lauantai 25. tammikuuta 2014

Pari sanaa kirjoittamisesta

Kun olin pieni eikä ympäröivä maailmankaikkeus miellyttänyt, menin piiloon sängyn alle. Kiitos kaikkivaltiaan internetin, sängyt joiden alle mennä ovat kovin harvassa. Ja sinnekin voi usein ottaa älypuhelimen mukaan.

Kirjoittaja työssään

Joskus lukioikäisenä halusin toimittajaksi, ajattelin että minulla olisi jotain sanottavaa maailmalle (oikeasti taisin vain tykätä kirjoittamisesta). Yhdessä vaiheessa halusin nimenomaan City-lehden toimittajaksi, sinne olisi voinut kirjoittaa kaikenlaista paskaa. Vain City-lehteen pystyi kirjoittamaan että uimahallin vesi muuttuu punaiseksi vain jos juutalainen Ruben Stiller kusee sinne. En ainakaan muista että asiasta olisi syntynyt suurempaa kohua. Ruben Stuller oli myöskin toimittaja ja aiheutti itse kohua vuonna 1993. Sen takia hänet ensin hyllytettiin ja myöhemmin irtisanottiin. Itse en kuunnellut Stillerin ohjelmaa, suosikkejani olivat muun muassa Pertti Salovaara ja Ari "Anssi" Peltonen joka tunnetaan nykyään paremmin Ari "Paska" Peltosena.

En kuitenkaan koskaan oikein jaksanut tehdä mitään sen eteen että minusta tulisi toimittaja. Tuohon aikaan en jaksanut tehdä oikein muutakaan hyödyllistä ja siksi pesinkin autoja monta vuotta. Vuosia sitten aloin kirjoittamaan blogia (olin jo melkein unohtanut ensimmäisen blogini). Ja pari vuotta sen jälkeen uutta blogia. Ja vihdoin aloin kirjoittamaan tätä blogia. Vaikka en voikaan enää mennä maailmaa piiloon sängyn alle, blogin voi lähettää bittien taivaaseen ja siten työntää päänsä pensaasen. Perse jää kuitenkin sen verran näkyville että joku voi kaivaa tekstit esiin internetin arkistoista. En ole kuitenkaan vaivautunut tutkimaan että löytyvätkö ne miten hyvin.

Kirjoittaminen on haastavaa. Jos kukaan ei lue tekstiä, ei sillä ole mitään merkitystä. Ja mitä enemmän lukijoita, sitä haastavammaksi tekstin tuottaminen muuttuu. Kaikkia ei voi koskaan miellyttää. Kaikkia voi toki yrittää miellyttää mutta silloin ei yleensä miellytä ketään (kulunut fraasi, mutta totta se on).

Joskus tulee hyvää palautetta, joskus huonoa. Joskus joku loukkaantuu tai muuten pahoittaa mielensä. Kun lukijamäärä lähti nousuun, tiesin että ongelmiakin on luvassa. Joskus kyse voi olla ihan pelkästään väärinymmärryksestä. Olen ajatellun jonkun asian tietyllä tavalla ja joku ymmärtää sen aivan toisin. Joskus olen ollut huolimaton tai kirjoittanut huonosti, on vaikeaa ajatella kuten muut. Tietyt asiat näyttäytyvät mielessäni kristallinkirkkaina, mutta se ei tarkoita että kukaan muu ymmärtäisi niistä mitään.

Kaipaisinkin enemmän kommentteja blogiini. Tai ei ehkä sittenkään kun mietin eri lehtien kommentteja tai keskustelualueita. Esimerkiksi Tietokone-lehti on windows- ja linux-trollien vallassa (ainakin toivon heidän olevan trolleja). Sanotaan vaikka näin että kaipaisin rakentavaa keskustelua. Haluaisin oppia enemmän lukijoiltani. Toisaalta ehkä silloin kirjoittaisin enemmän lukijoiden kuin itseni näköistä tekstiä. Ja sitten ollaankin taas sen kysymyksen äärellä että miksi yleensä kirjoittaa mitään minnekään. Onko tärkeämpää että on paljon lukijoita vai että teksti on omaperäistä.

