tiistai 30. joulukuuta 2014

Pitääkö lomalla aina tehdä jotakin?

Olen ennen hieman hymyillyt niille, jotka vuodesta toiseen matkaavat samaan kohteeseen, yöpyvät samassa hotellissa ja syövät samoissa ravintoloissa. Toisaalta en myöskään ymmärrä itsensä piiskaamista minuuttiaikataululla ja kieli vyön alla nähtävyydeltä toiselle juoksemisesta.

Jos on tarkoitus lähinnä rentoutua ja palautua arjen rasitteista, samaan paikkaan matkaaminen ei itseasiassa ole laisinkaan pöllömpi idea. Jokainen vähääkään reissannut tietää, että uudessa kohteessa menee aina päivä pari, että sopeutuu ja oppii kulkemaan. Vasta sen jälkeen voi keskittyä täysin rinnoin lomailuun.

Joskus on vaan kiva laiskotella hotellissa.

Suomen syksy on pitkä ja synkkä, eikä meitä hemmotella kevään tapaan ylimääräisillä pyhäpäivillä. Olenkin huomannut, että itselleni joulun aika sopii erityisesti rennompaan oleiluun, ei sitä edes huvita ravata missään nähtävyyksillä, joskaan en koskaan ole ollut niistä niin kovin innostunut. Kotona taas on yleensä aina kaikenlaista puuhaa, kotitöitä ja muuta. Voihan sen loman toki käyttää pyykkäämiseen ja suursiivoukseen jos haluaa.

Itse taas tykkään oleilla hotelleissa. Voi käydä joka päivä ulkona syömässä ja sillä aikaa sänkikin pedataan. Ja vaikka illalla ei huvittaisikaan lähteä minnekään, niin mitäpä sitten? Voi lukea esimerkiksi niitä kirjoja, joita arkena ei ehdi tai jaksa. Itsekin sain vihdoin loppuun Jules Vernen Vetten päällä liikkuvan kaupungin. Moby Dick on tosin kulkenut mukana täysin avaamattomana, Verneä lueskelin kännykän ruudulta. Kotona kun istuu niin miettii että pitäisikö tiskata tai ainakin viedä roskat. Kerrostalossa sentään joku muu hoitaa lumenluonnin jos semmoista töhnää sattuu alas satamaan.

Jos on läppäri mukana, niin voi tehdä kirjoitushommia tai vaikka katsella leffaa. Aikaa jää omille ajatuksille, kun ei pariin päivään tarvitse sen kummemmin jutella kenenkään kanssa. Itse en ainakaan lomalla kaipaa suuremmin juttuseuraa. Aikaisemmin minulla oli kaksi kämppistä ja työskentelin avokonttorissa, joten pari päivää hissukseen oli nautintoa. Ja on edelleenkin.

Läppärin kanssa voi myös käsitellä lomakuvat valmiiksi julkaisukuntoon. Tosin tällä kertaa päädyin jättämään järkkärin kotiin, eipä tarvitse koko aikaa pohtia kuvaamista ja kameran raahaamista. Kännykällä saa jo ihan hyviä kuvia ja ne saa jaettua tarvittaessa sukulaisille napin painalluksella. Kevään Berliinin reissun otokset taas makoilevat edelleenkin raw-muodossa kameran muistikortilla.

Toki joillekin sopii aktiiviloma paremmin, mutta minusta laiskotteluloma voi olla aina silloin tällöin ihan hyvä juttu. Reissaajat tietävät sen tunteen, kun jalat kipeänä ja rättiväsyneenä rojahtaa illalla hotellihuoneen sänkyyn. Sen kun toistaa joka päivä viikon ajan, niin tarvitsee matkan jälkeen pari päivää extralepoa lomasta toipumiseen.

Keväällä ja kesällä ajattelin kyllä itsekin taas kehittää jotain aktiivisempaa, mutta silloin on mieli virkeämpi jo luonnostaankin. Joulun pyhiin sopii taas leppoisa chillailu, tästä perinteestä en taida luopua.

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

One night in Hilton

Olen kerran ennenkin ollut Gdanskin Hiltonissa. Upgreidasin huoneeni ja sain komean jokinäkymän. Ajattelin kokeilla samaa tälläkin kerralla ja varasin itselleni huoneen neljäksi yöksi. Vaan kuinkas siinä sitten kävikään?


jokinäkymän sijasta ikkunasta näkyy tiiliseinä
Jokinäkymä Hiltonin tapaan

Jos haluat lukea vain yleisesti hotellista, hyppää kohtaan Yleisesti Hiltonista.

Varasin lennot ja ensimmäiset hotellit jo hyvissä ajoin. Hiltonissa oli tarjolla monenlaisia huoneita, taisi olla ihan jotain tarjouksen tynkääkin, booking.comissahan on aina jotain semmoisia. Ja olenhan vielä oikein Genius-asiakas (tuon statuksen saa muistaakseni 7 varauksella vuodessa, eli ei se niin ihmeellinen ole). Päädyin hieman (mutta vain hieman) kalliimpaan huoneeseen johon luvattiin esimerkiksi tuo jokinäkymä. Varausvahvistuksessa luki komeasti Hilton King Guestroom Countryard.

Booking.comin varausvahvistus
on Hiltonissa arvoton dokumentti.

25.12. sitten marssin hotellin respaan. En tietenkään perinteiseen tapaani kuunnellut kovinkaan hyvin mitä minulle sanottiin. Kysymys "Is this enough for you?" oli minusta hölmö. Huoneeseen päästyäni totesin että eipä ollut jokinäkymää vaan ikkunan takaa pilkotti tiiliseinä. Huone oli ihan tavallinen Standard-huone. Tsekkasin vielä varaukseni ja palasin respaan. Näytin varausvahvistusta, mutta kaveri höpötteli jotain heidän järjestelmästään ja sen jälkeen tämä asiakaspalveluhenkisyyden ruumiillistuma totesi "This is the room you booked.".

Olin varannut (kalliimman) huoneen jokinäkymällä ja minulla oli siitä mustaa valkoisella, mutta siitä nyt viisveisattiin. Yleensä sentään pahoitellaan ja luvataan selvitellä asiaa (vaikka ei selviteltäisikään, niin aina luvataan). Palvelu oli suorastaan tylyä. Itseasiassa näin kahden kerran perusteella Hiltonin henkilökunta on kokonaisuudessaan sangen ilotonta sakkia. Ainoa ihminen joka hymyili minulle ystävällisesti oli kaveri joka auttaa laukkujen kantamisessa. Asiakkaatkin olivat ilottoman oloisia. Jopa hilpeinä pidetyt ruotsalaiset, heitä oli tällä kertaa aika paljon asiakaskunnassa.

Koska tie oli noussut pystyy ja minulle viestitettiin sanattomasti tiskin takaa että voisitteko nyt ystävällisesti painua vittuun mokomine varausvahvistuksinenne, palasin huoneeseeni. Laittelin siinä sitten muutamat asiakaspalautteet menemään, ainoa mihin sain järkevän vastauksen oli se, joka koski hankaluuksia wifin kanssa. Katsoin vielä kerran varaustani booking.comista. Siinä oli nappula jossa luki peruuta.

Jos nyt peruuttaisin, kärsisin vain ensimmäisen yön taksan. Ihan ok, koska olin jo kirjautunut hotelliin. Painoin nappulaa ja muutamien sekuntien kuluttua sain vahvistuksen peruutuksesta sähköpostiini. Tässä vaiheessa ei ollut tietenkään mitään epäselvyyttä siitä, että ei tätäkään nikottelematta niellä. Lähdin hoitamaan harmistustani läheiseen Bunkieriin, vanhaan saksalaiseen maanpäälliseen bunkkeriin tehtyyn yökerhoon ja kumosin muutaman 5 zlotin tuopin.

Aamiaisen jälkeen pakkasin kamani ja palasin respaan. Sattuipa olemaan vielä sama eilinen kaveri. Tyyppi pyöritteli silmiään ja mulkoili peruutusvahvistusta moneen otteeseen. Välillä hän kävi soittelemassa sinne sun tänne. Lopulta hän joutui nöyrtymään ja palasi kirjaamaan minut ulos.

Mutta nyt asia piti selvittää, koska oli tapahtunut VIRHE. Väärä huone (tai siis oikea, eli varaamani huone) tilausvahvistuksessa ja tyytymätön asiakas ei haittaa, mutta nyt kun se haluaa lähteä ennen aikojaan pois, niin kiveäkään ei jätetä kääntämättä ennen kuin asia on selvitetty. Lähetin hänelle saamani peruutusvahvistuksen ja poistuin paikalta jokseenkin tyytyväisenä. Olin saanut edullisen huoneen jo hyväksi havaitusta Hotel Artuksesta, rahaa säästyy ja henkilökunta on ystävällistä.

Yleisesti Hiltonista

Kuten jo aikaisemmin totesin, henkilökunta on jäykkää, jopa hieman tylyä. Ehkä se kuuluu tämän tyyppisiin hotelleihin. Hiltonissa ei tule mieleenkään käydä kyselemässä respasta neuvoja yhtään mihinkään. Ja viimeksikin taisi olla jotain hämminkiä, en vaan muista enää mitä.

Saamani huone ei toki ollut huono laisinkaan, se ei vain ollut se huone jonka varasin. Huone oli tilava ja sänky sekä vuodevaatteet miellyttävät. Kalusteet ovat kuitenkin pääasiassa samaa puujäljitelmällä päällystettyä kalustelevyä kuten halvemmissakin hotelleissa. Nojatuolit olivat jopa rumat. Itseasiassa huone oli sisustettu niin tylsästi, että voisi kuvitella apuna käytetyn suomalaisia virkamiehiä huolehtimassa siitä että mikään yksityiskohta ei liiaksi ärsytä ketään.

yleisilme hiltonin huoneesta
Asiallinen mutta tylsä.
Pesutilatkin olivat isot ja varustettu sekä suihkukaapilla että kylpyammeella. Varustukseen kuuluu pikku purkit pesuaineita sun muita. Minibaari oli myös hyvin varusteltu, mutta se oli huomioitu myös hinnoissa. No eipä tämä mikään köyhien hotelli ole joten jätetään huomiotta.

Aamupala on suhteellisen runsas ja kahvi tarjoillaan tarvittaessa pöytään. Sitä saa myös otettua itse surisevasta värkistä, mutta sitä virhettä ei kannata mennä tekemään (minä tein). Kuohuviiniäkin on tarjolla. Erilaisia muroja sai hauskoista pyöriteltävistä automaateista, joten niitä piti tietysti ottaa joka laatua. Ei kylläkään kovin eleganttia.

Gdanskin Hilton ei ole suomalaisen kukkarolle mitenkään erityisen kallis, varsinkaan sesongin ulkopuolella. Mitään mielenpainuvaa elämystä se ei kuitenkaan välttämättä tarjoa, ellei sitten ole tottunut yöpymään Cumuluksessa tai Omenahotellissa. Jos kaipaa elämystä, kannattaa ottaa huone jossa on jokinäkymä. Se on hieno. Jos siis vaan sattuu sellaisen saamaan.

Itse viihdyn paremmin täällä Artuksessa. Henkilökunta on ystävällistä ja avuliasta ja paikassa enemmän persoonaa ja tyyliä. Ravintola, Mon Balzac, on mainio. Sijainti on joko parempi tai huonompi, Artus on keskellä kaikkea, mutta se kostautuu jonkun verran kadulta kantautuvana meluna. Taisi jäädä viimeiseksi kerraksi ainakin Gdanskin Hiltonissa. Toisaalta en taida kuulua heidän asiakasprofiiliinsa muutenkaan. Lienevät tyytyväisiä kun pysyn poissa reppuineni häiritsemästä parempia ihmisiä.

