maanantai 27. tammikuuta 2014

Sirui T-005KX kamerajalusta saapui

Koska olin reipas ja selvisin varpajaisristeilystä juomatta alkoholia, päätin jo palkita itseni. Tilasin siis viikko sitten itselleni lupaamani kamerajalustan. Ja tänään se saapui.

Jalustan mukana tulee C-10 pallopää ja suojapussi. Itse jalusta on tukevan oloinen ja varsinkin johonkin Anttilan halpiksiin verrattuna todella laadukasta tekoa. Toiminnaltaan se eroaa melkoisesti esimerkiksi työpaikkani Manfrottosta, lähes kaikki asia tapahtuvat kiristysrenkaita tai nuppeja pyörittelemällä. Jalustan jalat tuovat ensimmäiseksi mieleen teleskooppipampun.

Sirui T-005KX & Olympus PEN
Sirui T-005KX jalat lyhyinä.

Kameran kiinnikkeen kiinnitys ei ole ihan yhtä hyvä kuin sormille näpäyttelevässä Manfrottossa. Kiinnike lukitaan paikalleen yllätys yllätys, nuppia kiertämällä. Manfrottossa ei tarvita apuvälinettä, esim. kolikkoa kiinnikkeen ruuvaamiseen kameraan mutta tässä tarvitaan. Sormitiukkuus ei oikein riitä pitämään kameraa paikoillaan.

En ole vielä hirveästi ehtinyt perehtyä jalustaan mutta pari sisäkuvaa otin jalat lyhimmässä asennossa. Ulos en aio näillä pakkasilla kameran kanssa lähteä. Kuula liikkuu jos ei nyt silkinpehmeästi niin ihan riittävän mukavasti. Ja täytyy kuitenkin muistaa että jalusta maksoi kotiin kuljetettuna vain reilu satkun. Hiilikuituisesta versiosta olisi saanut pulittaa tuplasti. Mitään kovin isoa kameraa en kyllä laittaisi tämän päälle killumaan, mutta pienirunkoinen PEN E-PM1 sopii jalustalle erinomaisesti. Tarvittaessa jalustaan saa myös lisäpainon roikkumaan.

Ja lopuksi niitä kuvia:

Marcus Kinkaid
Marcus Kinkaid

Philips jääkaappi
Vanha kunnon jääkaappini

Aikast pelottava kani.

Megatron olisi pitänyt siistiä.

Nasse-setä on hyvin hyvin vihainen.

Möykky.


Jumppapallo

Jumppapallo on veikeä sisustusesine mikä löytyy monista suomalaisista kodeista. Harhaanjohtavasta nimestään huolimatta jumppapallo ei ole urheiluväline.

jumppapallo
Suomalaiseen makuun sopiva, hiirenharmaa jumppapallo

Jumppapalloja käytetään usein ihan koriste-esineinä piristämään ankeaa asuntoa veikeällä muodollaan. Jumppapallot ovat usein myös iloisen värisiä.

Jumppapallo ei kuitenkaan ole pelkästään koriste-esine. Jotkut ovat keksineet että sen päällä voi istuakin. Villeimmissä huhuissa sen päällä on jopa harrastettu seksiä! Itse lähdin kiinnostumaan jumppapallosta juurikin istumisvälineenä.

Edellisviikolla meillä kävi töissä joku työterveysihminen vääntelemässä tuolejamme ja työpisteitämme uusiin asentoihin. No selkähän siinä sitten meni jumiin kun ei saanutkaan enää röhnöttää. Päätin kokeilla ratkaisuksi toimistollamme vapaana pyöriskelevää jumppapalloa.

Luulisi että pallon päällä on vittumaista istuskella, ihan jo sen muodonkin vuoksi. Mutta pienen totuttelun jälkeen se alkaa olla jo ihan mukavaa. Ja jos aivot alkavat jumittaa, voi ilahduttaa itseään ja työkavereitaan hytkymällä ylös alas. Nukahtaa ei kannata, koska silloin voi pää kopsahtaa lattiaan.

En ole vieläkään saanut hankittua kotiini tuolia uutta työpöytääni varten, joten ajattelin että josko hommaisin tuollaisen lupsakan pallon. Ja kierrätyshenkisesti ajattelin kysäistä Facebookista että pyörisiköhän jollakulla nurkissa ylimääräistä palloa, jos se vaikka ei esimerkiksi enää sovi uusien verhojen väriin. Sopiva, vähän käytetty pallo löytyikin alta aikayksikön. Ja hyvä niin, koska Eschalon Book III julkaistaan ensi kuussa eikä sitä taida viitsiä pelata sohvalle käpertyneenä. Istumavälineelle on siis heti käyttöä.

Tiedän kyllä että joku edelleenkin sitkeästi väittää että jumppapallon kanssa myös jumpataan, mutta en ole saanut ainakaan ensi käden tietoa että näin olisi tapahtunut. On yhtä todennäköistä että turtleseistakin tuttu sai olisi oikeasti riisinistutuspuikko.

Riisinistutuspuikkoja, kuva Wikipedia

lauantai 25. tammikuuta 2014

Pari sanaa kirjoittamisesta

Kun olin pieni eikä ympäröivä maailmankaikkeus miellyttänyt, menin piiloon sängyn alle. Kiitos kaikkivaltiaan internetin, sängyt joiden alle mennä ovat kovin harvassa. Ja sinnekin voi usein ottaa älypuhelimen mukaan.

Kirjoittaja työssään

Joskus lukioikäisenä halusin toimittajaksi, ajattelin että minulla olisi jotain sanottavaa maailmalle (oikeasti taisin vain tykätä kirjoittamisesta). Yhdessä vaiheessa halusin nimenomaan City-lehden toimittajaksi, sinne olisi voinut kirjoittaa kaikenlaista paskaa. Vain City-lehteen pystyi kirjoittamaan että uimahallin vesi muuttuu punaiseksi vain jos juutalainen Ruben Stiller kusee sinne. En ainakaan muista että asiasta olisi syntynyt suurempaa kohua. Ruben Stuller oli myöskin toimittaja ja aiheutti itse kohua vuonna 1993. Sen takia hänet ensin hyllytettiin ja myöhemmin irtisanottiin. Itse en kuunnellut Stillerin ohjelmaa, suosikkejani olivat muun muassa Pertti Salovaara ja Ari "Anssi" Peltonen joka tunnetaan nykyään paremmin Ari "Paska" Peltosena.

En kuitenkaan koskaan oikein jaksanut tehdä mitään sen eteen että minusta tulisi toimittaja. Tuohon aikaan en jaksanut tehdä oikein muutakaan hyödyllistä ja siksi pesinkin autoja monta vuotta. Vuosia sitten aloin kirjoittamaan blogia (olin jo melkein unohtanut ensimmäisen blogini). Ja pari vuotta sen jälkeen uutta blogia. Ja vihdoin aloin kirjoittamaan tätä blogia. Vaikka en voikaan enää mennä maailmaa piiloon sängyn alle, blogin voi lähettää bittien taivaaseen ja siten työntää päänsä pensaasen. Perse jää kuitenkin sen verran näkyville että joku voi kaivaa tekstit esiin internetin arkistoista. En ole kuitenkaan vaivautunut tutkimaan että löytyvätkö ne miten hyvin.

Kirjoittaminen on haastavaa. Jos kukaan ei lue tekstiä, ei sillä ole mitään merkitystä. Ja mitä enemmän lukijoita, sitä haastavammaksi tekstin tuottaminen muuttuu. Kaikkia ei voi koskaan miellyttää. Kaikkia voi toki yrittää miellyttää mutta silloin ei yleensä miellytä ketään (kulunut fraasi, mutta totta se on).

Joskus tulee hyvää palautetta, joskus huonoa. Joskus joku loukkaantuu tai muuten pahoittaa mielensä. Kun lukijamäärä lähti nousuun, tiesin että ongelmiakin on luvassa. Joskus kyse voi olla ihan pelkästään väärinymmärryksestä. Olen ajatellun jonkun asian tietyllä tavalla ja joku ymmärtää sen aivan toisin. Joskus olen ollut huolimaton tai kirjoittanut huonosti, on vaikeaa ajatella kuten muut. Tietyt asiat näyttäytyvät mielessäni kristallinkirkkaina, mutta se ei tarkoita että kukaan muu ymmärtäisi niistä mitään.

Kaipaisinkin enemmän kommentteja blogiini. Tai ei ehkä sittenkään kun mietin eri lehtien kommentteja tai keskustelualueita. Esimerkiksi Tietokone-lehti on windows- ja linux-trollien vallassa (ainakin toivon heidän olevan trolleja). Sanotaan vaikka näin että kaipaisin rakentavaa keskustelua. Haluaisin oppia enemmän lukijoiltani. Toisaalta ehkä silloin kirjoittaisin enemmän lukijoiden kuin itseni näköistä tekstiä. Ja sitten ollaankin taas sen kysymyksen äärellä että miksi yleensä kirjoittaa mitään minnekään. Onko tärkeämpää että on paljon lukijoita vai että teksti on omaperäistä.

Vaikka minä miten paljon tykkään selkään taputtelusta, niin oppimiseen liittyvät juuri ne epäonnistumiset, huono palaute ja kaikki se minkä takia haluaisi taas mennä sinne sängyn alle piiloon. Mutta sen kanssa on vain elettävä ellei halua työntää päätään pensaaseen. Aikoinaan piilouduin hetkeksi maailmalta ja pistin Facebookin käytön tauolle. Se oli tuhoisaa sosiaalisen elämäni kannalta.

Ja voihan se olla että jonain päivänä kakka osuu isosti tuulettimeen. Silloin taidan lähteä Tiibettiin viljelemään vuohia. Joskus tekisi kyllä muutenkin mieli ottaa lomaa ja lähteä sinne minne internet ei ole vielä ylettänyt lonkeroitaan. Entinen opiskelukaverini oli juuri ollut reissussa ja kertoi että on mukavaa olla välillä ilman yhteyksiä, ettei tarvitse koko aikaa räplätä vehkeitä. Kunhan sitten illalla hotellilla pääsee taas räpläämään.

Tiibetiläinen tehotuotettu vuohi

Mutta itsepähän olen tieni valinnut. Usein mietin että millaista elämäni olisi jos eläisin vaikka 70-luvulla. Luultavasti viettäisin vapaa-aikani yksin kirjoja lukien sekä kuunnellen radiota ja levyjä. Elämä olisi hyvin suljettua, tapaisin luultavasti enimmäkseen työkavereita ja sukulaisia. Mutta tästä ehkä enemmän toisella kertaa.

torstai 23. tammikuuta 2014

Hifilaitteet ja suhteellisuudentaju

Moni on varmasti sitä mieltä että otsikon asioilla ei ole oikein mitään tekemistä toistensa kanssa. Eikä aina olekaan. Ei liene kovin oleellista pohtia vaikkapa flac:in ja 256 kb/s aac:n soundillisia eroja jos edes kaiuttimien sijoittelu ei ole kunnossa.


Kirjoittaessani eilistä juttua kaiuttimista tv-tasolla aloin pohtimaan että joskus tosiaan kannattaisi käyttää enemmän järkeä kuin rahaa. Se on aina murheellista nähtävää kun tonnin kajarit on vain roiskaistu jonnekin hyllyn reunalle epäsymmetrisesti. Tietyssä iässä miespuolinen ihminen haluaa yleensä hankkia itselleen hienot stereot vaikka ei ymmärtäisikään niiden päälle mitään. Ja jossain vaiheessa ne sitten saavat lähteä tai ainakin niiden elintilaa leikataan.

