tiistai 25. maaliskuuta 2014

Ulla Appelisin päättää puolestasi

Viime aikoina on julkisesti keskusteltu suvivirren sopivuudesta kouluun. Mutta mitäpä jos asia ei kiinnosta sinua pätkääkään? Ei hätää, Suomen laatujournalismin terävin kärki Ulla Appelsin on päättänyt puolestasi.

Jo joutui armas aikaaaargh!

Appelsin on vanhan koulukunnan kasvatti. Jos et ole vanhaa valtaa vastaan, olet sen puolella. Hän kaiketi pyrki raflaavaan lopetukseen peräänkuuluttamalla oikeuksia enemmistölle. Samalla hän tuli antaneeksi hiljaiselle enemmistölle sanat valmiiksi suuhun.

Toisin kuin Appelsin näyttää kuvittelevan, hiljainen enemmistö ei ole mikään kollektiivinen tietoisuus kuten eivät sotaveteraanitkaan. Hiljaisesta enemmistöstä tiedämme sen että he ovat olleet asian tiimoilta hiljaa. Heitä ei ole sorrettu, he ovat käyttäneet ilmaisuvapauttaan olemalla ilmaisematta mielipidettään. Ehkä heitä ei vain yksinkertaisesti kiinnosta. Moni on lusinut kouluvuotensa ja vaikka ei olisikaan, niin kyllähän sitä synkkää jollotusta sen minuutin kestää. Lauletaan taikka ei, ihan sama.

Appelsin kyselee missä ovat enemmistön oikeudet mutta huomaamattaan (tai tarkoituksella) on vienyt ne itse. Jokaisella on oikeus olla valitsematta puoltaan. Mutta entäpä sitten ihan itse asianomaiset, oppilaat, eli nuo koulujärjestelmän pikku hallintoalamaiset.

Appelsinin jutun kommenteista bongasin yhden kiinnostavan: Hieno perinne ehkä vanhoille mutta meitä nuoria suvivirsi ei kiinnosta. Appelsin on kuitenkin varma että suvivirren laulamatta jättäminen varmasti loukkaa jotakuta ja vieläpä enemmistöä.

Itse en tuntenut että koulun uskonnolliset tilaisuudet olisivat loukanneet uskonnonvapauttani, tosin en ollut tuolloin tietoinen että minulla olisi sellainen vapaus ollutkaan. Järjestelmä siis toimi koska en edes osannut kyseenalaistaa sitä. Se ei kuitenkaan tarkoittanut että olisin pitänyt uskonnollisista tilaisuuksista, päinvastoin.

Minusta virsien laulaminen oli aina kamalaa. Suurin osa niistä on masentavia "itkuvirsiä", epävireinen urkuharmooni ei mitenkään parantanut asiaa. Uskonnolliset tilaisuudet vaihtelivat tappavan tylsistä hieman ahdistaviin. Mitään sellaista sisältöä niissä ei ollut mitä olisin jäänyt kaipaamaan, samat jutut pyörivät joka vuosi uusintana.

Eräs opettaja kertoi minulle joskus että hänen yläasteensa oppilaat kutsuvat yli 30-vuotiaita opettajia muumioiksi. Sillä perusteella minäkin olen muumio, saatikka sitten Ulla Appelsin. Suvivirsi on muumioiden perinne, ei oppilaiden. Muumiot kuuluvat historian tunnille.

Ehkäpä olisikin syytä selvittää että pitävätkö oppilaat suvivirrestä. Jos eivät pidä, niin muumiot ja muut kollektiiviset tietoisuudet saavat sitten ihan rauhassa loukkaantua. Opettajat voivat veisata virtensä kun lapset ovat jo kesälaitumilla. Kevätjuhla on oppilaiden juhla (onhan se toki opettajienkin juhla, mutta opettajat lienevät olemassa oppilaita varten, ei toisinpäin). Omalta kohdaltani voin ainakin sanoa että koulun juhlat olisivat olleet mukavampia ilman epämiellyttäviä kirkossakäyntejä sekä epävireistä virrenveisuuta. Ja jos en nyt ihan väärin muista, niin ei se muidenkaan suosikkipuuhaa ollut.