Vaikka minä miten paljon tykkään selkään taputtelusta, niin oppimiseen liittyvät juuri ne epäonnistumiset, huono palaute ja kaikki se minkä takia haluaisi taas mennä sinne sängyn alle piiloon. Mutta sen kanssa on vain elettävä ellei halua työntää päätään pensaaseen. Aikoinaan piilouduin hetkeksi maailmalta ja pistin Facebookin käytön tauolle. Se oli tuhoisaa sosiaalisen elämäni kannalta.

Ja voihan se olla että jonain päivänä kakka osuu isosti tuulettimeen. Silloin taidan lähteä Tiibettiin viljelemään vuohia. Joskus tekisi kyllä muutenkin mieli ottaa lomaa ja lähteä sinne minne internet ei ole vielä ylettänyt lonkeroitaan. Entinen opiskelukaverini oli juuri ollut reissussa ja kertoi että on mukavaa olla välillä ilman yhteyksiä, ettei tarvitse koko aikaa räplätä vehkeitä. Kunhan sitten illalla hotellilla pääsee taas räpläämään.

Tiibetiläinen tehotuotettu vuohi

Mutta itsepähän olen tieni valinnut. Usein mietin että millaista elämäni olisi jos eläisin vaikka 70-luvulla. Luultavasti viettäisin vapaa-aikani yksin kirjoja lukien sekä kuunnellen radiota ja levyjä. Elämä olisi hyvin suljettua, tapaisin luultavasti enimmäkseen työkavereita ja sukulaisia. Mutta tästä ehkä enemmän toisella kertaa.

1 kommentti:

  1. Kirjoitat minulle sopivaan tyyliin asioista, kun pääsääntöisesti joku asia menee pieleen, kun jotain aloittaa tai jotain on vialla. Pidän sellaisista blogeista missä aidosti on jotain kirjoitettu. Ja olet viisaampi nykyteknologiassa kuin minä. Sen 70 luvun elin ja siinä oli rauhaisaa elää, vieraat ilmoittivat kaksi viikkoa ennen kortilla kun tulivat ja ihmisiin saattoi luottaa. Nuorille se oli tylsää aikaa kun oli vain kaksi kanavaa ja isä päätti mitä katsotaan. Rockia tuli kaksi kappaletta päivässä, mutta oli kirjasto! Se pelasti minut. Sinä et tee suurta numeroa päivittäisitä tapahtumista joita kyllästyy kuuntelemaan, kun toisilla menee aina niin hyvin. Pää pensaassa kirjoitat asioita, ja mietinkin olisiko niin, että sinulla on asiaa, mutta et ole löytänyt sitä yhtä ainoaa, josta suuresti hermostut ja josta tulisi sinulle intohimo? Samalla et löydä kuulijoita, joilla olisi sama intohimo tai jotka etsivät heitä, joiden tekstejä seuraavat ihaillen. Nyt lukijasi käyvät imaisemassa hetken ongelmaansa ratkaisun, joita tarjoat. Itse mietin miten jatkan blogiani, sillä jokin savettaa niin v...sti enkä tiedä mikä, ja kenelle kirjoitan. Blogini oli jo hovioikeudessa kunnianloukkassyytteistä ja sain luvan jatkaa. Vaikka kirjoitan Putkiremontti -blogia, minua suututtaa jokin laajempi asia, enkä osaa sanoa, onko se poliittista vai ihmisten hyväksikäyttöön liittyvää, vai ihmisten tyhmyys ja herkkäuskoisuus. Ja auttaako se, jos minä paljastan asioita, ja muut imevät ne omaan tarpeeseensa, eikä asia johda mihinkään muuhun. Kirjoittajaneuroosiko vai olenko luullut saavani jotain aikaan, ja se luisuu käsistä ja jätän kirjoitukseni historiaan, josta ne löydetään 2000 vuoden kuluttua? terv. Putkisto

    VastaaPoista

Jätä toki kommentti tai kysymys.