Jos kuuntelee musiikkia, on toki järkevää hankkia hyvät stereot. Toki kannattaa miettiä paljonko rahaa niihin laittaa jos ei ole hifiharrastaja. Tietyn pisteen jälkeen laitteiden erot alkavat helposti olla makuasioita. Mieluummin hankkii kompaktin setin mikä on helppo sijoittaa oikein kuin että ahnehtii koossa, ellei sitten arvosta enemmän äänen määrää kuin laatua.

Joku joskus väitti että 60 % äänenlaadusta riippuu kaiuttimien sijoittelusta. En tiedä pitääkö se ihan paikkaansa, mutta hyvin paljon merkitystä sillä on. Ainakin jos kuuntelee keskittyneesti eikä soita pelkästään taustamölyä. Hyvää tilantuntua on mahdoton saavuttaa mikäli kaiuttimet ovat miten sattuu. Jos stereot ovat hyvin kohdillaan, ei kuuntele pelkästään musiikkia vaan myös sen soundia. Toiset nauttivat siitä enemmän kuin toiset. Hyviä kaiuttimia ei kuitenkaan pidä haaskata huonolla sijoittelulla. Olen toki itsekin joutunut syyllistymään siihen, mutta olen tiedostanut asian sekä "kärsinyt" siitä. Kärsinyt siis sillä tasolla kun ajattelin että miten paljon parempi soundi olisi jos kaiuttimet olisivat olleet paremmassa paikassa. Nyt onneksi kaiuttimet ovat optimisijoituksella.

Olen kiivennyt äänentoistoasioissa tyvestä puuhun. Aloittelin jos suoraan sanotaan aika romuilla laitteilla. Ja kun budjetti oli pieni, hankin käytettyjä tai alennuksessa olevia laitteita. Siinä oppi arvostamaan jokaista pientä pykälää minkä siirtyi ylöspäin. Ja jos nyt ostaisin vaikka uudet kaiuttimet, en osta sen takia että on kiva ostaa tai sen takia että olisi hienommat stereot. Uuden laitteen pitää tuoda ääneen jotakin mikä vanhasta puuttui. Nykyisissä kaiuttimissani on vajausta bassopäässä ja auktoriteetissa.

Mutta jos marssii suoraan hifiliikkeeseen ja ostaa tonnin stereot sen perusteella mitä myyjä suosittelee tai mitkä nyt sattuivat voittamaan jonkun testin, on se kuin ostaisi 100 euron pullon viiniä miettimättä sen kummemmin että sopiiko se ruoan kanssa tai sattuuko erityisesti pitämään sen tyyppisestä. Kyseinen henkilö voisi päästä itseään tyydyttävään lopputulokseen myös 10 euron viinillä tai 400 euron stereoilla.

Ja sitten ovat tietysti ne joilla on perusasiat huonolla tolalla, kaiuttimet on roiskittu sinne sun tänne ja laitteisto on epäbalanssissa tai vain yleisesti ottaen vaatimaton. Sitten kuitenkin vertaillaan erilaisten äänitiedostojen eroa kuin niiden vaikutus olisi kovinkin suuri. Yhtä hyvin voisi pohtia että pitäisikö Saarioisten maksalaatikon reseptiin lisätä aavistuksen verran suolaa. Eron saattaa huomata, mutta lopputulos on silti kehno.

Jokainen tietysti tyylillään, mutta toisaalta on järkevää ottaa olemassa olevista laitteista kaikki irti ja miettiä hieman tarkemmin hankintojaan. Itse myös nautin asioiden harrastamisesta enemmän jos ymmärrän jotakin asian päälle. Siis jotakin muutakin kuin mitä hintalapussa lukee.

edit: Koska artikkeli on aiheuttanut hieman väärinkäsityksiä niin havainnollistan asiaa kuvin. Oikeastaan se olisi pitänyt tehdä heti alkuunsa mutta olin laiska. Pyrin välttämään väärinkäsityksiä ja myös tuottamaan laadukasta sisältöä (hieno sana jota lipevät markkinamiehet rakastavat) joten häpeillen nyt korjailen artikkeliani. Olen nähnyt kaikkia esimerkkieni asetteluja luonnossa (tosin ei välttämättä aina television kera). En pelkästään Philips-minihifien, mutta myös hyvien hifikaiuttimien kanssa. Ensimmäisten kanssa tosin omituinen asettelu on enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Minihifienkin ääni voi kuitenkin kuulostaa siedettävältä jos ne asettelee symmetrisesti oikealle korkeudelle ja kytkee kaikenmaailman Mega Bass EQ:t pois käytöstä.

Hylly/jalustakaiuttimet eivät kuulu lattialle.
Lattiasijoitus saa basson helposti kumisemaan ja lattiaheijastukset sotkevat ääntä. Diskanttikin osoittaa lähinnä nilkkoihin.

Hyvin surullinen, mutta luonnossa tavattu asettelu.

Se ei varsinaisesti paranna lopputulosta jos toinen kaiutin nostetaan ylös. Äänikuva ei ole yhtenäinen.

Ratkaisu edelliseen.
Mikäli molemmat kaiuttimet eivät mahdu tasolle, kannattaa toinen nostaa jalustan tai edes jakkaran päälle. Nyt molempien kaiuttimien ääni saapuu korviin samaan aikaan eikä lattiasijoitus väritä ääntä.

Takakaiuttimien sijoittelu ei ole ihan niin kriittistä...

... mutta symmetrinen asettelu ei olisi pahitteeksi. Toki hyvissä kotiteatterivahvistimissa on mahdollisuutta säätää takakanavien viivettä jolloin etäisyyksien eron aiheuttama vaihe-ero saadaan poistettua mutta lattiasijoituksen haittoja se ei korjaa. Huonekorjain saattaa jo vähän korjatakin. Toisaalta takakanaviin ei yleensä ajeta mitään maanjäristysbassoja tai tärkeää ääni-informaatiota kuten puhetta. Myöskin ihmisen korvaläpyskät ovat muotoutuneet kuulostelemaan ääniä juurikin edestä päin. Ja mikäli kuuntelet keskittyneesti Telarcin jazz-äänitystä, luultavasti takakanavat eivät ole edes käytössä. Itse en ole stereomiehiä, joten takakanavien sijoittelu ei ole päälimmäisenä mielessä.

Muistelen vain erästäkin tapausta reilu 10 vuoden takaa kun kaveri päätti tehdä kotiteatterin äitinsä olohuoneeseen. Laitteet olivat paremmat kuin kellään muulla kaveripiiristämme siihen aikaan, Wharfedalea, Maranzia, Relliä... Sijoittelu vain oli samaa luokkaa kuin ylempänä olevissa kuvissa.

Genelecin ohjekirjassa on hyviä havainnekuvia.

Kuvat: Minä itte paitsi eka kuva joka on openclipartista Public Domain -lisenssillä joten sillä saa tehdä ihan mitä haluaa. 

DNA ja übersalasana

Tietoturva on tärkeä asia ja salasanojen kannattaa olla vaikeasti arvattavia. Tästä seuraa tosin se että ne ovat usein myös vaikeasti muistettavia. Vaikka DNA:n verkkopalvelussa ei voikaan tehdä juuri mitään, se on päätetty silti suojata erinomaisen hyvin.

Salasanojen hallinta helpottaa elämää kymmenien monimutkaisten sanojen kanssa. DNA on kuitenkin estänyt salasanojen tallentamisen sivustollaan. Toki esimerkiksi suositut Firefox ja Chrome -selaimet tallentavat salasanat selkokielisinä (ellei asiaa ole myöhemmin korjattu). Salasanojen hallintaan on kuitenkin myös sovelluksia jotka tallentavat salasanat kryptattuna ja niiden käyttäminen vaatii yleissalasanan.

Itse käytän salasanoja joissa on yleensä kaksi sanaa, pari numeroa ja näiden välissä vielä välilyönnit (välit kuulemma hankaloittaisivat salasanan murtamista mutta ne on silti helppo muistaa). DNA kuitenkin pelaa varman päälle ja salasanassa pitää olla kaksi isoa sekä kaksi pientä kirjainta, kaksi numeroa ja yksi erikoismerkki. Käytännössä salasanasta tulee sellainen että se on pakko kirjoittaa ylös ja on myös hankala kirjoittaa mobiililaitteilla.


Salasanan turvallisuus on kyseenalainen jos säilytät sitä lapulla esimerkiksi työpöydällä tai lompakossasi. Veikkaisin että kukaan ei varmasti ala murtamaan millään brute force -tekniikalla DNA:n verkkopalvelun salasanaani. Tosin vaikka se olisikin lapulla työpöydälläni, siellä ei voi tehdä mitään kiinnostavaa. Ellei sitten ole kiinnostunut puhelinlaskuni loppusaldosta (joka ei ole montaa kymppiä) tai siitä että paljonko iPhonestani on vielä maksamatta. Edes liittymätyypin vaihto ei onnistu DNA:n kuppaisessa verkkopalvelussa.

Käytännössä tämä tarkoittaa omalla kohdallani että joka kerta siellä asioidessani vaihdan salasanan, asiaa kun ei ole kovin usein. Tosin sekin on ikävää koska salasanageneraattoreistakaan ei aina oikein tahdo saada sopivaa salasanaa. Ymmärtäisin kyllä huolen salasanan riittävyydestä jos verkkopalvelun kautta voisi ottaa vaikka 100 tuhannen euron asuntolainan, tilata luottokortin tai ilmoittautua koekaniiniksi lääketestaukseen.

Veikkaisin että asialla on ollut joku kovahintainen konsultti joka on ollut sitä mieltä että tietoturva kaipaa ehostusta vaikka itse palvelussakin olisi parantamisen varaa. Ja tämäkin turvallisuus saattaa olla melko näennäistä jos palvelussa on saman verran aukkoja kuin Uuno Turhapuron paidassa. Ja kun tietää DNA:n verkkopalvelun tason, niin homma on vähän sama kuin säilyttäisi perunoita Fort Knoxissa.

Eikä minulla sinne mitään asiaa olisi ollutkaan mutta en saa edelleenkään laskuja verkkopankkiini vaikka DNA näkyy kyllä tilattavien listalla. Ja kun salasanan vaihdettuani pääsin kirjautumaan sisään niin eihän siellä saanut lähetettyä myöskään viestiä asiakaspalveluun. En vaan muistanut sitä.



keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Kaiuttimet tv-tasolla

Mikäli ei omaa erillistä kuunteluhuonetta tai kunnon mancavea, käy helposti niin että joutuu sijoittamaan kaiuttimet tv-tasolle tai työpöydälle. Se tuo ääneen omat ongelmansa.

Varsinkin heppoisemmat tasot tykkäävät alkaa herkästi resonoimaan. Voit tutkia tätä laittamalla käden tv-tason pinnalle kun soitat musiikkia vähän reippaammin. Jos tv-taso tuntuu selvästi resonoivan, kannattaa asialle tehdä jotain. Oma massiivipuinen tv-tasoni on onneksi suhteellisen tukeva ja Genelec 6010A -kaiuttimissani on tymäkästä kumista valmistetut Iso-Pod -jalustat.

Genelec 6010A Iso-Pod
Genelec 6010A ja Iso-Pod -jalusta

Kumi onkin erinomaisen hyvä tapa eristää kaiutin alustastaan. Silent Peaks SPK Isolatorit koostuvat kumista, ohuesta metallilevystä ja tiheästä vaahtomuovista. Ainakin arvostelujen ja kommenttien perusteella ne myös toimivat erinomaisesti. Näitä ei kuitenaan välttämättä löydy naapurin hifiliikkeestä ja hintakin voi tuntua kovalta valmistusmateriaaleihin nähden.

