keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Keho on mun temppeli

Nykyään on trendikästä trimmata kroppaansa ja elää muutenkin terveellisesti. Käydä salilla, "treenata peeteen" kanssa ja syödä proteiinia ja superfoodia ja mitäniitänyton. Touhu on kuitenkin usein aika suoritus- ja ulkonäkökeskeistä.


Eräs bloggaaja kirjoitti että hän haluaisi lisää pyöreyttä olkapäihinsä. Missä tilanteessa ihminen tarvitsee pyöreitä olkapäitä? Näyttävät ne toki kivalta Instagrammissa. Moni kehuu mielellään sosiaalisessa mediassa kuinka kovia treenejä on tullut vedettyä. "Kävelin 3 päivää kuin ankka." Luulisi että ankkakävely haittaa töissä käymistä tai muuta normaalia elämää? Viimeisen päälle trimmattu kroppa on kun urheiluauto. Näyttää hyvältä mutta vaatii enemmän ylläpitoa. Ja vaikka konehuoneessa jyllää tehoja, ei se kaupassa käynti suju kuitenkaan yhtään sen paremmin.

Omakuvan saa kätevästi peilin kautta.

Istumatyöläiselle on ehdottomasti hyvä olla fyysisesti kunnossa, mutta työhaastattelussa harvemmin kysytään että paljonko meni Cooperin testissä tai paljonko nousee penkistä. Ulkonäon perusteella pääsee ehkä kassan taakse hymyilemään. Modernissa yhteiskunnassa ei tarvita kovin kummoista fyysistä suorituskykyä. Työskentelin aikoinaan rakennusapumiehenä ja käsittääkseni sitä pidettiin ihan fyysisenä hommana, tehtävänäni oli yksin tai kaverin kanssa kanniskella eri painoisia ja kokoisia esineitä sinne sun tänne. Kipsilevyjä, tasoitesäkkejä, lautoja, kaappeja, palo-ovia, mitä nyt milloinkin, 8 tuntia päivässä. Välillä portaissa, välillä lumisateessa (ai että oli kivaa kun oli kunnon talvi, ettette tiedäkään). Mutta kyllä siinä hommassa pärjäsi vaatimattomammillakin muskeleilla. Nykyisessä työssäni taas rasittuu lähinnä istumalihaksisto.  Se ei vaadi kroppaa, mutta vaan "koppaa" eli joudun harjoittamaan jonkun asteista ajattelua vaikka yksi päivä työkaveri sanoikin että helpommalla pääsee kun ei ajattele. Poliisit, palomiehet ja muut erikoisammatit ovat tietenkin erikseen mutta niihin fyysinen harjoittelu kuuluu jo koulutuksesta asti. Pääsykokeisiinkaan ei kannata rapakuntoisena lähteä.

Itselläni on hieman erilainen filosofia urheilusta ja liikkumisesta. Pyrin pitämään peruskunnon vähintään (huom. vähintään) sellaisella tasolla että selviän normaalista elämästä, portaista, töihin pyöräilystä yms. kevyesti. No se ei toki ole paljoa vaadittu. Enemmän kuin hauiksen ympärysmittaa arvostan myös tasapainoa ja yleistä kehon hallintaa. Minulla on kavereita jotka pyllähtelevät jatkuvasti nurin kun on vähääkään liukkaampaa. Huono tasapaino ja varomaton askellus ei sovi Suomen talveen (paitsi ehkä juuri nyt keli ei tuota ongelmia tämän suhteen). Muuttohommissa huomaa että isojen ja hankalan mallisten esineiden kuljettaminen portaissa ei vaan suju kaikilta. Ei hallita omaa kehoa niin hyvin kuin voisi.

Itse olen viime vuosina pyrkinyt pitämään peruskuntoa yllä kävelemällä, lenkkeilemällä ja uimalla (suhde vaihtelee aika paljon). Tai Chin avulla taas pyrin lisäämään tasapainoa, koordinaatiokykyä ja yleistä hyvinvointia. Kiireisessä elämässä Tai Chi tuo lisäksi pienen hengähdystauon, saa rauhassa keskittyä omaan liikkeeseensä eikä ole kiire minnekään. Aika usein saankin kommenttia että teen liikkeet liian nopeasti. Tämän talven projektina on taas lisätä Karaten osuutta. Pieni itsepuolustustaito ei liene koskaan pahitteeksi ja tykkään lajista muutenkin.

Itselläni kombinaatio on toiminut. Pyykkilautavatsaa ei ehkä ole ilmaantunut, mutta eipä kovin kummoisia vaivojakaan. Akillesjänne on pari kertaa kiukutellut mutta siihen pitäisi auttaa juoksutekniikan parantaminen. Olen virkeä, nukun hyvin, sairastelen todella harvoin eikä selkä kipeydy istumisesta. Ei kuitenkaan tulisi mielenkään runtata itseäni salilla siihen kuntoon että käveleminenkin sattuu, voisin kuvitella että sen jälkeen ei ole myöskään kovin kiva istua töissä koneen edessä. Tarkoitukseni on säilyttää työkyky, ei menettää sitä (edes hetkittäin).