Olipahan vielä hauskaa kun poistuin hotellista kulkien taksitolpan ohi. Siinä oli parkissa pari isompaa mersua. Kumpikin tsuppari polkaisi kaasua kohdalla ollessani, eikä se ollut mikään loppuunpoljetun dieselin armoa anova rääkäisy, vaan kunnon murahdus. Vilkaisun jälkimmäisen takaluukkua, siinä oli kirjaimet E500. Teki mieli näyttää peukkua, entisenä taksirenkinä saan edelleenkin pahoja unia Volvon 5-sylinterisen common railin nakutuksesta.

edit:

Valitsin perushuonetta kalliimman huoneen saadakseni jotain ekstraa, kuten kaiketi yleensä on tapana. Jälkeenpäin tarkastellessa Guestroom Countryardissa ei ole jokinäkymää. Joko tiedoissa on ollut virhe (tein varauksen varmaan puoli vuotta ennen vierailua) tai sitten varaustapahtuman yhteydessä on käynyt joku kämmi, joko käyttäjän tai sitten järjestelmän puolesta. En tietenkään syynännyt varausvahvistusta sen tarkemmin kun neo vta yleensä olleet ok.

Kuvauksensa puolesta Guestroom Countryard ei juurikaan eroa halvemmasta vaihtoehdosta kuin hintansa puolesta. Jos sain oikeasti varaamani huoneen, niin miksi minulle respassa sanottiin että minulla on Standard-huone? Respan kaveri ei ollut juurikaan kiinnostunut tilausvahvistuksesta, jälkeenpäin olen pohtinut että ehkä hänellä ei ollut oikeasti käryäkään että mikä on Guestroom Countryard -huone. Ehkä se on heidän järjestelmässään Standard. Itse en kuitenkaan ole erityisen kiinnostunut millä nimellä se heidän järjestelmässään on, vaan tyhmänä asiakkaana kuvittelen saavani sen nimisen huoneen minkä olen varannutkin. Ja jos olen maksanut siitä extraa, niin se ei silloin yleensä ole Standard? Itseasiassa Hiltonissa ei taida edes olla Standard-huoneita. Tai sitten kaikki ei-Deluxe -huoneet ovat Standard heidän sisäisessä järjestelmässään, mutta sitä minun on hyvin vaikea tietää (ellei sitten sitä joku minulle kerro).

Ja koska englanninkielen taitoni ei ole kaksinen, en ymmärtänyt että Countryard tarkoittaa sisäpihaa. Käytännössä se siis tarkoittaa sitä, että lisämaksulla lunastaa itselleen hotellin ankeimman maiseman. Mutta ehkä se lisähinta tuleekin siitä Guestroomista? Kun riittävän tarkkaan syynäsin huoneiden tietoja, niin tulin siihen tulokseen että tämä komea lisänimi tarkoittaa käytännössä sitä, että huoneessa on mahdollisuus keitellä pikakahvia. Hinnanerotuksella joisi kyllä aika paljon ihan oikeaakin kahvia Gdanskissa. Toisaalta pikakahvia on yleensä tarjolla halvemmissakin hotelleissa, vieläpä ilman lisämaksua, Tallinnan Estoriassa huoneista löytyi oikein kapselikeittimet.

Virheitä tapahtuu, mutta se mikä minua nyppi eniten ja nyppii vieläkin, on se, että minua kohdeltiin kuin roskasäkkiä. Arvon asiakaspalvelija olisi halutessaan myös voinut selittää minulle, että olin kyllä varannut ihan tavallisen standardihuoneen, mutta olin maksanut lisähintaa voidakseni juoda pikakahvia tiiliseinää katsellen. Vai olisiko sekään ehkä ollut viisasta? Toki on sangen kekseliästä antaa hotellin paskimmille huoneille komea nimi, laittaa niihin pari pussia Nescafea ja lisätä pari kymppiä extraa hintaan. Ehkä oli vain parempi todeta tylysti, että järjestelmä sanoo minun varanneen Standard-huoneen ja sillä sipuli.

Yleensä siedän kaikenlaista jos minulle vaan ollaan mukavia, mutta nyt ei oltu. Toisaalta vituttaahan se varmaan kun muitten maitten köyhät luuhaavat siellä. Sain muuten Hiltonilta geneerisen vastausviestin ja 50 dollarin lahjakortin. No saa silläkin ehkä asiakkaan tulemaan takaisin. Ainakin kerran. Joissakin firmoissa ajatellaan, että pitää selvittää miksi asiakas oli tyytymätön ja voidaanko tilanteelle tehdä jotain. Toisissa firmoissa taas tuumitaan että jos antaa hyvityksen, niin eiköhän se sillä ole hoidettu. Enemmistönä taitaa kyllä olla niitä firmoja missä ei piitata pätkän vertaa palautteesta. Asiakkaita tuntuu kyllä riittävän niillekin.


tiistai 9. joulukuuta 2014

JBL Clip matkakaiutin

Reissukäyttöä varten on suunnitelmissa ollut jo pitkään hankkia joku pieni ja näppärä matkakaiutin. Alunperin olin katsellut Nuforcen Cubea, mutta JBL Micron seuraaja, Clip, oli saanut kovasti kehuja ja jopa Red Dot Awards -palkinnon, joten päädyin siihen.


jbl clip matkakaiutin

Ja kuten kovan hypetyksen jälkeen usein käy, edessä on pettymys. Laitoin heti aluksi ysärimusaa soimaan ja Real Hypen Arabian Holiday teki nopeasti selväksi että ei tällä mitään teknobileitä pidetä.

Toisaalta ei pidä unohtaa että laitteella on kokoa vähän enemmän kuin jääkiekolla ja se irtoaa kaupasta noin viidellä kymmenellä eurolla. Tämän kun muistaa, se ei kuulosta ollenkaan hullummalta. Laite on suhteellisen tukeva, mutta hieman muovisen tuntuinen, annettakoon sekin kuitenkin anteeksi. Audiojohto on kiinteä ja latausjohdon virkaa toimittaa lyhyt micro-usb -kaapeli. Halutessaan laitteita voi myös ketjuttaa. Nappuloita on tarjolla kolme, virtakytkimen lisäksi napit löytyvät sekä Bluetoothille, että handsfree-ominaisuudelle.

jbl clipin käyttökytkimet
Käyttökytkimet löytyvät sivulta

jbl clipin alapuoli
JBL Clip pohjalta

Clipin ääni on jotenkin värittynyt, mutta erottelua tuntuu löytyvän jonkun verran. Laitteen voimavarat eivät kuitenkaan ihan vastaa sen ison tuntuista egoa. Itse pitäisin ehkä enemmän pehmeän neutraalista sävystä, jota löytyy esimerkiksi Tivoli Audion iPal-radiostani. Oikealla musiikilla Clip soi kuitenkin ihan mukavasti. Esimerkiksi Oasiksen Wonderwall ja Arctic Monkeysin Do I wanna know eivät tuo laitteen heikkouksia samalla lailla pintaan kuin voimakkaaseen bassoraitaan nojaava musiikki. Suzanne Vegan Luka taas maistukinu jo aika makealta. Kevyt poppi toimii ehkä parhaiten.

Ääni leviää tasaisesti ympäristöön, kokeilin myös kääntää kaiutinelementin suoraan itseäni kohti, mutta sillä ei tuntunut olevan mainittavaa vaikutusta äänenlaatuun. Clip pysyy tukevasti paikallaan takapuolella olevan kumirenkaan avulla, sen luulisi vähentävän myös mahdollisia resonansseja esim. puupöydällä. Ja kuten nimestäkin voi arvata, Clipin yläosassa on karbiinihakamainen klipsu, jolla sen voi ripustaa roikkumaan. Varmasti ihan kätevä ominaisuus. Ääntä lähtee sen verran kuin mitä voisi hotellihuoneessa kuvitella kehtaavansa soittaa ja langaton yhteys riittää hyvin 26 neliön yksiössä. Parittaminenkin onnistui käden käänteessä, joskus Bluetooth-laitteilla on joutunut tekemään jos jonkinlaisia ameriikantemppuja ennen yhteyden syntymistä.

Kun muistaa koon ja hinnan, antaa JBL Clip kyllä vastinetta rahalle. Eikä edullisen laitteen hukkuminen tai särkyminen vie konkurssiin tai harmita niin kovin. Värivaihtoehtojakin on pari, itse otin tylsästi perusmustan. Isompaa mölytoosaa havittelevalle on JBL:llä tarjolla myöskin kehuttu Charge 2. Oikeastaan matkakaiutinta hakevalla on nykyään ennemminkin runsaudenpula. Jos sormi meinaa mennä valinnassa suuhun, kannattaa turvautua asiantuntevaan liikkeeseen, monissa paikoissa laitteita pääsee myös testaamaan.

tiistai 2. joulukuuta 2014

Torkuttamisen jalo taito.

Kaikki eivät ymmärrä torkuttamista. Jotkut eivät voi sietää torkuttajia. Joidenkin mielestä se on jopa haitallista. Itsekin sitä tulee kuitenkin harrastettua aika paljon. Minusta se on ihan kivaa.


Kuka on syyllinen torkuttamiseen, sitä ei tiedetä.

Kuten tavallista, tutkijat ovat asiasta yksimielisiä vaikka eivät olekaan. Esimerkiksi unilääketieteeseen erikoistunut neurologi ja professori Markku Partinen ei ymmärrä koko asiaa.

"Ihmettelen, miksi tällainen ominaisuus on kelloihin edes suunniteltu."

Tohtorinhattu on ollut päässä sen verran tiukasti, että Partiselle ei ole tullut mieleen, että torkuttamisen kehittäjä ei ehkä ollut tehnyt väitöskirjaa neurologian alalta. Ominaisuus on kehitetty siksi, että ihmisillä oli sille tarvetta ja halua maksaa siitä. Tuotekehittely toimii usein siten, kehitetään ominaisuuksia, joita ostajat haluavat. Siten saadaan myytyä tuotteita ja tienattua enemmän rahaa. Maailma nyt vaan sattuu toimimaan sillä tavalla.

Onneksi Yleisradion haastattelema tamperelainen unitutkija Olli Polo ymmärtää meitä torkuttajia. Tosin hänen tutkijuutensa on hesarin jutun mukaan hieman kyseenalainen, koska hän on eri mieltä yksimielisten tutkijoiden kanssa. Verkkosivujensa mukaan Polo on professori ja keuhkosairauksien erikoislääkäri, jolla on unilääketieteen erityispätevyys. En kyllä tiedä mitä tekemistä keuhkotaudeilla ja unilääketieteellä on keskenään, mutta eipä kai minun tarvitse. Asiantuntijoita on nykyään sen verran paljon, että jokaiselle löytyy se mieluisa.
"Ihmisen herääminen yöunesta vaatii, että autonominen hermosto ja hormonit ovat valmistautuneet siihen. Aamu-uniset voivat tarvita torkuttamista hermoston ja kortisolitasojen herättelyyn."
 Ja minä tykkään enemmän Polon jutuista. Ne kun tuntuvat vastaavan henkilökohtaista kokemustani. Sehän se on tärkeintä, eikös juu? Joskus herääminen tosiaan tuntuu siltä kuin olisi puulla päähän lyöty.
"Hetkittäiset heräilyt, jotka riittävät torkkunapin painamiseen tai lapsen rauhoittamiseen, ovat autonomisen hermoston kannalta kuin valojen nopea sytyttäminen ja sammuttaminen huoneessa. Unitilan syvyys ei ehdi juuri muuttua."
 Itseasiassa minä pyrin kuitenkin välttämään uudelleen nukahtamista. Vaikka meidät torkuttajat yritetään laittaa samaan muottiin, niin eipä se onnistukaan. Itselleni torkuttaminen on hieman ehkä jopa meditatiivista.