Silent Peaks SPK Isolator

Huomattavasti edullisempi vaihtoehto on Thomannin Iso-Padit jotka koostuvat kokonaan vaahtomuovista. Iso-Padeja löytyy muutamaa eri kokoa ja hintaa alle 20 euroa plus toimituskulut. Arviot ainakin Thomannin omilla sivuilla ovat hyviä ja nämä riittävät varmasti vaatimattomammalle kuuntelijalle. Iso-Padien kanssa on myös mahdollista vaikuttaa kaiuttimen kulmaan mikä voi olla eduksi.

the t.akustik Iso-Pad 5
the t.akustik Iso-Pad 5

Jos rahaa ei ole kovin paljoa käytössä, voi käyttää luovuuttaan ja vähän askarrella. Vaikka kaiuttimet olisivat halvat ja vaatimattomat, niiden eristäminen resonoivasta alustasta ei ainakaan pahenna ääntä. Alustaksi voi kokeilla esimerkiksi halpaa hiirimattoa (Biltemassa 1,49 euroa) tai jos autotallista löytyy paksua kumimattoa, voi siitä leikellä sopivan palan. Esimerkiksi Motonetin roiskeläppäkumi on tuhtia tavaraa. Tiettävästi tässä tarkoituksessa on myös käytetty auton sisätilan matoista leikeltyjä paloja. Mikäli nurkissa pyörii erilaisia materiaaleja, voi helposti kokeilla mikä toimii parhaiten. Niitä voi myös vapaasti yhdistellä. Toki jos sattuu asustelemaan jonkinlaisen asuinkumppanin kanssa, haisevasta kumimatosta olohuoneessa saattaa tulla sanomista.

Bilteman hiirimatto

Mikäli kaiuttimesi ovat tv-tasolla, työpöydällä tai muulla vastaavalla tasolla, niiden akustinen eristäminen alustasta voi tuottaa paremman äänen hyvinkin edullisesti. Ja toisin kuin esimerkiksi kaapeleiden nostaminen Lego-palikoiden varaan, tälle on olemassa ihan tieteelliset perusteet. Paksummalla alustalla pystyt myös nostamaan kaiuttimia lähemmäs optimaalista korkeutta.

Itse lähdin pohtimaan asiaa sen takia että lähitulevaisuuden suunnitelmissa on vaihtaa pikkuiset 6010A:t isompiin, luultavasti M030-malliin. Komposiittikuorisessa M030:ssa ei kuitenkaan ole Iso-Pod -jalustaa joten niitä varten pitää kehittää joku muu ratkaisu.

Edit: Nyt on kaiuttimet vaihdettu ja niihin tein jalustat puusta ja roiskeläppäkumista: DIY jalustat Genelec M030

Lähitapiola ja metka sähköposti

Lähitapiola vastasi palautteeseeni. Vaikka viestin sisältö onkin vähän arkaluontoinen, laitan sen nyt tähän näytille.

Lähitapiolan vastaus

Tosi kliffaa hei avata toi tekstinkäsittelyohjelmaan ja sitte taas jos haluu vastata ni sit pitää mennä takasin sähköpostiohjelmaan. Lisäksi tiedostossa oli eri osoite yhteystiedoissa kuin mistä kyseinen viesti tuli. Liitetiedoston nimikin osoittaa harvinaislaatuista kekseliäisyyttä. En muuten yhtään epäile että josko saattaisi jäädä joillakin roskapostifiltteriin.

Iloisesti kuitenkin päätin vastata Lähitapiolalle kun kerran olivat nähneet vaivaa vastaukseen. Ja laitan sen nyt tänne teidänkin nähtäväksenne mitä heille kirjoitin.

Terve,
kiitos vastauksestanne mutta voisitteko ensi kerralla lähettää sen siten kuten sähköpostia on ollut tapana lähettää. Ei siten että sähköpostin ainoa sisältö on tiedosto jonka nimi on sähköpostiliite. Sähköpostissa on tällainen sisältöosio jonne se asia on ollut tapana laittaa. Ja olisi kauhean kiva että sähköpostiin voisi vastata ilman copypasteilua, yhteystiedoissa oli eri osoite oli eri kuin mistä posti saapui.
Jos tällaiset perusasiat ovat noin hakusessa niin se ei kyllä anna kovin hyvää kuvaa organisaatiostanne.
Se olisi ihan ok juttu poiketa siellä kioskillanne jos se olisi järkevään aikaan auki. Vaikka armeliaasti se on joinakin päivinä auki jopa viiteen!
Käsittääkseni verkkopankkitunnuksia pidetään aika vahvana tunnistautumisena. Tietysti vuonna -99 myönnetty ajokorttini jonka kuvassa olen 16-vuotias (kuva oli jo tuolloin 2 vuotta vanha ja otettu viistosta jolloin sen ei olisi pitänyt edes kelvata ajokorttiin) lienee varmempi keino. Ajokorttihan ei sitäpaitsi ole edes virallinen henkilöllisyystodistus. Teillä varmaan kuitenkin kelpaisi? Ja kun sitten on kerran käynyt naamaansa näyttämässä, niin sen jälkeen ne tunnukset saavat lojua soluasunnon lattialla tai kaukana tien vieressä lukitsemattomassa postilaatikossa miten sattuu.
Mutta ei hätää, minulla on ratkaisu tähän ongelmaan! Postilla on jo "jokusen vuoden" ollut sellainen palvelu kuin kirjattu kirje. Sen saa kuitattua lähimmästä toimipisteestä vilauttamalla sitä samaa kulahtanutta ajokorttia (ja on muuten todella kulahtanut, paloja irtoilee jo, hyvin kelpaa silti). Postikin on jo joutunut nöyrtymään ja sillä on toimipisteitä missä voi asioida vähän myöhempäänkin.
Nyt ehkä ajattelette, sehän maksaa, ei se ole kiva juttu. Mutta maksaa sekin kun hinuttelen itseni virastoaikaan konttorillenne. Se maksaa myös aikaa ja vaivaa. Mieluummin vaikka maksaisin siitä että saisin hakea tunnukset postista. Ja se on jo aika paljon sanottu että haluan maksaa postissa asioimisesta.
Ja totta tosiaan, enhän minä ole pankkiasiakas, joten en edes tarvitse moisia tunnuksia. Jotenkin vaan ihmisluonteelle tyypilliseen tapaan valitsin ensimmäisen sopivan vaihtoehdon (tämähän ei tietysti ole tullut verkkopalvelunne suunnittelijan mieleen että ihminen aika usein toimii tietyllä tavalla). Eikä muuten taida tullakaan pankkinne asiakasta. Kerron teille nyt pari juttua lisää.
Aikoinaan siirtelin jotain vakuutuksianne teille. Sain sitten käsin kirjoitetun kirjeen jossa kehotettiin tulemaan käymään että voidaan siirrellä loputkin. Käsin kirjoitetun! Tosi ammattimaista, vai haluttiinkohan siinä ehkä luoda kuvaa henkilökohtaisemmasta palvelusta. Ei kyllä ollut kovin houkuttelevaa. Ja en minä teillä halua tulla käymään. Netistä otetuista vakuutuksista saa usein alennustakin. Tai voisin tullakin jos olisitte auki sopivaan aikaan mutta kun ette varmaan edes suunnittele muuta kuin sulkevanne konttoreita ja leikkaavanne aukioloaikoja. Pitäisitte edes yhtenä päivänä vähän pidempään auki. Tosin eihän se kannattaisi, silloin voisi olla ihan tungosta ja joutuisitte pitämään toisenakin iltana.
Ja se minkä takia yleensäkin lähdin noita tunnuksia haeskelemaan oli se että minua hämmästyttää kummastuttaa että miksi saan laskujanne sekä e-laskuina että paperipostina. Eikös se ole vähän hölmöä. Meinasi tosin jo unohtua tuo alkuperäinen asia.
Ja nyt sitten sain tämmöisen ihme liitetiedostoviestin. En ole muuten ikinä ennen saanut moista mistään ihan oikeasta firmasta millä on oikeita asiakkaita ja iso liikevaihto. Joskus joku urpo kaverini on semmoisen lähettänyt kun ei ole jaksanut kirjoitella.
Voitte varmaan kuvitella että en juuri nyt ole suurin faninne. Pankkitoiminnassa näyttää muutenkin olevan se trendi että kun kankea organisaatio ei pysty joustamaan niin sitten laitetaan asiakkaat venymään ja paukkumaan. Suomalainen sellaiseen perinteisesti nöyrtyykin.
Tässäpä vielä loppuun linkki siitä postin kivasta palvelusta.
Kirjattu kirje

tiistai 21. tammikuuta 2014

Illustrator, cmyk ja rgb

Printti- ja webbisuunnittelijat eivät aina halua leikkiä keskenään. Omat pikku kommervenkkinsa on myös Adoben Illustratorissa.

Tämä jäbä duunailee töissä enimmäkseen printtiä, mutta yhä useammin samoista materiaaleista pitää pyöräyttää joku matsku esimerkiksi Facebook-sivun seinälle paiskattavaksi.

Laiskempi tietysti töräyttää printtiaineistosta suoraan Save for Webillä tai jopa Exportilla jpg:n "webbiresoon" (72 dpi lol). Tämä tuottaa yleensä haljut värit lopputulokseen eikä aineistokaan välttämättä sovi siihen muottiin minkä FB tänään tarjoaa (403 x 504 px on päivän koko, voimassa ainoastaan toistaiseksi). Mutta ei hätää Illustrator tarjoaa mahdollisuuden mennä metsään muillakin tavoin.

Peruspaletti rgb:nä

Et välttämättä huomaa eroa huonolaatuisella näytöllä.

Peruspaletti cmyk:na

Jos haluat kääntää tiedoston rgb:ksi Illustratorissa, on ainakin pari kuoppaa mihin pudota. Jos vaihdat tiedoston väritilan cmyk:sta rgb:ksi, pysyvät paletit ja paneelit siitä huolimatta cmyk:na. Jos käytät Prooffia (simuloi suunnitellun lopputuloksen värimaailmaa), se tykkää pysytellä työtilan cmyk-profiilissa ellet vaihda sitä. Prooffin voi myös kytkeä pois, sitä ei muutenkaan kannata käyttää ellei se ole asetettu oikeaan profiiliin. Sanomalehtiprofiilin  aiheuttama haalistuminen voi järkyttää heikkohermoisempaa (tai haalean lopputuloksen aiheuttaa oikeastaan se paperi, Proof simuloi tätä) ja toisaalta kokenut suunnittelija osaa arvioida millaista jälkeä mistäkin tulee ulos.

Illustratorin Proof-asetukset

Nyt olet säätänyt Prooffin kohdilleen ja objektit ovat rgb:nä. Työ näyttää hyvälle, eikun Save for webbiä kehiin. Ja hups, värit ovatkin ylisaturoituneita. Ainakin itselläni Save for Web tykkää tehdä näin jos työprofiilina on Adobe RGB. Ja Adobe RGB:stähän me printtisuunnittelijat tykkäämme. Kun vaihdan profiilin sRGB:ksi, Save for Web antaa samanlaisen lopputuloksen kuin mitä Illustratorissa näkyy. Adobe RGB:n kanssa saa yleensä printtihommissa paremman lopputuloksen, itsekin suosin rgb-työnkulkua eli tuon valokuvat InDesigniin ja Illustratoriin rgb:nä ja ne käännetään vasta pdf:ää luodessa. Webbipuolella Adobe RGB:stä on kuitenkin enimmäkseen riesaa.