Toki tässä on tarkoitus vähän taas säätää tuota omaa treenaamista ja harrastamista kun työkuviot ovat parin viime vuoden aikana vakiintuneet ja elämä on alkanut rutinoitua ainakin opiskelun ja pätkätöiden aikoihin verrattuna. Asioita on helpompi suunnitella kun tietää milloin on töissä, milloin vapaalla ja milloin tulee palkkaa.

Mutta katukuvassa ja erityisesti internetissä näkyy että aikaisempi hedonismi on vaihtunut jonkinasteiseksi narsismiksi. Erityisesti nuoret naiset ovat mieltyneet postailemaan kuvia itsestään niukoissa treenivaatteissa. Moni pitää blogia. Toisilla on jotain sanottavaakin, toisilla blogi tuntuu olevan enemmänkin päiväkirja jonne merkitään että mitä milloinkin on syöty, kuinka paljon on treenattu ja minkä värinen toppi tuli tänään ostettua. Ja jos on jäänyt treeni välistä niin sitä kauhistellaan. Ilmiö on mielenkiintoinen. Internet ja sosiaalinen media toivat ihmisille mahdollisuuden olla yksilö ja nousta esiin massojen joukosta (huom. mahdollisuuden, ei se kaikilta onnistu). Ihmiset poseeraavat kameralle kuin olisivat kreikkalaisia jumalia. Ja onhan treenikulttuurissa tavallaan häivähdys jotain spartalaisuutta. Tai sitten ei. Spartalaisilla ei ollut superfoodia eikä pinkkiä treenitoppia. Ei hienosteltu, öljyä pintaan ja painimaan.

Urheilu ja terveellinen elämä on toki suotavaa, mutta joskus se voi myös mennä yli. Tosin suurin osa ihmisistä varmaan pysyy järkevällä alueella. Ja vaikka jokainen muoti-ilmiö hiipuu aikanaan, uskon että useimmille jää tästä ajasta jotain positiivista. Vaikka 5 vuoden päästä tiukka treeniohjelma  ei enää rytmittäisikään elämää niin liikkumista tuskin lopetetaan kokonaan. Ja jos on oppinut syömään terveellisesti niin suolainen ja rasvainen mättö ei enää houkuttele niin paljoa. Huomasin sen itsekin kun aloin vähentää roskaruoan syömistä. Mitä vähemmän sitä syö, sitä vähemmän tekee mieli.

Veikkaisin että alamme olla tämän ilmiön lakipisteessä. On paljon ihmisiä joille treenaaminen ja ruokavalio on koko elämä. Loppu on sitten jotain pakollista ohjelmaa siinä välissä. Eikä siinä mitään, aina joku on omistautunut työlleen, joku toinen vaikka television hömppäviihteelle. Huonompiakin omistautumisen kohteita löytyy. Mutta jos lukee netin treffi-ilmoituksia, niin tuntuu että usein haetaan enemmän treenikaveria, ei elämänkumppania. Treenaamiselle omistautunut toisaalta ei välttämättä muusta puhukaan kuin viime kerrasta salilla. Tai sitten seuraavasta. Eikä sellaista välttämättä kannata kutsua syömäänkään, ei kuitenkaan syö mitään.

Ja tästä kaikesta muistuikin mieleeni vanha Eppu Normaalin kappale, Urheiluhullu. Se on nyt ehkä ajankohtaisempi kuin koskaan.
Punttisalin hämärään toisten lähdettyä jään ja huokaan
Kuinka kummia ajatuksia päähäni tuokaan
Tuo toiveeni ainoa, että olla saampi
Nuorempi ja laihempi ja lihaksikkaampi
Vaikken sitä julkista, katson lätkää ja pelaan sulkista  
Must on tullu urheiluhullu
Must on tullu urheiluhullu
Must on tullu urheiluhullu
Must on tullu (urheiluhullu)  
Elävästi muistan kuinka velttoilin silloin
Nuorempana aamuin sekä päivin sekä illoin
Luin Sartrea, Nietzscheä, Hegelia ja Kanttia,
Se oli kyllä tavallaan kovin intresanttia
Että toiset vei naiset, oli jokaisella heili, ne näet urheili  
Must on tullu urheiluhullu
Must on tullu urheiluhullu
Must on tullu urheiluhullu
Must on tullu urheiluhullu  
Ennen uskoin älyn voittoon,
Oli tapanani lueskella filosofiaa aamunkoittoon
Kunnes paikalle tuli kas, sulkapallokuningas
Sano minulle huhuu, se on liha joka puhuu
Ja se meidät yhdistää  
Kerran menin ravintolaan, sieltä naisia saa
Mut ne katsoivat vain yhtä jääkiekkoilijaa
Silloin minäkin päätin pakaroistani näistä
Tehdä niin isot, että silmät putoilevat naisten päistä  
Must on tullu urheiluhullu
Must on tullu urheiluhullu
Must on tullu urheiluhullu
Must on tullu urheiluhullu
Ennen uskoin älyn voittoon  
Oli tapanani lueskella filosofiaa aamunkoittoon
Kunnes paikalle tuli kas, sulkapallokuningas
Sano minulle huhuu se on liha joka puhuu
Ja se meidät yhdistää  
Must on tullu urheiluhullu
Must on tullu urheiluhullu
Must on tullu urheiluhullu
Must on tullu urheiluhullu

Kuva: ~ggvic~
Lisenssi: Attribution 2.0 Generic 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä toki kommentti tai kysymys.