Illalla pää on täynnä päivän asioita, mutta aamulla mieli on usein puhdas ja tyhjä. Ellei sitten ole nähnyt jotain sekavia unia. Ja jos on nähnyt kivoja unia, niin voi yrittää roikkua unen ja valveen rajamailla, joskus sekin onnistuu. Sille oli joku oma nimensäkin, mutta en nyt jaksa googlettaa. Aamuisin tulee usein ajateltua mukavia asioita, peiton alla on lämmin, ja jos kello on laitettu herättämään ajoissa, ei ole kiirekään minnekään. Mikäpä siinä siis ollessa. Päivän aikana on vaikea pysähtyä hetkeksi paikalleen, mutta aamulla on valmiiksi pysähdyksissä.

Älkää siis tuomitko meitä torkuttajia. Toki se voi olla ärsyttävää kun toisella soi kerro 9 minuutin välein. Yksin asuvalla ei moista ongelmaa ole, pyrin vieläpä pitämään herätysäänen aika pienellä ja puhelimen tatamimaton päällä jotta se ei täristä lattiarakenteita.

torstai 27. marraskuuta 2014

Missä on oikea Playstation TV

Talousvaikeuksien kanssa painiva Sony vähentää painotustaan televisioihin. Vähän aikaa sitten se esitteli pikkuisen Playstation TV -lisälaitteen. Mutta miksi Sony ei tekisi "oikeaa" televisiota, osaamista kyllä olisi.

käsi pitelee playstation tv -laitetta
Playstation TV olisi voinut olla paljon enemmän.

Nykyaikaisessa televisiossa on monta asiaa pielessä. Ne yrittävät miellyttää älyominaisuuksillaan vähän kaikkia siinä kuitenkaan onnistumatta. Kaukosäädin on yleensä edelleen se vanha pitkä kalikka, missä on paljon nappuloita mitä ei ikinä tarvitse. Valikoita ja toimintoja on ripoteltu sinne sun tänne ja käyttöliittymä saa harvoin suurempia kehuja. Suoritinytimiä on kaksi tai jopa neljä, mutta hyvin monen laitteen arvioissa toimintaa kuvaillaan tökkiväksi tai hitaaksi. Omanikaan ei ole mikään vauhtihirmu. Netin selailusta telkkarilla ei nyt kannata edes puhua. Paitsi tietysti esitteissä ja mainoksissa.

PlayStation TV on taas pikkuinen purkki, kokonsa puolesta se painii samassa sarjassa Apple TV:n kanssa. PS TV:llä voi striimata PS4-pelejä toiseen toiseen huoneeseen ja pelata joitakin Vitan pelejä. Esimerkiksi Netflixiä sillä ei voi ainakaan toistaiseksi katsella. Se ei ole saanut huippuarvioita ja itsekin olen sitä mieltä että Sony olisi voinut tuoda markkinoille jotain ihan muuta.

Sony osaa tehdä hyviä telkkareita. Miksi Sony ei sitten tehnyt oikeaa telkkaria Playstationin kaveriksi? Moni kaipaa enemmän isoa monitoria kuin televisiovastaanotinta, joka on survottu täyteen parhaimmillaan keskinkertaisia sovelluksia. Käyttöliittymänkin voisi pistää samalla uusiksi. Miksi television käyttöliittymää ei voisi rakentaa jonkun muun ajatuksen varaan kuin sen että mahdollisimman monelle asialle pitää olla oma nappi. Tai ainakin nappi mikä avaa taas yhden erilaisen valikon. Vai onko televisio oikeasti niin paljon monimutkaisempi laite kuin mikään muu?

Millainen se sitten voisi olla? Laadukas, hyväkontrastinen ja pienellä lagilla varustettu paneeli. Tyylikäs ja hillitty muotoilu ja tietysti mattamusta väri, se olisi kai uutta televisiorintamalla. Riittävästi liitäntöjä ja hyvä sisäinen d/a-muunnin, jotta televisioon voisi kytkeä suoraan laadukkaat aktiivikaiuttimet. Käyttöliittymä, jossa konsolin omistaja tuntee olevansa kuin kotonaan. Avoin sovelluskauppa ja hyvät, toimivat perussovellukset, kuten YouTube ja Netflix. TV-rintamalla ei kaivata enää lisää hörhellystä, vaan toimivia ratkaisuja.

Ja entäs sitten se itse televisioviritin? Minusta se voisi olla vaikka ihan lisävaruste. Sitä en kyllä osaa sanoa olisiko televisiottomalle televisiolle vielä kysyntää. Vähän ajan päästä varmasti tulee olemaan. Kaikki haluavat nykyään tehdä oman olohuoneen viihdekeskuksensa. Television tehtäväksi jää aina useammin ja useammin vain vastaanottaa signaalia hdmi-portista.

Mutta ehkä Playstationille brändätyllä televisiolla ei sittenkään olisi kysyntää. Se on juuri konsolien etu, että ne vaivihkaa piiloutuvat olohuoneen laitetasoon pitämättä melua itsestään. Ja vaikka uuden sukupolven konsolit ovat myyneet vauhdikkaasti, on ihmisillä yleensä televisio valmiina. Se uusitaan sitten kun vanha hajoaa tai tarpeet kasvavat. Useamman ihmisen taloudessa saattaa olla myöskin eriäviä mielipiteitä siitä miltä laitteen pitää näyttää.

Tosin eipä PS-brändin telkun tekeminen iso nakki olisi, johonkin valmiiseen malliin uusi design ja käyttöliittymä. Siihen kaveriksi vielä pari erilaista, hillitysti muotoiltua ja hyvä-äänistä kaiutinsarjaa, niin siinä olisi jo kiinnostava paketti tarjolla. Sonyllä olisi kaikkeen tähän osaaminen, ei ehkä parhaiden hifikaiuttimien haastamiseen, mutta enemmistölle riittävällä tasolla kyllä.

Mutta ehkä Sony on liian konservatiivinen moiseen. Luultavasti joku vielä tarttuu asiaan ja pistää television ajatuksen uusiksi. Esimerkiksi Asus on hypännyt menestyksekkäästi hifibisnekseen, ehkäpä sillä suunnalta saadaan jotain uutta myös tulevaisuudessa.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Telkkaria hankkimassa

Television valinta ei ole tullut ainakaan helpommaksi sitten viime kerran. Malleja on paljon ja ne ovat suurin osa nykyään led-malleja. Tekniset tiedot pursuavat epämääräisiä markkinointitermejä samalla kun oikeasti kiinnostavat tiedot on saatettu jättää kertomatta.

television kuvake ruudussa kysymysmerkki
Television valinta ei välttämättä ole läpihuutojuttu.

Omalla kohdallani valinta on siinä mielessä helpompaa, että en välitä älyominaisuuksista tuon taivaallista enkä muutenkaan katso televisiolähetyksiä. Television oman käyttöliittymän sujuvuus on siis toissijainen asia, niissäkin on kuulemma melkoisia eroja. Tärkeimmät vaatimukseni olivat 40–42 tuuman koko (isompi ei mahdu), taustaledit ja mielellään 3 hdmi-sisäämenoa. Koko ja liitäntäntöjen määrät taitavatkin olla ne kaikkein helpoiten vertailtavat ominaisuudet.

Led-televisioita on erilaisia


Viime kierroksella edullisimmissa led-televisioissa oli ledit laitettu useimmiten reunoihin (edge led). Se aiheuttaa epätasaisuutta ja valovuotoja. Tosin telkku saadaan sivultapäin virtaviivaisemman näköiseksi. Nykyään monissa telkkareissa on onneksi taustaledit (back led tai direct led). Jotkut mallit osaavat myös himmentää ledejä paikallisesti.

Malleja on niin paljon, että läheskään kaikkia ei ole testattu missään. Onneksi esimerkiksi Verkkokauppa.comissa ja Gigantissa on käyttäjien mahdollista jättää arvio ostamastaan tuotteesta. Suosituissa malleissa arvioita saattoikin olla toista sataa, joten kyllä niistä jotain suuntaa saa. Tuurilla voi löytää myös jotain asiaa keskustelufoorumeilta.

Vähän asiaa liiketoistosta


Päädyin siis lueskelemaan aika paljon aiheesta, myös erilaisia tekniikkaan liittyviä artikkeleita. Termejä on hyvä vähän ymmärtää. Myyjä kyllä mielellään sanoo esim. että 100 Hz on parempi kuin 50 Hz, mutta onko televisio oikeasti 100 Hz ja mitä siitä yleensäkään on hyötyä, se on taas asia erikseen. Yllättävän montaa mallia myydään 100 hertsisenä, vaikka oikeasti paneeli on vain 50 hertsinen. Ja kun muistetaan, että elokuvissa on yleensä vain 24 kuvaa sekunnissa (= 24 Hz), on soppa valmis kiehumaan yli. Liiketoiston kokeminen on myös aika henkilökohtaista. Erilaiset parannustekniikat aiheuttavat myös omat ongelmansa. Mitään yksiselitteistä ratkaisua asiaan ei ole, jokainen kokee asian yksilöllisesti. Edellisessä telkkarissani koin kuvan nykivänä kun oikein etsin siitä virheitä. Kun lopetin virheiden kyttäämisen ja aloin keskittyä elokuviin, asia ei ole minua sen koommin haitannut. Jos aihe kiinnostaa, niin kannattaa lukea 'CNETin artikkeli.

Mitä kansa puhuu?


Ei niin kovin yllättäen Samsungeista löytyi eniten jurputtamista. Jossain vaiheessa 70 % suomessa myydyistä televisioista oli Samsungeja. Toisaalta Samsungissa on ollut suunnittelusta johtuvia kondensaattoriongelmia ja "paneelilottoa", eli samassa mallissa on ollut useampaa erilaista paneelia. Arvostelulijoille toimitetaan tietysti se laadukkain versio. Muutenkaan en koe Samsungia mitenkään erityisen kiinnostavana merkkinä. LG:lläkään ei ole mikään kovin ihmeellinen imago, mutta omistajat tuntuvat olevan laitteisiinsa tyytyväisiä. Perinteiset japanilaismerkeillä, Sonylla ja Panasonicilla on omat kannattajansa ja ne ovat menestyneet hyvin myös testeissä. Tosin hajonnut vanha Sonyni ei varsinaisesti lisännyt innostusta merkkiä kohtaan. Pitää myös muistaa, että kaikki eivät valmista itse paneeleitaan, esimerkiksi Sony käyttää Samsungin paneeleita. 

Suoritin alkukarsinnan lähinnä hinnan ja perusomainaisuuksien perusteella, päätin rajata vaihtoehdot kolmeen säästääkseni hermojani:


Panasonic oli pienellä kaulalla joukon kallein. Panasonicista ei oikeastaan puuttunut mitään minulle tärkeää ja se oli saanut hyviä, joskin hieman ristiriitaisia arvioita. Jossakin arviossa kehuttiin jotain tiettyä ominaisuutta ja toisessa haukuttiin. Erot voivat johtua myös eri markkina-alueesta, laitteissa on aina pieniä eroja riippuen mille alueelle ne on tehty. Toisaalta parhaan suorituskyvyn saadakseen telkkari pitää yleensä aina itse säätää kuntoon. Television jalka näyttää kuvissa hölmöltä, mutta luonnossa se ei ole hullumman näköinen.

LG oli joukon halvin ja ominaisuuksiltaan muuten lupaava, mutta hdmi-portteja oli vain kaksi. Mutta kun hintaa oli vain reilu 300 euroa, olisi sen voinut antaa anteeksi. LG käyttää halpismallissaankin ips-tyyppistä näyttöpaneelia joka yleensä tarkoittaa hyviä katselukulmia ja väritoistoa. Asiantuntija-arvioita laitteesta ei ollut, mutta käyttäjäarvioiden mukaan se olisi hintansa väärti hankinta.

Sony oli saanut mairittelevia arvioita ja toisaalta se keskustelee hyvin Playstation 4 -pelikonsolini kanssa. Sonyissa on myös pelikäyttöä ajatellen asiallisen pieni viive, eli input lag. Väritoiston pitäisi olla Cinema-tilassa kohdillaan ilman suurempia säätöjä. Sony oli myös joukon tyylikkäin. Isoimmaksi miinukseksi laskin 2 tuumaa pienemmän koon.

