteltuja hahmoja

Olin jo aikaisemmin kokeillut Tinkercadia sen ollessa betavaiheessa. Varsinaisista tulosteista ei ollut silloin mitään hajua ja suomalaisten firmojen nettisivuilla oli vain ilmoitettu sähköpostiosoite tarjouspyyntöä varten. Tinkercadista pystyy tilamaamaan suoraan tuotteita neljästä eri firmasta. Ulkomaisista koska suomessahan tullaan nykyään tällaisissa asioissa jälkijunassa.

Suurimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin lähes rajattomilta tuntuvat mahdollisuudet. Esittelijä oli tehnyt itselleen silmälasit 3D-tulosteista. Halutessaan voi suunnitella itselleen vaikka yksilöllisen keraamisen kahvikupin tai sinettisormuksen ja tilata sen kotiinsa. Hajonneen pienen teknisen nippelin voi korvata tulosteella jos osaa vain mallintaa sen. Parhailla laitteilla voi jopa tulostaa irtonaisen kappaleen toisen sisään tai toimivan jakoavaimen. Perinteiset 3D-mallinnusohjelmat ovat perinteisesti sekä kalliita että vaikeasti omaksuttavia mutta Tinkercadin oppii lapsikin. Ilmaisia softia löytyy myös Autodeskiltä ja Trimbleltä (aikaisemmin Googlen softa).

3D-tulostusta voisi hyödyntää mainostoimistossakin, mutta ajattelin ensin opetella hommaa vähän omin päin, ensimmäiseksi on tarkoitus suunnitella iPhonelle kuoret, tosin varmaan huijaan sen verran että etsin pohjaksi valmiin mallin jotta pääsee nopeasti kokeilemaan tulostuspalveluita. Materiaaliksi ajattelin ehkä alumidia joka on muovin ja alumiinin sekoitus (titaanisille tulisi hintaa n. 600e). Innostuin kuitenkin jo sen verran että aloin suunnitella itselleni astioita. Kehitin jo pienen konseptinkin ja pyysin apuun muotoilun opiskelijan. Tästä lisää myöhemmin. 3D-tulostus mahdollistaa yllättävän helposti yksilöllisten käyttöesineiden valmistamisen, lopputulos riippuu toki tekijän taidoista ja silmästä. Ja saa niitä kahvikuppeja Ikeastakin, mutta Ikean vika on se että vaikka tuote olisi kuinka hieno tahansa, kaikki tietävät sen olevan Ikeaa.

Kiinnostavia tulostuspalveluita löytyi heti useita ja niiden sivuilla pääsee hyvin tutustumaan materiaaleihin ja osassa voi myös pitää omaa kauppaa jonka kautta saa myytyä suunnittelemiaan tuotteita. Tässä pari:

i.materialise
Sculpteo
Shapeways

maanantai 5. marraskuuta 2012

Dredd 3D

Olin kovin innoissani kun kuulin että Judge Dredd -sarjakuvasta tehdään uusi elokuva. Vähemmän innostunut olin kun kuulin että suomessa sitä ei aiota esittää teattereissa laisinkaan.

Edellinen, Sylvester Stallonen "tähdittämä" elokuva oli melkoinen epäkunnioituksen osoitus esikuvalleen mutta uusi leffa on niittänyt hyviä arvosteluja fanien ja kriitikoiden keskuudessa. Onneksi Facebookissa aktiivisesti toiminut ryhmä sai lobattua edes pari näytöstä suurimpiin kaupunkeihin, Turussakin saimme nauttia kahdesta yönäytöksestä pikkuisessa salissa ilman tekstityksiä. Kiitos Finnkinolle tästäkin vähästä. Isompi kiitos Facebookin faneille.

Itse leffa oli onneksi katsomisen väärti ja tekee kunniaa alkuperäisteokselle, vanhassahan sai heti alkuun kokea häväistyksen kun Dredd palloili avoimesti ympäriinsä ilman kypärää. Onneksi muhkeita leukoja löytyy muiltakin, Karl Urban on Dreddinä sopivan jäyhä ja synkkämielinen.

Asteen verran kovemmilla henkisillä kyvyillä varustetun Judge Andersonin lisäksi ei leffassa nähdä juurikaan sarjakuvasta tuttuja hahmoja. Tarinaksi ei ole myöskään valittu Dreddin eeppisimpiä seikkailuja vaan keskitytään kurmoottamaan Persikkapuu-nimisen talokompleksin sisällä lymyävää huumejengiä. Ja hyvä niin, monet tarinat ja hahmot olisivat olleet valkokankaalla ehkä turhan koomisia, olihan sarjakuva alunperin tarkoitettu parodiaksi.

Elokuva maalaa Megacity yhden rumankauniiksi (ei kuitenkaan soinilaisittain) dystopiaksi ja muutenkin visuaalisuus on huikeaa. Yhdessä kohtauksessa vilahtaa myös sarjakuvista tuttu mahapyörä jos sellaisen osaa kaaoksen keskeltä bongata. Mahtava tunnelma peittää alleen itsessään melko vaatimattoman tarinan, mutta Dreddiähän tänne tultiin katsomaankin. Tuomari ei hyppele Matrix-tyyliin eikä harrasta turhia hojohojoliikkeitä vaan jakaa vakain ottein oikeutta vasemmalle ja oikealle, jokaiselle ansionsa mukaan. Ja Dreddin maailmassahan tuomio on usein kuolema ja se toimeenpannaan heti paikanpäällä.

Sivuhahmoista jää mieleen lähinnä huumejengin hermostunut atk-tukihenkilö ja hyvällä asenteella varustettu lääkintämies, mutta muutkin hoitavat roolinsa kunnolla. Paketti on sen verran toimiva että voisi odotella myös jatko-osaa, mutta mikäli kassakone ei kilise riittävästi, voi kuitenkin olla tyytyväinen että vuoden 1995 virheet on nyt hyvitetty. Oikeus on tapahtunut.

Faneille tätä ei tarvitse suositella, he katsovat joka tapauksessa, mutta reippaan scifitoiminnan tai lähesmusiikkivideomaisen toteutuksen ystävillekin Dredd 3D tarjoaa mainion puolitoistatuntisen.