Workaroud


Helpoin tapa saada illun printtimatskusta hyvä webbiversio lienee luoda ihan kokonaan uusi tiedosto webbiasetuksilla ja copypasteta työ sille. Tosin Align New Objects to Pixel Grid kannattaa ottaa pois jos joutuu muokkaamaan esimerkiksi objektien kokoa (se on oletuksena päällä ainakin CC:ssä). Se aiheuttaa muuten hassuja juttuja. Kun uusi dokumentti on luotu webbiprofiililla, lopputulos on Export for webin kautta saman näköinen kuin mitä työstettäessäkin. Hailukoita värejä joutuu tietysti silti fiksaamaan. Ja voihan siinä exportissakin vielä jotain munia jos oikein yrittää.

Työn asetukset kuntoon
 
Jos taas tekisin enimmäkseen webbiä ja vain välillä printtiä, olisi edessä toisenlaiset ongelmat. Rgb-musta menee aina nelivärimustaksi eikä se ole kiva juttu. Esimerkiksi eräässä Turkulaisessa sanomalehdessä on niin paljon kohdistusheittoa että sen huomaa sokea mummokin. Webbi-ihmiset suosivat myöskin yleensä Photoshoppia jolloin resoluutioiden kanssa ollaan kusessa. Itse tykkään muutenkin enemmän objekteihin pohjautuvasta työskentelystä kuin layereiden kanssa tuhtaamisesta. Monille Photoshop tuntuu kuitenkin olevan se ainoa ja oikea suunnitteluohjelma. Jos sanoo olevansa töissä mainostoimistossa, hyvin yleinen kysymys on "osaak sää käyttää fotoshoppia?". Itse käytän illua, indyä ja fotaria sen mukaan minkä katson olevan paras tarkoitukseen.

Mutta käytti mitä käytti, kannattaa tuntea työkalunsa ja opetella miten niistä saa parhaan mahdollisen lopputuloksen ulos. Ei tämä mitään rakettitiedettä (väriavaruudessa ei tarvita rakettia) ole jos jaksaa edes hieman perehtyä asiaan. Itse pyrin myös ymmärtämään asioita, en pelkästään opettelemaan ulkoa erilaisia kikkakakkosia.

maanantai 20. tammikuuta 2014

Jallupullia ja ruotsinristeily

Tammikuu on sopiva kuukausi tipattomalle koska silloin ei koskaan tapahdu mitään. Itsellänikin on takana vasta kahden yön reissu Tallinnaan ja varpajaisristeily Baltic Princessillä.

Iloinen varpajaisseurue

Tallinnan reissu meni mukavasti, ainoa mikä vähän harmitti oli sivu suun mennyt viinin maistelu. Ja onhan se vähän oudon tuntuista istua ravintolassa jossa on yli 200 erilaista viiniä hintahaarukalla 16–1000 euroa edessään vain lasi vissyä. Mutta kyllä se siitä. Menen ensi kerralla uudestaan siihen ravintolaan. En nyt muista paikan nimeä koska hukkasin käyntikortin. Muistan kyllä missä se on. Ainakin melkein.

Ja nyt viime viikolla huomasin olevani menossa kovaa vauhtia varpajaisristeilyllä. Tiettävästi historia ei tunne tapauksia että varpajaisissa olisi joskus joku ollut selvin päin. Ainakaan laivalla. Olin kuitenkin saanut määräyksen saapua Turun satamaan lauantai-iltana kello 19.45. Tässä vaiheessa moni oli jo taputellut olalle ja todennut että eiköhän se ollut sitten siinä. Toisten mielestä taas oli etikettivirhe olla juopottelematta kyseisessä tilaisuudessa. Joidenkin mielestä se oli muuten vaan hyvä syy keskeyttää suoritus. Tämä taas aiheutti sen että tilanne alkoi muodostua henkilökohtaiseksi haasteeksi. Toisaalta ei mieleni edes tehnyt juopotella. Toki huuleni kaipasivat aina välillä tuoppia tai paria hyvää olutta mutta kunnon perskänni ei innostanut.

Päätin pysyä linjassa. Olin luvannut itselleni kamerajalustan jos selviän koko kuukauden läpi (tosin vahvasti epäilen että ostaisin sen joka tapauksessa). Uhkasin itseäni myös sanktiolla, jos nyt menee homma piloille, jatkuu tipattomuus vielä helmikuun. Toisaalta olin jo tietyllä tavalla alkanut mieltyä tipattomuuteen, ainakin aina silloin kun tarkistan pankkitilini saldon. Alvarissa 3 tuoppia hyvää olutta maksaa yli 20 euroa. Jos sen toistaa joka viikko, loppulasku on yli 80 euroa. Ja tämä vain sen takia että se maistuu hyvältä, juopottelu on sitten vielä erikseen. Toisaalta elämä on mukavampaa kun siinä on pieniä iloja. Toisaalta ja toisaalta. Mutta nyt risteilemään.

Olin sanonut kaikille että kai meitä sinne joku pari hytillistä lähtee. Lopullinen pääluku asettui kuitenkin kahteenkymmeneen yhteen kun muutama mattimyöhänen päätti vielä edellisenä päivänä lähteä reissuun. Ennestään tuttuja oli ehkä kolmasosa joukosta mutta onneksi pystyn tutustumaan uusiin ihmisiin ihan selvin päinkin. Muut olivat toki nauttineet jo hieman väkijuomia ennen laivaan nousua ja olipa muutama ottanut perinteiset suojakännitkin edellisenä iltana. Itsekin olin epähuomiossa erehtynyt syömään ennen satamaan siirtymistä jallupullat Kortteliravintola Kertussa. Sitä ei kuitenkaan varmaan lasketa, olisi ikävää menettää kamerajalusta lihapullien takia.

En ole ollut alkoholitta laivalla sitten lapsuusiän. Silloin laivoilla oli vielä enemmän videopelejä joita pelailla. Nykyään kaikilla on pelikoneet kotona ja laivalla pitää keksiä jotain muuta tekemistä. En tiedä johtuuko alkoholin puutteesta, vai siitä että Tallink Siljan Baltic Princess on aivan jäätävä kiulu, mutta se myös tuntui aivan jäätävältä kiululta. Olin työkaverille kehunut että saunaosastosta on komeat merinäköalat, mutta Baltic Princessin sauna on kerroksessa kaksi ja sieltä ei todellakaan ole minkäänlaista näköalaa yhtään minnekään. Saunaosastolla ei myöskään ollut muuta kuin me ja iloinen vanhempi neiti/rouva (kuulemma molemmat käyvät) tiskin takana. Luulisi että päästä katkeaa vähintään verisuoni ilman stimulantteja kun vajaa parikymmentä jannua laulaa juomalauluja pikkuisessa saunakopissa. Mutta entisen tolppa-apinan kuula on keitetty monissa liemissä. Saunan kuuppa ei kestänyt, mutta ei kerrota kenellekään.

Saunomisen jälkeen siirryimme takaisin hyttiosastolle jossa laivapoliisit kävivät välillä meitä hätyyttelemästä milloin avoimen oven ja milloin kiellettyjen musiikkilaitteiden takia. Selvisimme kuitenkin pikku varoituksilla toisin kuin eräs seurue samalta käytäviltä. Heidän bileensä jatkuivat aamutuimaan Ahvenanmaalla.

Baltic Princessin laajaan viihdetarjontaan kuului muun muassa pubi jossa soitteli trubaduuri sekä ei ihan niin nuorille suunnattu tanssiosasto. Menimme pubiin kuullaksemme trubaduurin viimeiset biisit ennen valomerkkiä. Bileet olivat siinä mestassa ohi joten siirryimme tanssiravintolaan.  Tässä vaiheessa tuli viimeistään selväksi että laiva on aika vajaalla täytöllä. Katselimme hetken "humppaamista" mutta monella alkoi veri vetää diskoon. No siinä me sitten menimme diskoon. Ja tulimme sieltä aika äkkiä pois. Baltic Princessin disko sijaitsee ylimmässä kerroksessa ja on juuri niin hieno ja komea kuin voi odottaa laivalta jota juuri vähän aikaisemmin kuvasin jäätäväksi kiuluksi. Diskossa oli myös aivan liian valoisaa (tämä saattaa toki johtua myös alkoholittomasta olotilastani) ja äänentoisto oli heikkotehoinen sekä huonosti säädetty. Perusmeininkiä siis.

Sahasimme hetken aikaa edestakaisin kunnes diskossa ei enää ollut niin yksinäistä. DJ soitti kaverin pyynnöstä Prodigyä (joku onneton miksaus mistä puuttui biisin paras osuus) mutta muuten tyyli tuntui olevan se että jotain toimivaa hittibiisiä renkutetaan "riittävän usein". Valitettavasti tällä kertaa se hittirenkutus oli Sini Sabotageb Levikset repee. Yksi diskoilijoista kuulemma myös näytti (tai ainakin pukeutui samoin) ihan Sini Sabotagelta. Tätä emme kuitenkaan saaneet koskaan varmistettua.

Ei taida tulla yllätyksenä mutta tässä vaiheessa muutamat alkoivat olla jo melko jurrissa. Onnistuin kuitenkin sopeutumaan tilanteeseen aika kivasti eikä kukaan enää tyrkyttänyt alkoholia (ainakaan kovin paljoa). Laivalla sattui olemaan myös muutama (naispuolinen) tuttavani, eräs heistä kommentoi tänään sosiaalisessa mediassa että ei edes huomannut minut olevan selvin päin. En kyllä tiedä onko se hyvä vai huono asia.

Muistelisin että joskus bileet laivan diskossa olisivat jatkuneet pidempäänkin, mutta nyt valomerkki tuli jotakuinkin puoli neljä. Mutta eipä siellä mitään vuosisadan bileitä keskeytetty vaikka joillakin olikin hieman vaikeuksia ymmärtää kehoitusta poistua yökerhosta. Ja eihän sitä laivareissua voi olla ilman hyttibileitä.

Kyllä sitä jonkun aikaa jaksoi, mutta kyllähän siinä sitten alkoi hiipiä mieleen ajatus omaan hynttiin siirtymisestä. Varsinkin kun mies/nainen-suhde oli melko huono. Muutama oli sentään lähtenyt kanssamme jatkoille. Omassa hytissäni oli taas rauhallista, ainoa läsnäolija veti sikeästi unta kaaliin. Mutta laivapoliisit saapuivat jälleen paikalle ja hajoittivat sen verran joukkoa että osa siirtyi hyttiini. No eipä siinä vielä väsyttänytkään koska olin pyrkinyt korvaamaan alkoholin aiheuttamaa järjenjuoksun muutosta juomalla useamman tölkin energiajuomaa. Niihin en yleensä koske tikullakaan, mutta hätä ei lue lakia. En myöskään saavuttanut havittelemiani "pärinöitä".

Ei niin yllättävästi olin ensimmäinen joka oli tai ainakin jäi jalkeille. Meriaamiainen oli jo ohi joten suuntasin laivan ainoaan kahvilaan. Pizzan suikale oli ihan ookoo mutta kahvi oli sen verran pahaa että meinasin paiskata sen mereen. Luovuin kuitenkin ajatuksesta etten saisi syytettä ympäristörikoksesta tai vähintäänkin kalojen rääkkäämisestä. Laivan ostosmahdollisuudet ovat myös sen verran olemattomat että ne sai käytyä läpi lähes päätään heilauttamalla. Ja pianobaarista löytyikin sitten taas kavereita. Baarin työntekijää kehuttiin asiansa osaavaksi, itse tyydyin kuitenkin kahviin joka oli tällä kertaa jo ihan juotavaa. Aika harvassa paikassa valkovenäläinen tehdään kermaan. Pitää varmaan kokeilla. Ensi kuussa.

Kahvilassa ei ollut ruuhkaa.