KDL40W605BAE


sonyn televisio tv-tasolla
Tv-tasolle tuli mukavasti lisää tilaa.

Kun hinta sattui olemaan sopiva, päädyin tälläkin kertaa Sonyyn. Oli muuten jännä huomata että samassakin kaupassa laitteella oli 2 viikon sisällä ainakin 3 eri hintaa. Laite saapui odotettua nopeammin ja pääsin asennushommiin jo viime perjantaina.

Vanhaan verrattuna laite oli selkeästi kevyempi ja sirompi. Tosin taustaledien takia sivuprofiili on hieman karun oloinen. Televisio on selvästi paksuin alareunastaan. Liittimet ovat alaspäin, se on mukavaa muuten paitsi silloin kun niihin pitää kiinnittää johtoja.

sony takapuolelta, takaosaan on kiinnitetty led-valolista
Valolista pääsi tämänkin television takapuolelle.

Edeltäjästään poiketen malli on myös varustettu erillisellä virtalähteellä. Vaikka kalikka on hieman ärsyttävä, siinä on kaksi etua. Mikäli virtapuoleen tulee vikaa, on murikka helppo vaihtaa uuteen. Virtalähde tuottaa myös television osista ehkä eniten lämpöä, joten telkun sisuksissa se saattaa lyhentää muiden komponenttien elinikää. Esimerkiksi kondensaattorit eivät tykkää erityisemmin lämmöstä ja huonolaatuiset yksilöt voivat pullistua jo parissa vuodessa.

Säädöt kuntoon


Asennus oli helppoa. Kielen valinta, wifiin kirjautuminen ja päivitysten lataaminen ja se oli siinä. Käyttöliittymä on ihan siedettävä, tosin osa toiminnoista vastaa viiveellä. Kuvanlaatu meinasi aiheuttaa ensialkuun pettymyksen. Cinema-tila ei tuonutkaan sitä luvattua autuutta. Räpelsin säätöjä eikä hyvää tullut millään. Suunnittelin jo lähettäväni mokoman takaisin, mutta sitten muistin että olin hankkinut puhelimeeni THX Tune-up -nimisen ohjelman. Sovelluksen saa myös Android-laitteille ja se tarjoaa erilaisia apuvälineitä kotiteatterin säätämiseen. Laite yhdistyy televisioon kaapelilla tai Apple TV:n avulla, itse käytin jälkimmäistä.

thx tune-upin ruudunkaappaus
THX Tune-upin avulla säätäminen on helppoa.

THX Tune-up opastaa kädestä pitäen läpi erilaisten testikuvien ja nyt uutuutena sitten viime käyttökerran apuna on myös kamera. 15 minuuttia ja kuva oli kohdillaan niin väritoiston, kuin kontrastinkin, suhteen. Ehdottomasti hintansa arvoinen sovellus, mikäli haluaa säätää televisionsa kuntoon ilman hankalia ja monimutkaisia prosesseja.

Kääntelin vielä kaiuttimet asennuspuuhien jälkeen oikeaan kulmaan ja leffaa pyörimään. Niitä tulikin katseltua viikonloppuna oikein urakalla. Maksoin edellisestä televisiostani 500 euroa 3 vuotta sitten ja nyt tästä reilu 400 euroa, mutta kuvanlaatu parani silti reilusti. Liittimiäkin on nyt riittävästi Oikeastaan ainoa pieni valittamisen aihe liittyy katselukulmiin. Musta pää kärsii hieman sivusta katsottuna, mutta enimmäkseen istun television edessä yksin, joten se ei varsinkaan tällä hinnalla haittaa. Mikäli laite irtoaa kaupasta alle 500 eurolla, voin kyllä suositella lämpimästi.

tiistai 18. marraskuuta 2014

Miksi Hesburgerin ranskalaiset ovat pahoja?

En juurikaan käy Hesburgerissa, mutta aina välillä tulee sellainen tilanne että sinne ajautuu. Elämyksestä jää aina päälimmäisenä mieleen ällön rasvainen majoneesi ja kummallisen makuiset ranskalaiset. Perunnalle ne eivät ainakaan maistu.

Hesburgerin ranskalaisissa on muutakin kuin perunaa.

Kun joskus mainitsin asiasta, kaverini kehoitti vilkaisemaan hesen ranskalaisten koostumusta. Äkkiseltäänhän tulisi mieleen, että ranskalaiset on tehty perunasta. Ja onhan niissä toki perunaa, mutta myös kuorrute jossa on riisiä. Olemmekin ottaneet tavaksi kutsua niitä riisiranuiksi.

Kasviöljy: rypsiöljy, antioksidantti (E304), vaahdonestoaine (E900). Valmistaja: Mildola Oy, Suomi.
Ranskanperuna: peruna, kasviöljy (palmu, rypsi), kuorrute (muunneltu perunatärkkelys, riisijauho, perunadekstriini, suola, nostatusaine (natriumdifosfaatti, ruokasooda), maltodekstriini (maissi), stabilointiaine (ksantaanikumi)). Valmistaja: McCain Foods, Hollanti.
Näyttääkö herkulliselta? Mihin ranskalaisen perunan nimellä myytävässä asiassa tarvitaan nostatusainetta? Hesburger ei myöskään enää juurikaan heiluttele suomilippua, nämäkin ranut tulevat Hollannista. Mutta eipä kai hese ole pekkaa pahempi, eli tässä tapauksessa mäkkäriä?

Ranskalaiset perunat (Lamb Weston/Meijer, Hollanti)
Peruna, kasviöljy (rypsi- ja auringonkukkaöljy), dekstroosi, stabilointiaine (E450).
Pansuola-mineraalisuola (Oriola Oy, Suomi)
Natriumkloridi, kaliumkloridi, magnesiumsulfaatti, lysiinihydrokloridi, paakkuuntumisenestoaine (piioksidi).
Paistoöljy (Cargill Oil Packers bvba, Belgia)
Auringonkukkaöljy, rypsiöljy, vaahdonestoaine (E900). Täysin kovettamatonta kasviöljyä.

Mäkkärin ranuissa ei ole nostatusainetta, eikä edes kuorrutetta. Ne päihittävät hesen perunakkeet myös maultaan. Itse en ole lisäinekammoinen, mutta taas kerran täytyy todeta, että pitkä ainesosalista kertoo tälläkin kertaa jotain tuotteen mausta. Lisäaineväittelyissä vedotaan aina säilyvyyden parantamaiseen, mutta kuinka paljon pakasteranut tarvitsevat säilöntäaineita? Hollantilainen pystyy myös tarvittaessa leipomaan ranut ilman nostatusainettakin.

Ja se on elintarviketeollisuudessa nykyään vikana. Joku joka oli aikoinaan öljyssä keitettyä perunaa, on nykyään jotain ihan muuta. Elintarvikealan ihminen varmaan tietäisi virallisen termin tuolle massalle. Onhan siinä toki perunaakin mukana, mutta minusta sellaisen myyminen perunana on vähintäänkin epäilyttävää. Ranskalaisuus perunoissa viittaa käsittääkseni ihan kypsentämistapaan, Wikipediankin mukaan ranskalaiset perunat ovat uppopaistettuja perunasuikaleita. Suikaleita, ei siis riisillä kuorrutettua massaa.

Tunnen muutamia elintarvikealalla asiantuntijatehtävissä työskenteleviä ihmisiä ja heidän suhteensa asiaan on hyvin tieteellinen. Kuluttaja suhtautuu taas ruokaan tunteella. Lisäaineilla on paikkansa, eikä einesruokaa luonnollisesti kannata tehdä parhaista ruhon osista ja muista raaka-aineista, mutta se pitää muistaa myös markkinoinnissa. Tällä hetkellä mielikuvat ja todellisuus eivät aina kohtaa.

Jos myydään kuttaperkkaa ja korviketta, niin silloin se pitää myös esitellä kuluttajalle sellaisena. Ongelmaksi saattaisi vain muodostua se, että silloin sitä ruokaa ei enää ostaisi kukaan. Ainakaan ihan heti samoissa määrin. Jos hinta olisi kohdallaan, niin kyllä kauppa varmaan taas pidemmän päälle kävisi. Juovat ihmiset maitojuomaakin ja ostavat hillon sijasta mehuvalmistetta. Toki aluksi se olisi varmaan aika kummallista kun pikaruokalan listalla lukisi että öljyssä keitetty perunavalmiste.

 Itse jatkan edelleenkin valmistusainelistojen kyttäämistä. Ainakin silloin kun haluan syödä jotain hyvää. Jos pitää saada jotain nopeasti ja halvalla, niin silloin en lueskele. Ja hätätapauksessa saatan mennä edelleen jopa heseen. Ei se perunavalmiste siitä sen pahemmaksi enää muutu.

tiistai 11. marraskuuta 2014

Adobe Muse - Mitä sillä tekee?

Adoben Creative Cloudiin kuuluu Muse-niminen ohjelma. Se ei ole uusi Dreamweaver, vaan vähän jotain muuta. Mutta mitä sillä tekee ja kuka sitä tarvitsee?

Kävin viikonloppuna MaMa ry:n järjestämällä Muse-kurssilla tutustumassa ohjelmaan alustavasti. Muse on kuitenkin helposti lähestyttävä ja Adoben sivuilta löytyy siihen runsaasti erilaisia tutoriaaleja, joten tutustuminen onnistuu myös omin päin. CC-lisenssin omistajille ohjelma ei myöskään maksa mitään lisää, joten ohjelman vilkaiseminen kannattaa.

Illustratoria ja InDesigniä käyttäneelle ohjelma tuntuu välittömästi tutulta. Eikä ihme, sillä suunnittelutiimissä on ollut paljon samoja tyyppejä, kuin mitä on ollut suunnittelemassa InDesigniä. Koodarit luonnollisesti nyrpistävät nenäänsä ohjelmalle, minkäänlaista koodinäkymää siitä ei löydy (paitsi ulkopuolelta tuodulle koodille). Mutta Muse onkin suunniteltu graafikoille.

Muse ei tee responsiivisia sivustoja, mutta siinä on mahdollista tehdä mobiili- ja tablettiversiot sivustosta. Muse ei myöskään kilpaile sisällönhallintajärjestelmien kanssa, mutta teksteihin voi tehdä muutoksia ja kuvia vaihtaa nettiselaimen avulla mistä tahansa. Tämän tekee mahdolliseksi Adoben tarjoama palvelu, mitään tietokantoja sun muita ei tarvitse viritellä. Sivuston voi myös julkaista testattavaksi Adoben Business Catalyst -palvelussa napin painalluksella. Palvelusta voi myös halutessaan ostaa pysyvän paikan sivustolleen.

Printtigraafikko tuntee olonsa kotoisaksi.

Kun Musella luo uuden sivuston, ei jää epäselväksi että ohjelma on suunniteltu graafikoille. Sivupohjat ja apuviivat tekevät olon kotoisaksi. Tekstityylien luominen ja muokkaaminen eroaa hieman InDesignistä, mutta kun logiikan oppii, homma on helppoa kuin heinän teko. Merkkiväli kasvaa altin avulla ja väripaletti on lainattu suoraan Illustratorista. Printtimiehen orastavaa ahdistusta vähentää se, että työkaluja ja asetuksia on huomattavasti vähemmän kuin pyhässä kolminaisuudessa, fotarissa, illussa ja indyssä.

Vektoriobjekteja voi copypasteta suoraan Illustratorista, jolloin ne muuttuvat svg-elementeiksi. Olen hieman ihmetellyt miksi svg ei ole yleistynyt vielä kunnolla. Se sopisi kuin nenä päähän korkearesoluutioisille näytöille ja responsiivisille sivuille. Esimerkiksi logon voisi tehdä svg:nä ja se vain aina skaalattaisiin oikeaan kokoon, eikä se olisi koskaan rakeinen. Eikä kenenkään koskaan tarvitsisi veivata fotarissa/illussa logoja oikeaan kokoon kun asiakas haluaa sitä isommaksi/pienemmäksi. Logothan ovat pääsääntöisesti tehty vektoreiksi jo alunalkaen. Sillä toki lienee osansa, että webbisuunnittelijat suosivat fotaria, eivätkä tee vektorigrafiikkaa. Toki sivuston tekijälle svg voi tuottaa hieman enemmän työtä (ellei käytä Musea...). Tässä hieman lukemista aiheesta.