Loppuosa matkasta olikin sitten perinteisesti melko tylsää. Paluumatkalla tuppaa olemaan tylsää vaikka olisi juovuksissa. En oikeastaan lainkaan ymmärrä niitä jotka jaksavat ravata yhtenään risteilyillä. Ensi kerralla menen kyllä jonnekin kunnon laivalle. Päivän aikaan kuuli toki monta mielenkiintoista tarinaa edelliseltä yöltä ja menneiltä reissuilta, mutta eipä mennä niihin sen enempää. Kun laiva saapui satamaan, saatoin onnitella itseäni hyvästä suorituksesta. Ja taisipa joku muukin onnitella. Täytyy vielä myöntää että kivaakin oli. Olin oikeastaan ihan yllättänyt että en kokenut missään vaiheessa henkistä kuolemaa.

Mutta mitä tästä opimme?

  • Tallink Siljan Baltic Princess on jäätävä kiulu
  • Laivalla voi olla kivaa myös selvin päin (vaikka se olisikin jäätävä kiulu), seura pelastaa
  • Uuden elämän syntyminen ei ole kaunista katseltavaa (tätä ei onneksi tapahtunut laivalla)
  • Jos naisen nimi ei ole Pirjo, ei välttämättä ole paras iskutekniikka kutsua häntä Pirjoksi
  • Ei kannata korjata tietokoneita
  • Älä jätä vaatteitasi hytin lattialle jos vaihtovaatteesi ovat jo piloilla
  • Nicole Kidman ei esiinny Titanicissa

Tätä et näe Baltic Princessin saunasta.





Lähitapiola juoksuttaa

Tilasin itselleni viime viikolla Lähitapiolan verkkopalvelutunnukset, mutta kuinkas siinä taas kävikään?

Tänään oli postissa saapunut kirje kyseisestä konttuurista. Pettymyksekseni siellä oli vain kehoitus tulla hakemaan verkkopalvelutunnukset konttorilta. Sieltä ne saisi heti mukaansa. Mutta minäpä en tarvitse tai edes halua niitä heti. Minä kernaasti haluaisin ne ilman että käyn työpäivän aikana jossain hikisessä konttorissa jonottelemassa. Tai onhan minulla työajassa joustoa, mutta kaikilla ei ole, Lähitapiola ei kuitenkaan piittaa heistä.

Nykyään on se trendi että konttoreita suljetaan ja aukioloajat ovat tavallisen työssäkäyvän kannalta naurettavat. Mutta niitä sähköisiä palveluita ei vaan saada sitten millään sellaiseen kuntoon että se korvaisi konttorissa jonottelun. Verkkopalvelutunnukset pitää hakea konttorilta eikä Osuuspankissa saa suljettua tiliä netin kautta.

Pystyn kuitenkin tilaamaan itselleni esimerkiksi luottokortin käymättä minkään valtakunnan liiketilassa. Verkkopankkitunnuksilla saa hoidettua monenlaisia tärkeitä asioita, mutta ei tällaisia pikku näperryksiä.

Muun muassa pankkien ja vakuutusyhtiöiden keskuudessa tuntuukin olevan sellainen trendi että asiakas saa joustaa koska vanhanaikainen organisaatio ei veny. Itse hoidan asiani mielellään verkossa mutta tälläkään kertaa se ei onnistunut. Joku taas haluaisi asioida konttorissa mutta ei vaan yksinkertaisesti ehdi. Eikö se konttori voisi olla edes joku päivä auki hieman pidempään. Ei voi kun ei ole koskaan ennenkään ollut. Maailma pyörii, minä en.

Ilmoitin Lähitapiolaan että jos en saa tunnuksiani kotiin niin vaihdan firmaa. Luultavasti olen kuitenkin niin vähäinen asiakas että toivottavat tervemenoa ja nauravat perään. Toisaalta vakuutusyhtiöt olisi muutenkin hyvä kilpailuttaa aina silloin tällöin. Vanha asiakas palkitaan hinnankorotuksilla ja uusi alennuksilla. Pankin vaihto on jo meneillään, ajattelin edelleenkin pitää rahojani kahdessa pankissa, on hyvä että on 2 eri korttia ja mielellään vielä rahaakin molemmissa. Sitä kun on kaikenmaailman katkoksia sun muita. S-Pankista tykkään koska siellä voi poiketa illalla ja luottokorttikin on edullinen.

Lähitapiolalla on muuten Twitter-tili. En tiedä miksi koska siellä ei ole muuta kuin suttuinen logo. Olisi ollut edes joku hauska feikkitili tyyliin Valtion Rautatie.

P.s. Jos joku odottelee, niin toinen kirjoitus tulossa tänään myöhemmin illalla. Tämä tuli aika ex tempore sen jälkeen kun olin meinannut silputa Lähitapiolan kirjeen.

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Matkalla kohti digitaalisen äänen ydintä

Olen perinteisesti ollut enemmän kiinnostunut toistoketjun loppupäästä kuin alusta. Pakattu musiikki tuli mukaan hieman varkain ja eräänä päivänä vain huomasin että suurin osa musiikin kuuntelustani tapahtuu Spotifyn avulla. Pari vuotta sitten hankin ekan daccini. Nyt ollaan jo aika syvissä vesissä kun asensin koneelleni Amarra Hifi -lisäosan.


Jotain vanhaa ja jotain uutta

Aikoinaan minulla oli selvästi paremmat kaiuttimet kuin kavereillani keskimäärin. Vahvistimena toimi vuosikausia 14-kiloinen Pioneerin klassikko. Cd-soitin oli parhaimmillaan "vain" Marantzin CD4000. Pakatun musiikin nostaessa suosiotaan eräskin kaverini taas keskittyi vertailemaan mp3-tiedostojen bittivirtoja. Olisi luullut että virheellisesti hifikaiuttimina myytyjen Jamo Studio 180 -pöniköiden omistajalla olisi ollut tärkeämpääkin pohdittavaa, ominaisuuksiensa puolesta kyseiset kaiuttimet olisivat sopineet paremmin lintujen pesintään.

Ei ihan optimisijoitus, mutta
minkäs teet opiskelijasolussa.

Vuonna 2005 aloin rippaamaan levyjäni iTunesilla koneelle, lähinnä helpottaakseni yleispätevää taustakuuntelua. Aac-kodekin vaihdoin käytännöllisyyden vuoksi mp3:ksi. Nykyään ajatellaan että aac tarjoaa paremman äänenlaadun saman kokoiselle tiedostolle mutta monet eivät pysty kuulemaan eroa. Aac on uudempi ja kehittyneempi pakkausmuoto kuin mp3 mutta yleisestä harhaluulosta poiketen se ei ole Applen kehittämä eikä omistama.


En tehnyt tuolloin mitään vertailuja suuntaan enkä toiseen. Musiikin kuuntelukin alkoi olla aina enemmän ja enemmän "äänitapettia". Jo tuolloin edesmenneessä Hifilehdessä joku kirjoitti että musiikkia soitetaan enemmän kuin koskaan mutta kuunnellaan vähemmän. Oli muuten erittäin hyvin sanottu (ja on vieläkin).

Kavereiden kanssa touhutessamme emme löytäneet laadukkaista perus-cd-soittimista kummempia eroja äänen suhteen, mutta kun verrokiksi otti halvan dvd-soittimen, huomasi että äänestä katosi sekä matalat että diskantit ja se sävyttyi peltipurkkimaiseksi. Se mikä sysäsi lopulta hankkimaan erillisen D/A-muuntimen eli dacin (laitteen joka muuntaa digitaalisen signaalin analogiseksi) oli Sony-merkkisen telkkarini aivan onneton audiolähtö. Myöskään vanhan mallisen Airport Expressin analoginen ulostulo ei ollut mitään huippuhifiä.

Ja kun uuden daccin myötä signaalin muunto on hyvässä hoidossa, piti sitten tietysti alkaa pohtia itse musiikkitiedostoa. Spotifyssä äänenlaatu on parhaalla asetuksella ihan ok, mutta jotenkin välillä tuntui että iTunesilla rippaamissani äänitiedostoissa oli jotain sellaista mikä ei täysin välittynyt Spotifystä. 256 kb/s bittivirralla pakatut aac-tiedostot, joita iTunesissa on kaupan, alkoivat kiinnostaa, tarjoaisivatko ne jotain lisää äänenlaatuun. Osa musiikista on myös masteroitu uudelleen iTunesia varten.

Keskusteluja ja artikkeleita lueskellessani törmäsin ihan uuteen juttuun. iTunesin kanssa toimivaan Sonic Studion Amarra Hifiin. Sonic Studio tekee ohjelmistoja studiokäyttöön mutta tarjoaa osaamistaan myös hifiharrastajille. Jossain puhutaan audio enginestä, jossain muualla rajapinnasta tai ajurista. Yleensä mac toistaa musiikkinsa Core Audion kautta. Core Audio kelpaa hyvin peruskäyttäjille mutta myös vaativampaan käyttöön. Windows-maailmassa asia on hieman monimutkaisempi ja musiikintekijät käyttävät yleensä kolmannen osapuolen ajureita. Core Audion miinukseksi lasketaan usein se että näytteenottotaajuus pitää käydä vaihtamassa midi-asetuksista, mutta asia koskettaa vain pientä osaa käyttäjistä. Omakin musiikkikokoelmani on kokonaisuudessaan cd-levyn näytteenottotaajuudella eli 44,1 kHz.


Amarra Hifi lupaa kuitenkin parantaa ääntä ja ohittaa Core Audion. Pakatun äänen laatuun vaikuttaa bittivirran, näytteenottotaajuuden (näytteenottotaajuudenkin merkityksestä yllättäen kiistellään) ja pakkaustavan (esim. mp3 tai aac) lisäksi ilmeisesti siis myös se rajapinta missä ääni siirtyy eteenpäin. Asian täydellinen ymmärtäminen vaatisi enemmän teknistä osaamista, mutta lukemani perusteella ihmiset ovat saaneet lisäiloa Amarra Hifistä. Sonic Studiokaan ei ole mikään epämääräinen nyrkkipaja. Moni levy on päässyt maailmaan heidän ohjelmistojensa kautta.

Yleensä on järkevintä kokeilla ja todeta itse. Spotifyn ja 256 kb/s aac -tiedostojen vertailu ei ole toistaiseksi tuottanut mullistavia ahaa-elämyksiä mutta 15 päivän kokeiluversio Amarra Hifistä lähti lataukseen, softa ei ole muutenkaan hinnalla pilattu. Jos 50 dollarilla saa parannusta ääneen niin se on pieni hinta se.

Unohdetaan Amarran vanhahtava ulkoasu ja kehno integraatio uuteen iTunesiin ja keskitytään tällä kertaa ääneen. Ihan ensimmäiseksi softa tuottikin sen luvatun wow-elämyksen. Keskialue tuntui kirkastuvan ja voimistuvan selvästi. Musiikkiin tuli tarkkuutta ja tilantuntua. Muutamien päälle/pois-kokeilujen jälkeen tulin kuitenkin siihen tulokseen että Amarra Hifi nostaa musiikin tasoa hieman joten tarkka vertailu tuottaa hankaluuksia. Kuten asiaan perehtyneet tietävätkin, kovemmin soiva kuulostaa helposti paremmalta. Perinteisesti kuluttajia on yritetty jekuttaa myös sillä että korostetaan bassoa ja diskanttia, se kuulostaa aluksi muhkealta mutta nopeasti rasittavalta. Siitä tässä ei kuitenkaan ole kyse.

Uskoisin että Amarra Hifi tuo parannusta ääneen, mutta ei ehkä ihan niin paljoa kuin se haluaa uskotella. Amarran napin painallus tuntuu kuitenkin tekevän musiikin kuuntelusta nautittavampaa. Ja siitähän tässä kuitenkin loppupelissä on kyse, musiikin kuuntelusta eikä tekniikasta. Jos musiikista nauttii enemmän, ei liene niin väliä miten lopputulos syntyy. Toki joku voi nauttia enemmän numeroiden ja testitulosten kanssa nysväämisestä kuin itse musiikista. Kuulo on myös melko subjektiivinen aisti, eron kuulee jos sen haluaa kuulla. Itse olin kuitenkin aluksi hyvin skeptinen Amarra Hifin suhteen.