Muse tekee sivustot myös HiDPI-näytöille.

Muse on muutenkin mieleen meille HiDPI-näyttöjen omistajille. Sivustoa luodessa voi valita, että tuetaanko korkeampia, tai kuten Linus Torvalds sanoi, järkeviä resoluutioita. Muse luo kuvista kuitenkin pienemmän version tavanomaisille laitteille. Mutta hidastaako korkearesoluutioinen kuva sivuston latautumista liikaa? Musen luomassa sivustossa HiDPI-käyttäjälle lähetetään ensin matalaresoluutioinen versio ja raskaampi kuvatiedosto latautuu taustalla. Tyhjää placeholderia ei siis tarvitse katsella.

Yleisesti ottaen sivuston luominen Musen avulla on helppoa jos ymmärtää edes perusteet verkkosivujen toiminnasta ja rakenteesta. Ihan vailla perustietoja ei kannata sivustoa alkaa vääntämään. Erilaiset perustoiminnot kuten Facebook-nappulat, lomakkeet ja Googlen kartat löytyvät kätevästi Widgetteinä. Toki ainakin vakio-Widgetit ovat suhteellisen simppleleitä, mutta tarvittaessa sivustoon on helppo upottaa ulkopuolista koodia.

Muse taitaa myös scrollatessa liikkuvat objektit, tässä yksi hauska esimerkki: Imark Group. Kekseliäisyydellä ja näyttävillä graafisilla elementeillä voi saada ihmeitä aikaan vaikka sivusto itsessään olisikin yksinkertainen.

Mutta kuka Musea sitten oikein tarvitsee ja mitä sillä kannattaa tehdä? Vaativiin, todellista sisällönhallintaa vaativiin sivustoihin se ei ainakaan sovi. Mutta yksinkertaiseen kampanjasivustoon se voisi olla ihan toimiva ratkaisu. Tai jos pitäisi tehdä nettisivu vaikka paikalliselle nakkikioskille, siinä käytössä ei tarvita välttämättä raskasta ja päivityksiä vaativaa julkaisujärjestelmää. Musesta löytyvät yksinkertaisella perussivustolla vaadittavat ominaisuudet ja elementit ja makkaraperunoiden hinnankin pystyy sivuston tilaaja tarvittaessa päivittämään itse.

Moni omaa toiminimeä pyörittävä voisi myöskin ilahtua Musesta jos pitää silloin tällöin tehdä yksinkertaisia sivustoja ja oma koodailuosaaminen ei ole ihan ajan tasalla. Vertaistukea löytyy Adoben tukifoorumilta. Valmiita teemoja ja lisää Widgettejä löytyy niitä etsivälle, tarjonta varmasti vielä kasvaa. Ohjelmana Muse on tuore, joten se ei ole vielä kaikille tuttu.

Muse ei siis ole koodareille ja kehittäjille, mutta graafikoille. Ohjelmaa voi käyttää myös sivuston sketsailuun ja samalla saadaan tarvittaessa toimiva demo eikä tarvitse tyytyä staattiseen fotarileiskaan. Musella on rajoituksensa, mutta sitä kehitetään jatkuvasti ja toisaalta, miksei yksinkertaiseen tarpeeseen riittäisi yksinkertaisempi työkalu? Kävin ohjelmaa läpi webbipuolen ihmisten kanssa, eikä siitä puuttunut mitään kovin olennaista. Sivustojen toimivuus jää vielä testattavaksi. Ainakaan uudemmilla selaimilla en ole havainnut ongelmia.

Itse ainakin jatkan Musen testailua. Tein aikoinaan RapidWeaverilla yhden partiolippukunnan sivun ja nyt se olisi aika pistää uusiksi (ajattelin ensin Bloggeria, mutta se vähän jäi). Tein kyseisellä ohjelmalla ehkä kymmenkunta sivua, vaikka koodi ei välttämättä ole kovin nättiä, ei sivustojen toimivuudesta kuulunut ikinä nurinaa, sivupohjissa oli jopa siihen aikaan harvinaisempi mobiililayout. Toisaalta ei niistä sivuista niin paljoa edes maksettu että olisi kannattanut alkaa koodailemaan, toimivan sivun kun sai RW:llä pystyyn ehkä parhaimmillaan kahdessa tunnissa.

En vaan saanut tuota sivustoa sellaiseen kuosiin että sitä vielä esitellä, joten palaan ehkä siihen myöhemmin.





keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Apinaa pumpataan

Viime aikoina on tullut vähän sellainen olo, että meitä joskus huijataan. Huomio viedään merityksettömämpiin asioihin kun taustalla tapahtuu jotain ihan muuta. Turun Pinella-gate oli tästä viimeisin esimerkki.


käsi verhon takaa ohjaa toisen miehen kättä
Aina ei voi tietää mitä kulissien takana tapahtuu.

Turun tapauksessa kaupungin Kiinteistöliikelaitos yritti väkisin runtata huonosti valmisteltua esitystä parkkipaikoista kevyelle liikenteelle pyhitetyllä väylällä, vaikka itsekin esityksessään totesi, että liikenne ei olisi sujuvaa. Esitys herätti vastustusta ja se hylättiin yksimielisesti. Mutta ei siitä sen enempää.

Toinen paljon melua aiheuttanut tapaus oli nk. viskigate, joka perustui ainakin osittaisiin väärinymmärryksiin. Mutta koska alkoholi on suomalaisille niin rakas, pienikin kipinä voi sytyttää ison palon. Varsinkin kun virkamiehiä ja määräyksiä on viime aikoina arvosteltu muissakin yhteyksissä. Samalla nostettiin pinnalle myös vanha juttu Ron Jeremyn naamasta viinapullossa. Pornotähden ruma naama kun voi kuulemma saada ihmiset luulemaan että saisivat seksiä kun juovat kyseistä rommia.

Kaava tuntuu olevan sama. Asia on parhaimmillaan väärinkäsitys tai muuten melko mitätön, mutta vesilasiin nousee myrsky. Ja kuten tiedämme, mitä typerämpi asia, sitä paremmin se kerää huomiota.


Väkisinkin siis herää ajatus, että onko tällä kaikella joku muu tarkoitus, sellainen josta meillä ei ole mitään hajua. Ehkä joillakin on povitaskussa nippu häiriökortteja, joita sitten lätkitään pöytään kun tarvitaan savuverhoa. Viskigate osui esimerkiksi aika näppärästi juuri samaan aikaan, kun Suomen luottoluokitusta pudottiin. Ja loppupelissä viina on kansalaisesta paljon kiinnostavampi aihe kuin talouspolitiikka. Messuyrittäjälle tämä oli kuitenkin onnenpotku ilmaisen näkyvyyden takia, mutta sehän on sivuseikka se.

Tai näin minä ainakin toimisin jos olisin vallankahvassa ja haluaisin viedä huomion pois asioista joita puuhastellaan kulissien takana. Vetelisin pikku narusista ja katselisin kun sätkyukot hyppelevät veikeästi. Ei siis muuta kuin foliohattua syvemmälle päähän. Tai sitten voi yrittää seurata asioita vähän tarkemmin ja yrittää nähdä savuverhon taakse.



maanantai 3. marraskuuta 2014

Sähköhommia

Pistorasiat on asunnoissa yleensä aina laitettu vääriin paikkoihin tai niitä on liian vähän. Sitten on lattiat täynnä jatkojohtoja. Onneksi meillä on myös sähköasentajina tunnettu ammattiryhmä.

Kukapa meistä muutenkaan rakastaisi lattialla luikertelevia jatkojohtoja, mutta tällä kertaa johtokasa päätyi makoilemaan suoraan kulkureitille ja irrottelinkin sitä aina kun stereot ja televisio eivät olleet käytössä. Ja kun viihdekeskukselle oli kerrankin löytynyt hyvä paikka, niin pitihän sille sitten saada sähköt kunnolla. Sain myös hyvän idean miten piilottaa tv-tason takana majaileva käärmeenpesä, siirsin sen piiloon tason laatikkoon.

tv-taso, töpseli ja jatkojohdot laatikossa
Viihdekeskukselle piti saada oma pistoke.

Toinen ongelma oli kännykän ja läppärin lataaminen. Latureita irrotellaan aika tiuhaan, eikä lattian rajassa könyäminen ei ole mitenkään mieltä ylentävää puuhaa. Pistorasian voi onneksi nostaa myös lattiantasoa ylemmäksi. Toimistoissahan tämä on ihan yleinen ratkaisu, mutta kotona harvinaisempi. Omassa kodissaan saa onneksi laittaa rasiat sinne missä niitä tarvitaan.

ikkunalaudan alapuolelle nostettu pistorasia
Pistorasian ei tarvitse olla lattianrajassa.

Ja kun hommiin oli ryhdytty, niin modeemille laitettiin myös nurkkaan oma pistorasia. Sen rumasti törröttävä virtalähde näyttää turhan hölmöltä yksinään keskellä seinää. Modeemikaapeli menee vielä hölmösti ja on kaiken lisäksi karvan verran liian lyhyt.

modeemin oma pistorasia nurkassa ja liian lyhyt modeemikaapeli
Modeemillekin piti saada oma pistorasiansa.

Kolme rasiaa ja jokunen metri sähköjohtoa. Aikaa asennuksiin meni noin tunti. Työn osuuden saa vieläpä kotitalousvähennyksiin. Ei siis ollenkaan kallista siihen nähden miten paljon mukavampaa asuminen on nyt. Suosittelen ehdottomasti, jos rasiat tuntuvat olevan väärissä paikoissa tai loppuvan kesken. Kannattaa vain miettiä paikat huolella valmiiksi. Sähköasentaja ei välttämättä osaa ehdottaa rasiaa laitettavaksi juuri siihen, missä haluaisit ladata kännykkääsi. Ja vaikka pistorasioiden asentaminen onkin suhteellisen yksinkertainen toimenpide, muista valita ammattilainen jolla on luvat kunnossa.

torstai 23. lokakuuta 2014

Onko kuluttajan vastuu liian suuri?

Nykyään jo pelkästään ruokakaupassa käynti herättää suuria kysymyksiä. On luomua, lähiruokaa, reilua ja vähemmän reilua kauppaa. Sanotaan, että vastuullinen kuluttaja perehtyy siihen mitä ostaa. Mutta onko meistä siihen? Eipä meistä taida olla.


lampaita katselemassa auringonlaskua
Ihmisistä pitää puhua yksilönä, mutta käsitellä joukkona.

Joissakin tuotteissa on suuria lupauksia. Mutta kuka tahansa keskinkertainen copy osaa kirjoittaa sellaista tekstiä. Mistä tiedämme että onko meitä huijattu? Sertifikaatti tai tunnus tekee asioista heti uskottavampaa. Ne ovat usein jonkun ulkopuolisen tahon myymiä myöntämiä. Klassinen esimerkki on hammaslääkäriliiton suositus, se ei suosittele juuri kyseistä tahnaa, vaan yleisesti fluoritahnaa ja suosituksen saa ostaa rahalla. Mikäli haluaa pelata varman päälle, täytyykin merkintöjen taustoihin perehtyä huolella. Tässä vaiheessa asia alkaa mennä hankalaksi.

Helpoiten tietoa löytää merkinnän myöntäjän omaa tietoa. Se on yleensä mutusteltu valmiiksi mukavan tuntuiseksi. Jos ei kuitenkaan lähde luottamaan kaikkeen yksisilmäisesti, internet tarjoaa loputtoman tiedon suon. Ilman kunnon lähdekritiikkiä ja pohjatietoja sinne suohon uppoaa muutakin kuin kumisaappaat. Helposti uskoo kaiken tai sitten ei enää mitään.