Hifiharrastuksessa on aina plussaa jos jotain saa tehtyä ilman että tarvitsee upottaa satoja tai tuhansia euroja uusiin laitteisiin. Nautittavin lopputulos syntyy tuskin muutenkaan pelkästään luottokorttia heiluttamalla. Asia vaatii perehtymistä, tutkimista ja kokeilemista. Pienemmälläkin rahamäärällä saa asiallisen lopputuloksen jos ajatus on mukana. Asioihin perehtyminen on harrastuksen suola varsinkin kun vielä muistaa että tekee sitä juttua itselleen, ei muille. Jos tykkää niin tykkää.

Matka on lopullisesti alkanut eikä määränpäätä taida vielä edes näkyä.

Pankkien pimeä keskiaika

En ole ollut kovin tyytyväinen Osuuspankin asiakas. Moni asia on pitänyt hoitaa omassa "kotikonttorissa" eikä siinä mikä on ollut lähimpänä. Verkkopalvelussa lähetettyihin viesteihin vastataan jos jaksetaan. Eikä siitä oikein tahdo päästä eroonkaan. Sama ongelma taitaa toki vaivata muitakin pankkeja.

Tilien avaaminen verkkopankissa on helppoa. Yllättäen sulkeminen on taas varjeltu salaisuus josta ei hiiskuta ohjeissa eikä käyttöliittymän syövereistä löydy siihen toimintoa. Google-haku paljastaa että ongelmia on ollut muillakin. Murheellisia tarinoita löytyy sieltä sun täältä.

Tilin sulkemisen ongelma saattaa olla toki keino pitää asiakkaat itsellään, mutta aika epätoivoista jos asiakas pitää sitouttaa tällä tavalla väkisin. Tilit saa toki kiinni kun lampsii sinne kotikonttoriin, mutta konttoreita suljetaan ja aukioloaikoja leikataan. Kuka sitä nyt työpäivän aikana joutaa pankissa jonottelemaan, lounasaikaan ei kannata varmaan edes yrittää. Ja jos se konttori ei ole työpaikan lähellä, niin vapaapäiväkö siinä sitten otetaan että pääsee pankkiin? Pahinta on jos on muuttanut eri paikkakunnalle eikä ole vaihtanut "pankkia".

Verkkopankkitunnuksilla voi kyllä verkossa toimittaa jos jonkinlaista pankkitoimintaan liittymätöntä asiaa ja ne kelpaavat tunnistautumiseksi tärkeissäkin asioissa. Mutta pankkitilin sulkeminen on niin tärkeä ja herkkä asia että siihen ne eivät kelpaa. Voin kyllä hakea itselleni luottokorttia, lainaa tai avata uuden tilin verkkopankissa. Netin ihmeellisestä maailmasta löysin kyllä jutun että tekemällä verkkovaltakirjan, voi valtuuttaa pankin työntekijän sulkemaan tilin. Ensin toki pitää olla yhteydessä pankkiin että kenelle se valtakirja tehdään. Asia on siis tehty tarkoituksella vaikeaksi. Tai sitten joku ei vain ole osannut hommiaan, veikkaan kyllä vahvasti että kyse on asiakkaan kiusaamisesta.

Pankit vähentävät oikeassa maailmassa tapahtuvaa asiakaspalveluaan, mutta verkkopalvelut eivät kehity samaan tahtiin. Vuosia sitten suomalaiset verkkopankit tuntuivat moderneilta, mutta nyt ne tuntuvat polkevan paikallaan. Tästä kirjoitellaan aina silloin tällöin mutta mitään ei tapahdu, tässä yksi juttu.

Toisaalta en kyllä ole pankkien kannalta mikään huippuasiakas, Björn Wahlroos sen kehtasi aikoinaan sanoa ääneenkin, tämmöiset persaukiset eivät tuo kuin kuraa konttorin lattialle. Ja siivouskuluissa säästää parhaiten kun pitää meidän pois sieltä konttoreista. Ja sen jälkeen ne voikin sulkea.

Ei siis ihme että esimerkiksi S-Pankki on saanut suosiota, siellä voi asioida sellaiseen aikaan että sinne ehtivät muutkin kuin eläkeläiset eikä yleensä tarvitse edes kauaa jonotella. Eläkkeellä oleva lähes 90-vuotias sukulaisenikin siirtyi S-Pankin asiakkaaksi kun perinteiset pankit keräsivät konttorit pois lähialueelta. Ja vaikka kisaan on tullut mukaan uusia pelureita, esimerkiksi Osuuspankin käsitys modernin maailman menosta taitaa olla se että riittää kun tehdään mobiiliaplikaatio. Danske Bank (ent. Sampo) sentään jo vähän heräili todellisuuteen ja raaski luopua vihatusta Java-verkkopankistaan. Julkisesti se ei tietenkään virhettään myöntänyt mutta itsekin siirryin juuri kyseisestä syystä Osuuspankin asiakkaaksi (aikaisempi verkkopankki oli minusta parempi kuin OP:n).

Luultavasti pankkibisnestä pyörittää vanhempi sukupolvi joka ei ymmärrä nuorempien tarpeita eikä toisaalta vaivaudu miettimään että ne kadonneen konttorin tarjoamat palvelut pitäisi sitten oikeasti saada jostakin muualta. Nykymaailmassa mikään ei myöskään ole ikuista, työpaikat vaihtuvat tiuhaan ja jos pankki tai muu palveluntarjoaja ei miellytä niin nekin laitetaan herkästi vaihtoon. Siitä huolimatta että yrittävät tehdä siitä vaikeaa.

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Keho on mun temppeli

Nykyään on trendikästä trimmata kroppaansa ja elää muutenkin terveellisesti. Käydä salilla, "treenata peeteen" kanssa ja syödä proteiinia ja superfoodia ja mitäniitänyton. Touhu on kuitenkin usein aika suoritus- ja ulkonäkökeskeistä.


Eräs bloggaaja kirjoitti että hän haluaisi lisää pyöreyttä olkapäihinsä. Missä tilanteessa ihminen tarvitsee pyöreitä olkapäitä? Näyttävät ne toki kivalta Instagrammissa. Moni kehuu mielellään sosiaalisessa mediassa kuinka kovia treenejä on tullut vedettyä. "Kävelin 3 päivää kuin ankka." Luulisi että ankkakävely haittaa töissä käymistä tai muuta normaalia elämää? Viimeisen päälle trimmattu kroppa on kun urheiluauto. Näyttää hyvältä mutta vaatii enemmän ylläpitoa. Ja vaikka konehuoneessa jyllää tehoja, ei se kaupassa käynti suju kuitenkaan yhtään sen paremmin.

Omakuvan saa kätevästi peilin kautta.

Istumatyöläiselle on ehdottomasti hyvä olla fyysisesti kunnossa, mutta työhaastattelussa harvemmin kysytään että paljonko meni Cooperin testissä tai paljonko nousee penkistä. Ulkonäon perusteella pääsee ehkä kassan taakse hymyilemään. Modernissa yhteiskunnassa ei tarvita kovin kummoista fyysistä suorituskykyä. Työskentelin aikoinaan rakennusapumiehenä ja käsittääkseni sitä pidettiin ihan fyysisenä hommana, tehtävänäni oli yksin tai kaverin kanssa kanniskella eri painoisia ja kokoisia esineitä sinne sun tänne. Kipsilevyjä, tasoitesäkkejä, lautoja, kaappeja, palo-ovia, mitä nyt milloinkin, 8 tuntia päivässä. Välillä portaissa, välillä lumisateessa (ai että oli kivaa kun oli kunnon talvi, ettette tiedäkään). Mutta kyllä siinä hommassa pärjäsi vaatimattomammillakin muskeleilla. Nykyisessä työssäni taas rasittuu lähinnä istumalihaksisto.  Se ei vaadi kroppaa, mutta vaan "koppaa" eli joudun harjoittamaan jonkun asteista ajattelua vaikka yksi päivä työkaveri sanoikin että helpommalla pääsee kun ei ajattele. Poliisit, palomiehet ja muut erikoisammatit ovat tietenkin erikseen mutta niihin fyysinen harjoittelu kuuluu jo koulutuksesta asti. Pääsykokeisiinkaan ei kannata rapakuntoisena lähteä.

Itselläni on hieman erilainen filosofia urheilusta ja liikkumisesta. Pyrin pitämään peruskunnon vähintään (huom. vähintään) sellaisella tasolla että selviän normaalista elämästä, portaista, töihin pyöräilystä yms. kevyesti. No se ei toki ole paljoa vaadittu. Enemmän kuin hauiksen ympärysmittaa arvostan myös tasapainoa ja yleistä kehon hallintaa. Minulla on kavereita jotka pyllähtelevät jatkuvasti nurin kun on vähääkään liukkaampaa. Huono tasapaino ja varomaton askellus ei sovi Suomen talveen (paitsi ehkä juuri nyt keli ei tuota ongelmia tämän suhteen). Muuttohommissa huomaa että isojen ja hankalan mallisten esineiden kuljettaminen portaissa ei vaan suju kaikilta. Ei hallita omaa kehoa niin hyvin kuin voisi.

Itse olen viime vuosina pyrkinyt pitämään peruskuntoa yllä kävelemällä, lenkkeilemällä ja uimalla (suhde vaihtelee aika paljon). Tai Chin avulla taas pyrin lisäämään tasapainoa, koordinaatiokykyä ja yleistä hyvinvointia. Kiireisessä elämässä Tai Chi tuo lisäksi pienen hengähdystauon, saa rauhassa keskittyä omaan liikkeeseensä eikä ole kiire minnekään. Aika usein saankin kommenttia että teen liikkeet liian nopeasti. Tämän talven projektina on taas lisätä Karaten osuutta. Pieni itsepuolustustaito ei liene koskaan pahitteeksi ja tykkään lajista muutenkin.

Itselläni kombinaatio on toiminut. Pyykkilautavatsaa ei ehkä ole ilmaantunut, mutta eipä kovin kummoisia vaivojakaan. Akillesjänne on pari kertaa kiukutellut mutta siihen pitäisi auttaa juoksutekniikan parantaminen. Olen virkeä, nukun hyvin, sairastelen todella harvoin eikä selkä kipeydy istumisesta. Ei kuitenkaan tulisi mielenkään runtata itseäni salilla siihen kuntoon että käveleminenkin sattuu, voisin kuvitella että sen jälkeen ei ole myöskään kovin kiva istua töissä koneen edessä. Tarkoitukseni on säilyttää työkyky, ei menettää sitä (edes hetkittäin).

Toki tässä on tarkoitus vähän taas säätää tuota omaa treenaamista ja harrastamista kun työkuviot ovat parin viime vuoden aikana vakiintuneet ja elämä on alkanut rutinoitua ainakin opiskelun ja pätkätöiden aikoihin verrattuna. Asioita on helpompi suunnitella kun tietää milloin on töissä, milloin vapaalla ja milloin tulee palkkaa.