Keskimääräisesti ajatellen ihmisellä ei ole ei ole halua, aikaa, eikä varsinkaan osaamista selvittää asioita kunnolla. Joitakin asia ei kiinnosta laisinkaan ja useimmille riittää se mukavan näköinen sertifikaatti, josta tulee hyvä mieli. Vaikka sosiaalisesta mediasta olenkin oppinut että sertifikaatit ovat pahasta, olen tästä eri mieltä. Me vain tarvitsemme parempia sertifikaatteja, mutta kukapa niitä tekisi? En minä työpäivän jälkeen jouda lähtemään Etelä-Amerikkaan katsomaan, että miten ne banaanit siellä kasvavat. Lentomatkan aikana ehtisi toki lukea parit aiheeseen liittyvät väitöskirjat.

Elintarvikekeskustelu(kin) tuppaa nykyään menemään väittelyksi "teollisuuden kätyrit" vastaan "hörhöt". Hörhöleiri menestyy yllättävästi usein paremmin ja siihen on ihan selkeä syy. He puhuvat kieltä, jota tavallinen ihminen ymmärtää. Sellaista kieltä, mitä pitää puhua ihmiselle, jolla ei ole aiheeseen liittyvää korkeakoulututkintoa. Tiedeleiri ei taas usein halua tai pysty laskeutumaan tavallisen kansan tasolle.

Toisaalta pitää muistaa, että teollisuuteen suhtautuminen epäilevästi on tiettyyn pisteeseen asti jopa tervettä. Teollisuuden tarkoitushan ei ole tuottaa ihmisille tuotteita, niitä syntyy toki sivutuotteena. Teollisuuden tehtävä on tuottaa rahaa kasvottomille osakkeenomistajille. Ja kun kyseessä on silkan voiton maksimointi, niin voinee olettaa, että kuluttajan todelliset tarpeet ja halut eivät ole ykkösprioriteettina. Ihmiset saa kyllä ostamaan muutenkin, sen voin näin kapitalismin kätyrinä kertoa.

Toki vaikka päivätöikseni työnnänkin prässillä rasvaa kapitalismin koneiston rattaisiin, tiedän vain periaatteen miten maailma toimii. Näen narut, mutta en kuka niitä vetelee ja kuka soittaa pilliä. Sen voin kuitenkin kertoa, että totuus ei myy, vaan mielikuva totuudesta.

Jos minä olisin teollisuuden kätyri, niin kieltäisin väitteet, sertifikaatit ja tutkimukset. Kertoilisin uskottavia tarinoita, joiden tärkeisiin kohtiin ujuttaisin sanoja joita tavallista puhekieltä solkkaava kansalainen ei tajua. Vähän uhriutuisin, enhän minä nyt mikään kätyri ole. Tunteet tappavat loputkin järkevästä ajattelusta. En tarjoaisi vastauksia, vaan lisää kysymyksiä. Kun ihmisen saa hämmennyksen tilaan, se on helppo maali.

Silloin mainosmies nousee bunkkeristaan ja ampuu täyslaidallisen, jonka taistelukärjet on ladattu täyteen meheviä mielikuvia. Kysymykset eivät enää kaipaa vastauksia ja kaikki on hyvin. Osui ja upposi. Mainosmies tietää, että aina pitää puhua yksilöistä, mutta käsitellä ihmisiä laumana. Yksilöllä ei ole pitkässä juoksussa merkitystä. Pääjoukosta selvästi poikkeavat arvot voi poistaa mittausjoukosta (näin opin yliopistolla).

Nykyään on saatavilla hirveästi tietoa kaikesta. Peruskuluttajan resurssit löytää ja käsitellä sitä ovat kuitenkin hyvin rajalliset. On helpompi valita se "totuus" joka itseä eniten miellyttää, asiaa sen enempiä märehtimättä.

Olen viime aikoina seurannut mielenkiinnolla keskustelua energiatekniikasta sosiaalisen median välityksellä. Tunnen fiksuja, koulutettuja ihmisiä jotka postailevat linkkejä sekä puolesta, että vastaan. Asiallisia linkkejä missä on lähteenkin mainittu. Lähteet!

Kuka lukee lähteitä? En minä ainakaan. Joskus yritin, mutta totesin, että vaatimattomalla koulutustasollani voin yhtä hyvin lukea Jallun novelleja. Periaatteessa lähteiden ilmoittaminen antaa hivenen lisää uskottavuutta, mutta se on myös kirjoittajien tiedossa. Lähteitä voi siteerata väärin. Poimitaan pari soveliasta lausetta tai sitten oikein härskisti tehdään virheellinen tulkinta.

Opiskelin aikoinaan muutaman kurssin ympäristötietoa ja olen työskennellyt yhden kesän ydinjätehuollon parissa.  En kuitenkaan koe olevani mitenkään pystyväinen sanomaan juuta tai jaata siihen, millä se sähkö tulevaisuudessa Suomessa pitäisi kehrätä. Onhan minulla toki asiasta mielipide. Ja nimenomaan mielipide. Minusta ydinvoimaa ei pitäisi ostaa ranskalaisilta tai venäläisiltä, mutta eipä siitä sen enempää.

Ennen asia oli totta jos se luki kirjassa tai sanottiin televisiossa. Nykyään mielipiteitä ja totuuksia ei enää oikein voi erottaa. "Ai sulla on joku tutkimus asiasta? Mulla on tässä toinen tutkimus". Pitäkää tutkimuksenne, en minä niitä aio lukea.

Ja näillä eväillä pitäisi kuluttajan sitten lähteä tekemään valintoja. Älkää nyt viitsikö. Me tarvitsemme tahoja, jotka olisivat edes vähän puolueettomia ja joilla olisi edes vähän asiantuntemusta aiheesta. Mutta kuka sitten olisi hyvä valvomaan ja tutkimaan asioita? Kuka tekisi parempia sertifikaatteja, jos vanhat ovat huonoja. Se on erinomaisen hyvä kysymys. Niin kauan kuin vastausta ei ole, on tyydyttävä vanhoihin. Kuunneltava niitä joiden puhetta ymmärrämme. Tai sitten voimme syöksyä pää edellä tiedon pimeään ja pohjattomaan kaivoon ja toivoa, että sieltä löytyy oman maun mukainen, kiva pikku totuus kotiin vietäväksi.



tiistai 21. lokakuuta 2014

Uusi modeemi Asus N55U

Vuosien saatossa modeemeista ja verkkolaitteista on ollut jos jonkinlaista riesaa. Usein syypäänä on ollut vanha ja halpa laite. Päätin ostaa tällä kertaa hyvämaineisen laatulaitteen, menestystä niittäneen Asuksen N55U:n.

Edellisessä osoitteessani minulla oli 3 eri modeemia. Halpojen laitteiden elinikäodotus ei ole kovin pitkä. Valitettavasti modeemi tai reititin harvemmin tuntuu hajoavan laakista. Hyvin toimiva laite muuttuu pikkuhiljaa epävakaaksi ja alkaa vaatia uudelleenkäynnistyksiä. Resetointi poistaa ongelman ehkä hetkeksi. Ongelmat voivat mennä myös operaattorin piikkiin.

Pahin murheenkryyni oli aikoinaan Telewellin laite joka oli liittymäkauppiaan mukaan "juuri oikeanlainen ADSL2+ -modeemi", hänellä itselläänkin oli kuulemma samanlainen. Laite oli Soneran toimittama, joten saattoi olettaa sen toimivan hyvin heidän liittymässään. Wifipuoli oli kuitenkin kelvoton, joten hankin sen kaveriksi Buffalon N-sarjan wifitukiaseman. Luvattua 24 megan nopeutta laite ei saavuttanut ikinä, yleensä se ylsi 8 megan vauhtiin, joskus oikein hyvänä päivänä meni 10 rikki. Sillä ei ollut väliä, käyttikö yhteyttä wifin vai kaapelin välityksellä. Kun laite alkoi vaatia jo useamman uudelleenkäynnistyksen viikossa, hankin sen tilalle TP-Linkin modeemin missä oli mukana N-sarjan wifi.

Suoraan paketista laite ei suostunut toimimaan vaikka Jimmssin nettisivut vähän lupailivatkin toista. Kaverin kanssa puuhastelimme siinä yhden illan ja yhteys saatiin aikaiseksi joillakin ihan muilla kuin Soneran ilmoittamilla asetuksilla. Ja kas kummaa, netti laukkasi nyt 15 megan nopeudella eikä laite hukannut yhteyttä joka toinen päivä. Iloa kesti ehkä reilu 2 vuotta. Sen jälkeen TP-Link alkoi kaipaamaan uudelleenkäynnistyksiä silloin tällöin. Sitten se alkoi pudotella laitteita wifi-verkosta. Wifin kanssa oli myös ilmatilan ruuhkaisuudesta johtuvia ongelmia, parhaimmillaan verkkoja näkyi reilusti toista kymmentä. Hankin laitteen jatkoksi Airport Express -tukiaseman ja wifin ongelmat olivat historiaa. 5 gigahertsin taajuudella ei ollut ruuhkaa ja Spotifyn Airplay-toistostakin katosi viive ja katkokset. Modeemipuoli alkoi kuitenkin olla sekin tulossa finaaliin ja korvasin laitteen kaveriltani saamalla, hieman uudemmalla mutta samanlaisella laitteella. Ei elämä ongelmattomaksi muuttunut, mutta en jaksanut stressata asiasta koska muutto lähestyi.

Päätin, että uuteen asuntoon en vanhaa romua enää vie, vaan hankin uuden. Ensin harkitsin oudon nimistä ja melkein yhtä oudon näköistä FRITZ!Boxia, mutta koska tarvitsen yhtäaikaiset 2.4 ja 5 GHz -verkot, hinta olisi noussut jo turhan korkeaksi. Sitten löysin Asuksen N55U:n. Laite on saanut hyviä arvioita niin teknologiasivustoilta kuin käyttäjiltäkin. Siinä on erilliset prosessorit modeemille ja reitittimelle, joten sen ei pitäisi kyykähtää kuorman alla kuten joillakin halvoilla laitteilla voi käydä. Harkitsin myös versiota uudemmalla AC-wifillä, mutta hinta nousi taas kovaksi ja toisaalta, striimaan sisältöni netissä, jolloin N-sarjan wifilläkin pullonkaulana on adsl:n nopeus, ei niinkään langaton tiedonsiirto. Jos Netflixin Super HD pyörii, niin en tarvitse sen kummempia.

Asus oli kuitenkin Jimmssiltä loppu ja toimitusaika venyi jonnekin tulevaisuuteen, joten hetken jo harkitsin TP-Linkin Archer 7 -mallia, mutta sen heikkoutena oli huonompi kuuluvuus 2.4 GHz -taajuudella. Playstation 4:ssa on vain tuo hitaampi wifi, toisaalta näillä etäisyyksillä asialla olisi tuskin ollut merkitystä. Joku arvostelija oli myös purkanut laitteen ja ihmetteli jäähdytysrivan puutetta. Hän epäili, että ehkä laite ei tarvitse sellaista. Tai sitten sen elinikä tulee jäämään lyhyemmäksi, ainakin vanha TP-Link kävi melkoisen kuumana (tästä lisää myöhemmin). Päätin siis pelata varman päälle ja tilasin Asuksen Verkkokauppa.comista.

asus modeemi/reititin ja pakkaus
Asus N55U

Modeemiksi N55U on ihan tyylikäs, tosin röpöläinen yläpuoli ei tee minuun kovin suurta vaikutusta. Valot ovat valitettavasti siniset, mutta onneksi riittävän himmeät, en kaipaa diskovaloja asuntooni. Virtalähteen suunnittelija on kuitenkin ollut melkoinen pölvästi. Se törröttää ärsyttävästi pistorasiassa ja sekin on varustettu sinisellä ledillä. Ehkä sen kanssa voi kuitenkin elää.

virtalähde seinässä
Virtalähteen suunnittelu ei ole mennyt ihan nappiin.

Laitteen käyttöönotto oli miellyttävä kokemus ja sen voi tehdä suomen kielellä. Laite tunnisti yhteyden heti kun asentaja oli sen jo toisella kerralla onnistunut kytkemään asuntoon asti. Asetuksetkin löytyivät automaattisesti, onneksi, sillä tälläkään kertaa yhteys ei pelitä palveluntarjoajan ilmoittamilla asetuksilla.

Asuksen käyttöliittymä on TP-Linkin jälkeen ihan asiallinen, tosin vaihdoin kielen englanniksi, käännökset olivat paikoin onnettomat. Ominaisuuksiakin piisaa yli oman tarpeen. Asuksen kanssa sain myös Quality of Servicen toimimaan heti laakista, TP-Linkillä se ei onnistunut lainkaan. Laite vaikuttaa kaikin puolin asialliselta ja laadukkaalta, toivottavasti se on sitä myös pidemmän päälle. Playstation 4:n kanssa se ei kuitenkaan halunnut ihan heti leikkiä kunnolla. Tarvittavien porttiohjausten tekeminen oli kuitenkin helppoa netistä löytyneiden ohjeiden kanssa.

Firmwaren päivittämisestä täytyy sanoa sen verran, että firmiksiä löytyy N55U-mallille kolme erilaista ja missään ei selvästi sanota että mikä niistä olisi oikea, ei pakkauksessa eikä muuallakaan. Webbikäyttöliittymän uumenista löytyi kuitenkin merkkijono josta asian sai pääteltyä.

Pakkauksessa mukana tullut kaapeli oli kuitenkin liian lyhyt. Olin jo porannut kiinnitysruuvit haluamaani paikkaan, mutta kaapeli ei yllä sinne. Ja se kaapeliasia olikin sitten yllättävän mielenkiintoinen. Moni sanoo, että mahdollisimman lyhyt kaapeli on hyvä. Netissä oli melko paljon keskustelua asian tiimoilta. Ihmiset jakautuivat selvästi kahteen leiriin. Niihin jotka lähinnä teorian valossa varoittelivat pitkistä kaapeleista ja niihin joilla oli käytössä pitkä kaninsyömä kirppiskaapeli joka ei kuulemma vaikuttanut nopeuteen. Olen itsekin nähnyt yli 10 metrisiä virityksiä.

Pidempi kaapeli on joka tapauksessa hankittava. Niissäkin on kuulemma eroja. Sellainen tavallinen litteä on kuulemma huono. Pitää olla laadukas ja pyöreä. Onneksi sellaisen hankkiminen ei vie konkurssiin, vaan vitosella saa 1,8 metriä pitkän Belkinin kaapelin, joka ainakin näyttää laadukkaalta (ja joku kehui sitä netissä). Olisin toki voinut hakea Ekotorilta sen kaninsyömän kirppiskaapelinkin, mutta pari euroa siitäkin olisi joutunut köyhtymään. Parempi minimoida ongelmatekijät kuin hankkia lisää potentiaalisia häiriötekijöitä.

Monet sanovat, että mikä tahansa parin kympin kiinanhalpis käy modeemiksi ja reitittimeksi. Moni taas sanoo että sellaisista on vain harmia. Halpis ei aiheuta ongelmia 100% todennäköisyydellä, eikä laatulaite takaa sataprosenttisesti sitä, että ongelmia ei tule. Mutta jokainen voi miettiä kumman kanssa ongelmia tulee todennäköisemmin. Ja minä satsaan mieluummin vähän rahaa laatuun jos vain vähentää ongelmien mahdollisuutta. Toisille puuhastelu, säätäminen, vääntäminen ja kääntäminen tuntuvat olevan suorastaan rakkaita harrastuksia, varsinkin jos voi säästää euron tai pari. Kukin tavallaan. Rahaa voi hankkia aina lisää, mutta aika on katoava luonnonvara.

Ja päätinpä tehdä vielä ruumiinavauksen TP-Linkille. En ole alan asiantuntija, en osaa sanoa onko piirisuunnittelu hyvää tai huonoa eikä vahingoittunut komponentti välttämättä näytä sen kummemmalta kuin ehjäkään. Petyin jopa hieman siihen että pullistuneet kondensaattorit eivät ole kuin vähän päästään pullistuneita kun tutkin asiaa toisen jutun yhteydessä.

tummia kohtia kannen sisäpuolella 1
Tummentumia kannen sisäpuolella

tummia kohtia kannen sisäpuolella 2

tp-link avattuna
Kovin paljoa TP-Link ei ole syönyt.

pullistunut kondensaattori piirilevyssä
Hieman pullistunut kondensaattori?

Jotain laitteen sisuskaluista on kuitenkin nähtävillä. Kannen sisäpuolella on kondensaattorien kohdilla tummat läikät. Kuumana on siis käyty. Jäähdytysreiät ovat pohjassa ja sivuissa. Uusissa TP-Linkeissä myös kannessa on reikiä, joten ne saattavat jäähtyä paremmin. Kuitenkin vain yksi kondensaattori vaikuttaa edes hieman pullistuneelta. Riittääkö se tekemään laitteesta epävakaan vai miten sen pitäisi tuntua käytössä, sitä en osaa sanoa. Toivottavasti Asus on pitkäikäisempi, siinä on ainakin 3 vuoden takuu. Asus ainakin käy selvästi viileämpänä kuin TP-Link.

edit: lisätty jutut firmiksen päivittämisestä ja käyntilämpötilasta

maanantai 20. lokakuuta 2014

Hyllyn tuunaamista

Uusi asunto vaatii uudenlaisia ratkaisuja. Uuden hyllyn ostamisen sijasta päätin vähän parannella vanhaa. Lopputuloksesta tuli mielestäni ihan mukiinmenevä.

Edellisessä osoitteessa minulla oli puun värinen Lundia-hylly ja Ikean peltinen varastohylly. Jälkimmäisen ostin aikoinaan kun piti saada nopeasti halpa hylly. Molemmissa oli kuitenkin ongelmana avonaiset päädyt. Lundia on myös turhan leveä.

kirjoja lappeellaan päädyttömässä metallihyllyssä
Päädytön hylly ei oikein toimi.

Ensin ajattelin uuden ostoa, mutta sellaiset hyllyt mistä olisin tykännyt, maksoivat mansikoita. Joku valkoinen ”tikapuuhylly” olisi varmaan taas ollut ihkun muodikas ratkaisu, mutta ei minulle sellaisia, hyi. Ja minä oikeastaan tykkäsin siitä peltihyllystä. Se ei ole valkoinen tai pinnoitettu rumalla puujäljitelmämuovilla. Muovi on ok, mutta vain silloin kun se rehellisesti näyttää muovilta.

Hyllyn rakenteesta johtuen sen päädyt olisi helppo laittaa umpeen. Ensin ajattelin kiinnitysmateriaaliksi sikamassaa tai kuumaliimaa, mutta silloin hyllyä ei voisi enää purkaa osiksi. Päädyin lopulta tarranauhaan, se ei vaadi työkaluja tai kuivumisen odottelua. Hylly on pysynyt kasassa ilman päätyjäkin, joten rakenteen ei tarvitse olla megatukeva. Tarranauhaa saa kätevästi Clas Ohlssonilta, hieman hupaisasti rulla maksoi saman verran kuin mitä maksoin aikoinaan itse hyllystä. 

Aluksi suunnittelin materiaaliksi jotain sopivan kämäiseksi kulahtanutta vaneria. Tai sitten tuoretta vaneria jonka vetäisin petsilakalla saman väriseksi kuin ruokapöytäni. Isälläni sattui kuitenkin jäämään yli sopivaa vesivaneria peräkärryn pohjasta. Tumma vesivaneri on juuri oikean väristä, joten en ainakaan heti ajatellut käsitellä päätyjä uusiksi. Suunnittelin myös keventäväni hyllyn olemusta tekemällä vaneriin jotain reikiä tai vastaavaa, mutta sekin jäi nyt vain suunniteluasteelle.

Levyt sain valmiiksi oikean kokoisiksi leikattuna, joten ei muuta kuin hylly tyhjäksi ja asentelemaan. Päätyjen kiinnittäminen tarranauhalla ei vaadi kovin kummoisia kädentaitoja. Tosin tulin siihen tulokseen että levyyn kiinnitettävä tarranauha pitää leikata keskeltä kahtia, jotta se ei jää näkyviin. Ilman tätä operaatiota tarranauha olisi myös loppunut kesken. Tai loppui se oikeastaan nytkin, alin hylly jäi vielä ilman päätyjä, mutta pidän siellä lehtikansioita jotka pysyvät pystyssä omin avuin. Hylly näyttää ihan ok:lta nytkin, joten voi olla että jätän alimman tason avoimeksi.

vesivanerinen päätylevy ja hylly tarranauhat asennettuna
Tarrahaunat paikallaan.

peltihylly päädyt asennettuna
Hylly alkaa olla sijoitusta vailla.


Muuten olen lopputulokseen ihan tyytyväinen, mutta hyllyn jo täytettyäni huomasin laittaneeni sen seinälle väärin päin. Takatolppien kiinnitysreiät ovat nyt etupuolella. Vaan arvatkaan alanko tyhjentämään hyllyä ihan heti?

hylly päätyineen täynnä kirjoja
Nyt kirjat ovat mukavasti hyllyssään.

Nyt kun olen uudessa asunnossa, niin ajattelin vähän panostaa sisustamiseen, saa sitten sellaisen mistä itse tykkää. Vetäisin esimerkiksi alunperin tylsät valkoiset seinät nyt harmaalla kuten kuvasta näkyy. Yksi seinä tuli vähän tummemmaksi, Tikkurilan kartassa sävyn nimi on Basaltti. Loput olohuoneen seinät ovat väriä nimeltä Laasti. Harmaaseen päädyin koska se sopii hyvin kaiken kanssa, värimaailma tehdään sitten huonekaluilla ja yksityiskohdilla. Värikkäät julisteet näyttävät esimerkiksi todella hyvältä harmaalla seinällä. Pitää vaan tilata niille vielä ripustuskiskot koska en halua porailla vastamaalaamiani seiniä. Kiskot tilaan varmaan täältä: ripustuskiskot.fi.

Muutenkin pyrin saamaan asuntoon omaa, persoonallista ilmettä. En hanki asioita jotka ovat muodissa vaan sellaisia joista pidän. Muodin seuraamisessa on myöskin se ongelma, että se vanhenee. Tämän päivän trendikäs on huomenna so last season. Seinille on tulossa leffa- ja peliaiheista kamaa ja jääkaapin ovea koristavakin jo scifiaiheiset magneetit. Minusta asunnon pitää kertoa että millainen ihminen siellä asuu, ei minkä Innon jakson se on katsonut viimeksi. Mutta tästä ehkä joskus taas lisää. Seuraavaksi kirjoittelen varmaan uuden modeemini valinnasta ja haukun Elisaa/Saunalahtea.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Telkkari hajoilee

Juuri kun ajattelin, että vähään aikaan ei tarvitse ostaa mitään elektroniikkaa, ainakaan mitään isoa ja kallista, Sonyn telkkari päätti olla asiasta eri mieltä. Kuvan oikeaan reunaan on ilmestynyt musta pystyraita pimenneistä pikseleistä.

pikseleitä pimeänä Sony Braviassa
Pystyraitaa ei kuuluisi olla.

Kun tarkastelin laitteen ostokuittia, huomasin että se on hankittu lähes tarkalleen kolme vuotta sitten. Eli juuri passeli elinikä elektroniikalle? Takuuta laitteessa oli vuoden verran eikä Gigantin lisäturvastakaan olisi ollut tässä tapauksessa apua. Kuluttajasuoja on tietysti myöskin olemassa, mutta Kuluttajariitalautakunta on ilmeisesti linjannut, että 2,5 vuotta on passeli ikä televisiolle. Luultavasti en siis ala taistelemaan asiasta sen enempää.