Mutta katukuvassa ja erityisesti internetissä näkyy että aikaisempi hedonismi on vaihtunut jonkinasteiseksi narsismiksi. Erityisesti nuoret naiset ovat mieltyneet postailemaan kuvia itsestään niukoissa treenivaatteissa. Moni pitää blogia. Toisilla on jotain sanottavaakin, toisilla blogi tuntuu olevan enemmänkin päiväkirja jonne merkitään että mitä milloinkin on syöty, kuinka paljon on treenattu ja minkä värinen toppi tuli tänään ostettua. Ja jos on jäänyt treeni välistä niin sitä kauhistellaan. Ilmiö on mielenkiintoinen. Internet ja sosiaalinen media toivat ihmisille mahdollisuuden olla yksilö ja nousta esiin massojen joukosta (huom. mahdollisuuden, ei se kaikilta onnistu). Ihmiset poseeraavat kameralle kuin olisivat kreikkalaisia jumalia. Ja onhan treenikulttuurissa tavallaan häivähdys jotain spartalaisuutta. Tai sitten ei. Spartalaisilla ei ollut superfoodia eikä pinkkiä treenitoppia. Ei hienosteltu, öljyä pintaan ja painimaan.

Urheilu ja terveellinen elämä on toki suotavaa, mutta joskus se voi myös mennä yli. Tosin suurin osa ihmisistä varmaan pysyy järkevällä alueella. Ja vaikka jokainen muoti-ilmiö hiipuu aikanaan, uskon että useimmille jää tästä ajasta jotain positiivista. Vaikka 5 vuoden päästä tiukka treeniohjelma  ei enää rytmittäisikään elämää niin liikkumista tuskin lopetetaan kokonaan. Ja jos on oppinut syömään terveellisesti niin suolainen ja rasvainen mättö ei enää houkuttele niin paljoa. Huomasin sen itsekin kun aloin vähentää roskaruoan syömistä. Mitä vähemmän sitä syö, sitä vähemmän tekee mieli.

Veikkaisin että alamme olla tämän ilmiön lakipisteessä. On paljon ihmisiä joille treenaaminen ja ruokavalio on koko elämä. Loppu on sitten jotain pakollista ohjelmaa siinä välissä. Eikä siinä mitään, aina joku on omistautunut työlleen, joku toinen vaikka television hömppäviihteelle. Huonompiakin omistautumisen kohteita löytyy. Mutta jos lukee netin treffi-ilmoituksia, niin tuntuu että usein haetaan enemmän treenikaveria, ei elämänkumppania. Treenaamiselle omistautunut toisaalta ei välttämättä muusta puhukaan kuin viime kerrasta salilla. Tai sitten seuraavasta. Eikä sellaista välttämättä kannata kutsua syömäänkään, ei kuitenkaan syö mitään.

Ja tästä kaikesta muistuikin mieleeni vanha Eppu Normaalin kappale, Urheiluhullu. Se on nyt ehkä ajankohtaisempi kuin koskaan.
Punttisalin hämärään toisten lähdettyä jään ja huokaan
Kuinka kummia ajatuksia päähäni tuokaan
Tuo toiveeni ainoa, että olla saampi
Nuorempi ja laihempi ja lihaksikkaampi
Vaikken sitä julkista, katson lätkää ja pelaan sulkista  
Must on tullu urheiluhullu
Must on tullu urheiluhullu
Must on tullu urheiluhullu
Must on tullu (urheiluhullu)  
Elävästi muistan kuinka velttoilin silloin
Nuorempana aamuin sekä päivin sekä illoin
Luin Sartrea, Nietzscheä, Hegelia ja Kanttia,
Se oli kyllä tavallaan kovin intresanttia
Että toiset vei naiset, oli jokaisella heili, ne näet urheili  
Must on tullu urheiluhullu
Must on tullu urheiluhullu
Must on tullu urheiluhullu
Must on tullu urheiluhullu  
Ennen uskoin älyn voittoon,
Oli tapanani lueskella filosofiaa aamunkoittoon
Kunnes paikalle tuli kas, sulkapallokuningas
Sano minulle huhuu, se on liha joka puhuu
Ja se meidät yhdistää  
Kerran menin ravintolaan, sieltä naisia saa
Mut ne katsoivat vain yhtä jääkiekkoilijaa
Silloin minäkin päätin pakaroistani näistä
Tehdä niin isot, että silmät putoilevat naisten päistä  
Must on tullu urheiluhullu
Must on tullu urheiluhullu
Must on tullu urheiluhullu
Must on tullu urheiluhullu
Ennen uskoin älyn voittoon  
Oli tapanani lueskella filosofiaa aamunkoittoon
Kunnes paikalle tuli kas, sulkapallokuningas
Sano minulle huhuu se on liha joka puhuu
Ja se meidät yhdistää  
Must on tullu urheiluhullu
Must on tullu urheiluhullu
Must on tullu urheiluhullu
Must on tullu urheiluhullu

Kuva: ~ggvic~
Lisenssi: Attribution 2.0 Generic 

iTunes Match

Viimeinkin Suomeen saapunut iTunes Match ei ehkä kilpaile Spotifyn ja kumppanien kanssa, mutta jotakin annettavaa sillä tuntuu olevan 25 euron vuosihintansa perusteeksi.

Pähkinänkuoressa iTunes Match siirtää iTunes-musiikkikirjastosi pilveen. Pilviä on toki muitakin, mutta jos olet jo Applen ekosysteemissä, kaikki tapahtuu helposti. Matchilla on kuitenkin vielä yksi ässä hihassaan ja se ässä sai minutkin kokeilemaan sitä.

iTunes Match vie musiikkisi pilveen

Match ei suinkaan siirrä kaikkia kappaleitasi pilveen vaan tutkii että löytyvätkö ne mahdollisesti iTunesin valikoimista. Ja mikäli löytyvät, saat ne käyttöösi 256 kb/s iTunes Plus -laatuisina. Tiedostomuodoista ja bittivirroista väännetään aina kättä mutta tuskin Plus-laatu häviää ainakaan itse cd:ltä rippaamilleni mp3:lle. Luettuani Ars Technican jutun aiheesta, olin jo sen verran vakuuttunut että päätin sijoittaa 25 euroa ihan kokeilun vuoksi. Toisaalta 25 euroa ei ole paljon mitään siihen nähden että suunnittelen 800 euron kaiutinparin hankkimista. Ja tosihifisteille sekin on vielä aika pieni summa.

Ja asiahan vaatii testaamista. Testiraidaksi piti valita jokin joka löytyy sekä cd:ltä että iTunesista ja mielellään myös Spotifystä. Ensimmäisenä testiin valikoitui Pink Floydin The Wall (Part 2) Echoes-kokoelman versiona (remasteroitu 2001). Vaan itse levy onkin näköjään häkkikellarissa ja pitää tuoda töistä dvd-asema joten päädyin vertailemaan iTunes-versiota Spotifyyn (High quality streaming ruksattuna). Echoes ei myöskään löydy vielä Mastered for iTunes -listalta, mutta lataamani tiedosto on kuitenkin 256 kb/s AAC. Taidan yrittää seuraavaksi Clashin tuotantoa jota löytyy sekä hyllystä että iTunesille masteroituna.

Päädyin siis vertailemaan iTunesin kappaletta Spotifyn vastaavaan. Ja täytyy kyllä myöntää että omalla laitteistollani oli vaikea hahmottaa eroa ainakaan siten että pystyisi sanomaan kumpi on parempi. Sekä käyttöjärjestelmän että toisto-ohjelman äänenvoimakkuuden säätöjen ollessa täysillä Spotify soi lujempaa, joten dynamiikkaa on hankala päästä vertaamaan järkevästi. Aion kuitenkin jatkaa vielä tutkimuksia. Joltakin toiselta levyllä saattaa löytyä enemmän eroja. Tosin kuulo on tunnetusti subjektiivinen aisti joten tulokset ovat aina vähän henkilökohtaisia. Mutta harrastus se on tämäkin.

Ja koska oli tullut taas pitkästä aikaa otettua iTunes käyttöön, päätin ostaa jo pitkään himoitsemani The Beatlesin Rubber Soul -albumin, Beatlesia ei juurikaan löydy Spotifystä. Levystä näyttäisi olevan tulossa Mastered for iTunes -täpällä varustettu U.S.-versio joka olisi ollut jo ennakkotilattavissa, vieläpä 2 euroa halvemmalla. U.S.-versiosta puuttui kuitenkin suosikkikappaleeni Nowhere man.

Rubber Soul kuulostaa juurikin niin hyvältä kuin sen ikäinen äänite yleensä kuulostaa. Ainakin verrattuna isäni kuluneeseen vinyylipainokseen jossa varsinkin levyn sisäraidat soivat jo väsähtäneen oloisesti hänen Dual CS 505-4 soittimellaan. Toisaalta pesu saattaisi hieman auttaa, monet levyliikkeet tarjoavat palveluna vinyylilevyjen pesua. Himo iski päälle ja päätin sitten vielä ostaa myös Yellow Submarinen. Tulevaisuudessa tulee varmaan lisää hankintoja. Beatlesia on aina mukava kuunnella vaikka joidenkin mielestä yhtye on yliarvostettu.

Testailut tein tavanomaisella kokoonpanollani, eli Genelecin 6010A:t, Sanyon Plus C55 esivahvistin ja Beresfordin TC-7510 dac.

maanantai 6. tammikuuta 2014

Aina ajankohtainen Soylent Green

Vaikka vuoden 1973 elokuva Soylent Green (Maailma vuonna 2022) sijoittuukin "kaukaiseen tulevaisuuteen", on se edelleen etevä visio ihmiskunnan mahdollisesta tulevaisuudesta.

Törmäsin iTunesin katalogia selaillessani vanhaan dystopiseen scifiklassikkoon, Soylent Greeniin, se perustuu Harry Harrisonin romaaniin Tilaa, tilaa!. Olen nähnyt elokuvan joskus teininä, silloin se ei vielä oikein avautunut mutta ymmärsin teoksen merkityksen myöhemmin.


Elokuvassa syntipukiksi on laitettu kasvihuoneilmiö joka kulkee nykyään ilmaston muutoksen nimellä. Tai oikeastaan kasvihuoneilmiö aiheuttaa ilmaston lämpenemisen mikä on toki muutosta sekin. Kasvihuoneilmiö oli muotisana 70-luvulla, sitten tuli ilmaston lämpeneminen ja kun ilmasto ei tasapuolisesti lämmennytkään, alettiin puhua ilmastonmuutoksesta (ilmaston lämpeneminen ei kuulosta uskottavalta jos ulkona on 25 astetta pakkasta, ei vaikka niin olisikin tapahtumassa pitkässä juoksussa). Minusta olisi järkevämpää puhua ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta sillä ilmastohan ei ole ollut eikä tule olemaan mitenkään stabiilissa tilassa. Ilmasto joko lämpenee tai viilenee, niin se on tehnyt aina.

Oli miten oli, elokuvan kaltaiseen maailmaan ei välttämättä edes tarvita ilmastonmuutosta tai kasvihuoneilmiötä, aika pitkälle riittää että ihmiskunta kasvaa yli siitä minkä pystyy järkevästi ruokkimaan ja asuttamaan. Ja kun resurssit ovat vähissä ja yhteiskunta menee kriisiin, tekniikka taantuu. Tätä ei elokuvassa suoranaisesti ennustettu, tosin jo 70-luvulla oli olemassa tietokoneita ja ajateltiin niiden yleistyvän tulevaisuudessa. Soylent Greenissä ei kuitenkaan nähdä tietokoneita, nauha-asemia eikä muutakaan "tulevaisuuden tekniikkaa" vaan soitellaan lankapuhelimilla ja tietoa etsitään taas kirjoista. Sädeaseiden sijasta paukkuvat perinteiset revolverit.

Ja kaikki tämä aiheuttaa luonnollisesti sen että hyvinvoiva keskiluokka häviää. Pieni eliitti säilyttää elintasonsa, sen jälkeen on sitten vain köyhiä ja tosi köyhiä. Ruoka ja vesi ovat ankarasti säännösteltyjä. Lihaa ja kasviksia löytyy vain rikkaiden ruokakomeroista, muille on tarjolla epämääräisiä ruokakuutioita kuten esimerkiksi vihreää Soylent Greeniä.