Surkuhupaisaa on se, että ostin juuri Sonyn sen takia että ajattelin sen kestävän pidempään. Omassa tuttavapiirissä ihmisillä on ollut ongelmia Samsungin kanssa. Kaverini vaihtoi kondensaattorit muistaakseni 3 kertaa ja sen jälkeen merkkiä. Samppa on saanut myös kyseenalaista kunniaa Laitteiden ohjelmoitu kuolema -dokumentissa.

Samsungin ongelmana ovat olleetkin juuri kondensaattorit. Toki ne hajoilevat muussakin, yleensä halvassa, elektoriikassa. Tietokoneen ropaajat ovat kolvailleet ainakin emolevyjä ja modeemeja kuntoon kun kondensaattorit ovat pullistuneet.

Ja mikäs sen kondensaattorin sitten rikkoo? Minulla on hifilaitteita jotka ovat toimineet jopa vuosikymmeniä alkuperäisillä kondensaattoreilla. Helpoin tapa rajoittaa laitteen elinikää lienee laittaa riittävän halpoja, eli siis huonoja, kondensaattoreita. Niissä on isot laadunvaihtelut, joten joku voi kestää pitkään ja toinen taas ei. Kondensaattorit voi myös alimitoittaa. Näissä tapauksissa asian päälle ymmärtävä voi pidentää laitteen elinikää vaihtamalla tilalle laadukkaat ja paremmin mitoitetut komponentit. Kondensaattorit voi myös sijoittaa lähelle jotakin voimakkaasti lämpenevää komponenttia, jolloin niiden elinikä myöskin lyhenee. Tälle ei kai enää voi itse tehdä kauheasti mitään ellei järjestä lisäjäähdytystä. Olen kyllä lukenut, että jotkut ovat varustaneet modeeminsa pikku tuulettimella.

Melko hyvä kuvaus asiasta löytyy täältä: Paskaa Samsungilta

Googlettelin huvikseni Samsung ja kondensaattorit, samaa vikaa on ollut myös näytöissä, esim 226 BW:ssä jollainen itsellänikin oli aikoinaan. Kyseisessä näytössä oli myöskin sellainen hauskuus että sitä tehtiin usealla eri näyttöpaneelilla joista osa oli täyttä kuraa, foorumeilla puhuttiinkin "paneelilotosta". Oma yksilöni on kuitenkin edelleen käytössä (tosin ei minulla) ja taitaa toimiakin edelleen hyvin.

Omassa televisiossani oli myös jokin aika sitten pieni mystisyys käynnistyksen yhteydessä. Siihen tarjottiin heti patenttivastauksena kondensaattoreita, mutta vika onneksi hävisi ohjelmiston päivityksellä. Nykyinen vika taas tuskin johtuu tämäkään kondensaattoreista. Pari pikseliriviä ei ilmeisesti saa signaalia tai virtaa. Laitoin tiedustelua Sonyn huoltoon, mutta epäilen vahvasti että korjaaminen tulee niin kalliiksi, että siedän vikaa ainakin toistaiseksi. Kunhan se ei vain pahenisi.

Ja onhan toki sellainenkin mahdollisuus että telkku on saanut osumaa muutossa, mutta kovin hellävaroen koitin sitä käsitellä ja merkkejä ulkoisesta väkivallasta ei ole nähtävissä.

Ja sitten kun telkku menee vaihtoon, niin mikäs sitten tilalle? Samsungin älypuhelimesta jäi aikoinaan sen verran karvaat muistot, että kyseinen merkki on senkin takia pannassa. Voisi tietenkin kokeilla Verkkokaupa.comin halpista, Procasteria, kai sekin 3 vuotta kestäisi? Telkkarin hankinta on muuten viheliäistä puuhaa. Malleja on tsiljoona ja on vaikea keksiä niistä todellista eroa. Markkinoinnissa vilistää runsaasti erilaisia huuhaatermejä millä ei ole todellisen kuvanlaadun kanssa mitään tekemistä. Mitään älytoimintoja en onneksi tarvitse, riittää että on pari hdmi-sisäänmenoa ja äänelle digitaalinen ulostulo. Toivottavasti "vanha" Sony nyt vielä kestäisi hetken.

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Mistä ikäsyrjintä johtuu?

Viime aikoina on puhuttu ikäsyrjinnästä työntekijöitä haettaessa. Jopa 40-vuotias voi kuulemma olla jo liian vanha. Kolikolla on kuitenkin aina toinenkin puoli. Tietyillä aloilla vaaditaan sellaisia taitoja, jotka löytää helpommin nuoremmalta ikäluokalta.

En nyt puhuta kirvesmiehistä tai autonasentajista, vaan yleisesti ottaen toimistotyöntekijöistä. Voisi kuvitella että jokaiselta toimistotyötä tekevältä löytyy perustason atk-taidot ja Office-ohjelmistotkin ovat edes välttävästi hallussa. Vaan kun näin ei ole.

Äkäinen vanha opettaja ja tuskainen oppilas
Kysyykö uuden oppiminen ikää?

Eräs julkisella sektorilla työskentelevä kaverini valitteli juuri, että hänen työpaikallaan suurin osa on täysin kädettömiä tietokoneen edessä. Siitä huolimatta että se on heidän pääasiallinen työvälineensä. Ei ole mitenkään harvinaista, että esimerkiksi Wordissa ei osata käyttää edes kappaletyylejä tai sivunvaihtoja, muotoilut tehdään välilyöntiä ja entteriä villisti hakkaamalla. Päivitysten asettamisesta omatoimisesti ei nyt kannata tietenkään edes puhua. Yllättäviin tilanteisiin reagoidaan kolmella tavalla. Joko klikataan kaikkeen kyllä ja ihmetellään kun koneella on kaikkea ihme ryönää. Tai sitten klikataan kaikkeen ei ja ihmetellään kun mikään ei toimi. Tai sitten nostetaan kädet pystyyn ja huudetaan apua niin kauan että joku tulee klikkaamaan pois sen ponnahdusikkunan mikä kysyy ”Tarkistetaanko päivitykset aina käynnistyksen yhteydessä?”.

Se on toki ymmärrettävää että jos on käynyt koulunsa 20-vuotta sitten, ei silloin moisia opetettu. Työnantajakaan ei välttämättä ole innokas kurssittamaan, eli lisäämään työntekijöidensä tuottavuutta. Mutta ammattitaitoaan saa ja voi kehittää myös omatoimisesti. Isäni oli viidenkymmenen nurkilla kun opetteli tekemään taloista 3D-malleja. Oppiminen ei ole siis mahdotonta varttuneemmallakaan iällä. Itsekin pyrin opiskelemaan ohjelmien uudet versiot ja muutenkin pysymään ajan kärryillä. Luen, tutkin ja kokeilen. Jos en osaa tehdä jotain juttua, googletan tai kysyn joltain. En jää ihmettelemään, että voi voi kun ei voi.

Toki haluan olla tehokas työssäni, mutta ajattelen myös tulevaisuutta. Ennen eläkeikää joudun varmasti vaihtamaan vielä työpaikkaa. Ja silloin osaamisen on oltava kunnossa. Vuosikymmenten kokemuskaan ei auta jos ei hallitse sen hetkistä tilannetta. Jos miettii vaikka omaa alaani, niin tuskin se tuo kenellekään töitä tänä päivänä jos on tehnyt hienoja juttuja 20 vuotta sitten, ellei pysty samaan nykytekniikalla.

Tunnen kyllä myös nuoria joiden atk-taidot ovat onnettomat, eikä intoa opiskeluun löydy. Mutta perusasiat sentään ovat yleensä hallussa ja tietokoneen käyttö on luontevampaa, kun sitä on tehnyt lapsesta asti. Toisaalta nuoremmille on helpompi laittaa myös sellaisia tehtäviä tehtäviä mitä ei ennen edes ollut. Kumman laittaisit hoitamaan firman Facebook-sivua, 25-vuotiaan somenatiivin vai 45-vuotiaan joka on joskus ehkä nähnyt kun hänen tyttärensä käyttää facea? 25-vuotias pitää ehkä nettisivun päivittämistä mielenkiintoisena tehtävänä, joka näyttää hyvältä cv:ssä, kun taas varttuneemman väen huulilla sanat ”ei kuulu toimenkuvaan” maistuvat makealta.

En siis yhtään epäilisi, että tietyillä aloilla on huomattu, että nuoremmilla on selvästi paremmat atk-taidot ja intoa uuden oppimiseen ja uudenlaisiin työtehtäviin. Pitkä kokemus ei auta jos ei pysty työskentelemään nykypäivän vaatimusten tasoisesti.

vanha kirjoituskone
Jos opiskeluaikanasi käytettiin tällaisia,
voit kaivata lisäkoulutusta.

Tähän on onneksi hyvä lääke. Ihmisten pitäisi vaatia työnantajilta koulutusta. Ja jos ja kun työnantaja ei halua lisätä työntekijänsä työtehoa, kannattaa kouluttautua itse. Perustason atk-opetusta ja Office-kursseja löytyy vähän joka opistosta. Aiheesta on kirjoitettu läjäpäin kirjoja ja netti pursuaa erilaisia tutoriaaleja ja ohjemateriaaleja. Kaava on helppo. Ensin opiskellaan perusteet (jos niitä ei vielä osaa). Sitten harjoitellaan ja opiskellaan lisää. Kotona touhutessa voi myös yrittää ihan uudenlaisia juttuja, sellaisia mitä töissä ei tarvita. Seuraavassa paikassa siitä voikin olla taas iloa. Ja olen myös huomannut, että mitä enemmän erilaisia ohjelmia opiskelee, sitä helpompaa on oppia taas seuraava. Pahinta on jämähtää yhden tietyn ohjelman yhteen tiettyyn versioon ja tehdä asiat aina siten kun ne on ennenkin tehnyt. Uuteen ei aina kannata siirtyä suinpäin, hosuen, mutta yleensä vanha kannattaa hylätä viimeistään silloin kun ei vielä olisi pakko.

Nykyiset diginatiivit ovat kasvaneet kovin erilaiseen maailmaan kuin vaikka yli 50-vuotiaat. Ennen asiat saatettiin tehdä samalla lailla vuosikymmeniä. Ei tarvinnut oppia uutta, riitti kun kehittyi paremmaksi. Nykyään kaikki muuttuu ja koko ajan. Muutos ei ole epämiellyttävä pakkotilanne, se on jokapäiväistä arkeamme.

Ensimmäinen vektorigrafiikkaohjelma mitä käytin oli Macromedian FreeHand. Macromediaa ei ole enää ollut 10-vuoteen. FreeHandin perään itkettiin vuosia, mutta nykyään sitä ei kaipaa kukaan. Samalla kun opin kirjoittamaan, opin MS DOS -käyttöjärjestelmän perusteita, eipä ole tullut ikävä sitäkään. Muutamassa päivässä opin painamaan cmd-nappia ctrl-napin sijasta. Kun kosketuslevyn vierityssuunta vaihtui samanlaiseksi kuin kosketusnäytöillä, en vaihtanut sitä takaisin vaan sopeuduin tilanteeseen muutamassa päivässä. En aio jäädä etsimään mukavaa Status Quota tulevaisuudessakaan.

Vaikka teenkin pääasiallisesti printtiä, tutkin ja opiskelen silti jatkuvasti webbiä, sosiaalista mediaa ja teen vähän peligrafiikkaakin. Ei minulla todellakaan ole varaa ajatella, että tekisin printtiä loppuikääni. Luultavasti jonain päivänä en tee printtiä enää laisinkaan. Jos siis teen suunnitteluhommia ollenkaan.

Ei siis pidä jäädä tuleen makaamaan, vaan jokaisen täytyy pitää huoli omasta osaamisestaan. Kokemus ja osaaminen ei ole varsinkaan tänä päivänä sama asia. Osaamistaan voi ja pitää kehittää.