Soylent Greenin tapaisista ruoka-aineksista ei itseasiassa olla kovin kaukana. Yksi iso ongelma ruoantuotannossa tulee olemaan vesi ja Suomessakin tutkitaan jo että miten hyönteisistä saisi valmistettua proteiinipitoista ruokaa. Itse lasken myös jo Tofun vähän samaan kastiin, sillä se ei juurikaan muistuta alkuperäänsä (eikä maistu juuri millekään). Soylent Orange taisi olla valmistettu soijapavuista...

Elokuva on edelleenkin ajankohtainen varoitus siitä mihin voidaan päätyä (kasvihuoneilmiöllä tai ilman) mutta se on myös myös elokuvana hyvä. Tyyliltään se muistuttaa vanhoja dekkareita, pääosassa heiluu Charles Heston. Koska tulevaisuus on rapautunut menneisyys, ei 70-luvun tyyliä ole tarvinnut häivyttää, saatikka kehitellä visioita tulevaisuuden muodista ja laitteista.

Juonta en ala sen enempiä spoilailemaan, katsokaa itse. Teininä en leffaa arvostanut kovin paljoa mutta nyt voin ehdottomasti suositella filkkaa dystopioiden sekä klassikoiden ystäville. Ja muistakaa, teitä on varoitettu.

Olympus PENille jalusta

Kovista suunnitelmista huolimatta en ole vielä saanut hommattua mitään sopivaa jalustaa. Jalusta ei saisi "painaa tonnia" mutta ei myöskään "maksaa tonnia".

Isoa ja raskasta jalustaa ei jaksa koskaan ottaa mukaan mutta toisaalta halvan rimpulan kanssa menee äkkiä hermot. Jalusta ei myöskään sovi kovin hyvin omaan kuvaustyyliini, kuskaan kameraa yleensä huomaamattomasti tavallisessa olkalaukussa. Tai paremminkin olen laittanut kameran laukkuineen toisen laukun sisään. Sieltä se sitten tulee tarvittaessa nopsasti ulos kun näen jotain kiinnostavaa. Jalustalle olisi kuitenkin tarvetta jos satun lähtemään kuvaamaan hämärämpään aikaan. Myös kotonani ottamiin sisäkuviin se toisi lisää terävyyttä, asunnossani kun on kauttaaltaan aika hämärää. Työpaikan studiosta taas löytyy jämäkkä Manfrotton jalusta. Jalustan tarve olisi siis arviolta ehkä 10% kuvista.

Valokuvausta, kameroita tai jopa molempia harrastavilla kavereillani tuppaa olemaan huomattavasti järeämpi ja painavampi kalusto joten heiltä ei välttämättä vinkkejä heru. Joillakin on reissukäyttöä varten monopodi, mutta sellainen ei oikein innosta eikä se olisi kotikäytössäkään kovin hyvä. Onneksi internetin ihmeellinen maailma tuli avuksi.

Pienen tutkailun jälkeen päädyin jälleen kerran Matti Sulannon Sulantoblogiin. Matilla oli ollut kokeiltavanaan Taiwanilaisen Siruin hiilikuituinen T-025 -jalusta. Jalusta vaikutti asialliselta, hintakaan ei ole ihan karmea, tosin satasen halvemmalla saa alumiinisen T-005:n joka on 200 grammaa painavampi ja kantaa 2 kiloa vähemmän. Luultavasti tyydyn jälkimmäiseen, 200 gramman painoero tuskin omassa käytössäni muodostuu ongelmaksi enkä oikein osaa kuvitella että 4 kilon kantavuus tulisi ongelmaksi PEN E-PM1:n kanssa, itse runko kun painaa akun kera vain 265 grammaa. Jos omistaisin täysikokoisen järkkärin ja järeämpiä putkia, katselisin luultavasti jotain muuta jalustaa.

Sirui T-005 mustana

Liikun kuitenkin pääasiassa jalan ja julkisilla, joten haluan pitää kalustoni kompaktina. Filosofiaani kuuluu myöskin että ei himoita kalleinta ja parasta vaan pyritään samaan hyvä lopputulos järkevällä rahamäärällä. Toimituskuluineen reilu 100 euroa maksava T-005 sopii siihen oikein mainiosti. Runkoon ja optiikkaan on tällä erää kulunut reilu 300 euroa ja siihen nähden olen lopputulokseen oikein tyytyväinen.

Ja tässäpä onkin oiva tilaisuus taas kerran palkita itseään (minä se niin tykkään siitä). Jos onnistun olemaan tammikuun juopottelematta, hommaan itselleni Siruin jalustan. That's a deal.

Ja pistetään loppuun vielä hotellihuoneessa ihan käsivaralta otettu otos. Tässä oli tarkoitus ihmetellä PENin kökköä laturia.

Sigma 30/2.8
1/125 s, f3.5, ISO 200

Tipatonta tammikuuta

Tipattoman tammikuun viettäminen tuntuu olevan jopa suositumpaa kuin viiksien kasvattaminen miesten keskuudessa marraskuussa. Hetken mielijohteesta itsekin päätin lähteä mukaan touhuun.

Kyllähän sitä loppuvuodesta tuli maisteltua juomia vähän enemmän, varsinkin kun olin reissussakin. Nykyään kuitenkaan tulee harvemmin "riipaistua sitä kovaa känniä". Usein saatan kuitenkin poiketa arki-iltanakin esimerkiksi Alvariin juomaan pari tuoppia hyvää olutta, ihan vaan maun vuoksi. Opiskeluaikana juotiin tarjousbisseä ja ei niin kovin maukkaita kirkkaita viinoja, lantringin kanssa tai ilman. Jossain vaiheessa sitä sitten huomasi että alkoholijuomissa on makueroja.


Ja se onkin ikävää tipattomassa tammikuussa, illalla voi kyllä poiketa jonnekin oluen sijasta kahville tai teelle (vaikkapa Teepolkuun) mutta ravintolassa syöminen tuntuu vähän orvolta ilman ruokaan sopivaa viiniä tai olutta.

Lehdet ovat olleet pullollaan vinkkejä tipattoman tammikuun viettoon. Baarissa voi kuulemma olla ihan mukavaa selvinkin päin ja "voi maistella herkullisia alkoholittomia drinkkejä". Itse olen sitä mieltä että se on täyttä potaskaa. En juurikaan viihdy humalaisten seurassa jos en ole nauttinut itse alkoholia. Baari-ilta tuntuu myös loputtoman pitkältä selvin päin ollessa. Ja mikä pahinta, kun alkoholi ei ole turruttanut havainnointikykyä, on ympärillä liikaa epämiellyttäviä ärsykkeitä. Surkeat biisit kuulostavat surkeilta, typerät jutut eivät naurata, kusen ja oksennuksen haju leijuu vessasta nenään ja joku on koko ajan tuuppimassa. Tosin kaikki eivät kyllä selvin päinkään pysty havainnoimaan mitään lähestyvää panssarivaunua vaatimattomampaa asiaa joten kaikille tämä ei välttämättä ole ongelma. Omalta kohdaltani täytyy vielä sanoa se, että kun ajoi useamman vuoden taksia viikonloppuisin, niin ei kyllä halua katsella sitä touhua jos ei pääse mukaan.

Eikä sitä jäähtynyttä kahvikuppia tai väljähtänyttä kolaa jaksa lipittää koko iltaa. Alkoholittomat juomat eivät vaan uppoa samaa tahtia. Ja se tuntuu sitten hölmöltä istua siinä tyhjän lasin kanssa, joskus sellaisia istuskelijoita on heitetty baareista uloskin.

Kokeilin myös alkoholitonta olutta, mutta eipä sekään kovin hyvää ole. Useimmat niistä ovat myös tavallisia peruslagereita kalliimpia mutta Lidlin Finkbräu on sentään ihan sopivan hintaista. Jälkimaku on esanssinen, voisin hyvin kuvitella että kotioluen valmistukseen käytettävä uute jättäisi suuhun saman maun.


Mutta pysytään sitten kotona, juodaan vissyä, kahvia ja teetä (tosin unohdin käydä Kauppahallin teekaupassa), menee se näinkin. Usein olen terästänyt yksinäisiä  viikonloppuiltoja (joita on nykyään aika paljon) ostamalla 6–8 olutta. Siinä menee sitten vähän kehnompikin elokuva tai jos vaikka vaan kuuntelee musiikkia niin pääsee paremmin tunnelmaan. Yleensä on sitten puoliltaöin kypsä nukkumaan eikä moisesta määrästä vielä synny edes kankkusta.

Viime perjantaina menin kuitenkin nukkumaan jo kello 11 kun tympäännyin omaan seuraani. Olin suunnitellut herääväni reippaana aamulla puuhaamaan jotain kivaa, mutta eipä se onnistunut yhtään paremmin. Tänään pääsin sentään sängystä ennen puoltapäivää ja kävin Impivaarassa uimassa.

En usko että tulen huomaamaan mitään suurempia fyysisempiä vaikutuksia. Tai sen olen kyllä jo huomannut että  kaikenlaista naposteltavaa täytyy olla. En ole harrastanut sellaisia vuosikausiin, mutta paheiden määrä on näemmä vakio ja toisaalta pitäähän se laatuoluesta saatu makuelämyskin jollakin korvata. Olen toki pyrkinyt hankkimaan terveellistä naposteltavaa, pähkinöitä, kuivattuja hedelmiä ja tummaa suklaata.

Krapulakaan ei ole vuosiin vaivannut kovin pahasti. Tosin sietokyky sitä kohtaan on vähentynyt, sitä jää mielellään vain pötköttelemään. Opiskeluaikana tilanne oli toinen, mentiin krapulakebapille, katsottiin leffoja, löhöttiin ja löntysteltiin. Tietysti elämäntilanteet ovat muuttuneet sen jälkeen eikä moiseen enää oikein ole aikaakaan.

Enneminkin tässä on sellainen filosofinen puolensa. Tulee pohdittua että minkä takia sitä viinaa yleensäkin juodaan. Sosiaalisista syistä, maun tai ihan vaan tavan vuoksi. Ja sumentaahan se pikkuisen aina todellisuutta, tekee asioista yksinkertaisia (mutta toki vain hetkeksi). Itse en pidä siitä olotilasta kun ollaan jumalattomassa kännissä eikä ajatus oikein enää tarraa kiinni todellisuuteen. Muutaman tuopin jälkeen taas löytyy sellainen pieni hiprakka mitä on kuitenkin vaikea säilyttää. Se joko häviää tai sitten heilahtaa niin sanotusti kännin puolelle. En ole myöskään sitä tyyppiä että yrittäisin hukuttaa murheeni viinaan. Äitipuoleni tapaa sanoa että asiat eivät ole koskaan niin huonosti ettei niitä saisi viinaa juomalla vieläkin huonommaksi.

Joskus olen ajatuksen tasolla miettinyt että jos lopettaisi alkoholin käytön kokonaan mutta se tuskin onnistuisi. Eikä alkoholi ole ongelma niin kauan kuin se antaa enemmän kuin ottaa. Raja voi toki olla häilyvä eikä sitä aina huomaa kun ollaan jo menty toiselle puolelle. Kosteimpina opiskeluaikoina totesinkin että silloin voi taas juoda kun ei enää tee mieli.

Taukoa on siis ihan hyvä välillä pitää, sama pätee toki moneen muuhunkin asiaan. Kuukauden jälkeen  on hyvä tarkastella asiaa uusin silmin. Ja onhan sitä joillekin ihan jäänyt "putki päälle".