Jossain yhteydessä on myös mainittu kulttuuriperinteen vaaliminen. Suvivirren laulamisesta kevätjuhlassa on oppilaille ihan yhtä paljon hyötyä kuin siitä että minä väritin 90-luvun alussa karttaan punaisella värikynällä punatulkun levinneisyysalueen. Perinteisiin voi tutustua siellä missä muumioihinkin, historian tunnilla.

Itse näkisin että tässä tilanteessa kolme erilaista ryhmää. Ne jotka katsovat että koulun tehtävä ei ole uskonnon tyrkyttäminen oppilaille, ne jotka pitävät kynsin hampain kiinni kirkon ja valtion muinaisesta liitosta ja sitten ovat ne joita asia ei yksinkertaisesti vain kiinnosta. Ei liene vaikea arvata että mikä ryhmä on todennäköisesti suurin. Ulla Appelsinin ja myös muidenkin tulisi muistaa että vain ne äänet lasketaan mitkä on annettu.

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Kun tieteestä tuli uskon asia

Nykyään on monenlaisia tutkimuksia, niin monenlaisia että että jokaiselle löytyy sopiva. Tutkimuksia on kuitenkin erilaisia, vertaisarvioituja, isoja, pieniä, hyviä, huonoja ja tietysti hyvin huonoja. Tämän lisäksi on vielä väärin siteerattuja tutkimuksia.


Sosiaalisessa mediassa on tapana postailla linkkejä erilaisiin tiede- ja terveysjuttuihin, kukin näkemyksensä mukaan. Jos jutussa viitataan tutkimukseen tai tutkimuksiin, on se heti astetta uskottavampi. Tietenkään kukaan (paitsi ehkä akateemiset ystäväni) ei niitä tutkimuksia lue. Itse olen pari kertaa kokeillut eikä kyllä kannatakaan, ilman asiantuntevaa koulutusta tieteellinen teksti on hyvin vaikeaselkoista.

Usein käykin niin että ihmiset kiistelevät asioista ja puolustelevat tutkimuksia joita eivät ymmärrä. Joitakin asioita voi kuitenkin havainnoida helpommin. Esimerkiksi kerran kaverini postasi linkin juttuun joka tuki näkemystä että kannabis ei ole vaarallista. Jos jutun luki tarkkaan, huomasi että kyseessä oli hyvin pienen otoksen kyselytutkimus terveyskeskuksen asiakkaille. Ongelmakäyttäjät eivät välttämättä asioi terveyskeskuksessa.  Kaiken kukkuraksi jutun ohessa oli lista aiheeseen liittyvistä linkeistä joista osasta löytyi selviä viitteitä kannabiksen haitallisuuteen, annetaan siis vieläpä vastapuolelle aseet valmiiksi käteen. Tämä ei ole kannanotto kannabista vastaan vaan esimerkki.

Tutkimuksen voi tehdä iso ja tunnettu yliopisto tai sitten joku vähemmän tunnettu oppilaitos tai taho. Kaikilla tahoilla ei ole puhtaat jauhot pussissa (ei välttämättä sillä huippuyliopistollakaan). Jos tupakkayhtiö rahoittaa tutkimuksen että se sauhuttelu on ihan jees, suhtautuisin siihen ehkä hieman varoen. Jos 10 tutkimusta on puolesta ja yksi vastaan, niin mitä silloin kannattaa uskoa? Toisaalta kaksi asiaa voi korreloida keskenään vaikka niillä ei olisi mitään tekemistä toistensa kanssa, ns. haikarakorrelaatio.

Tiedemaailma ei ole koskaan ollut kovinkaan innostunut puhumaan kansalle niin että kansa ymmärtäisi. Tämä jättää tilaa populismille, varsinkin kun monet opiskelleet ihmiset tuntuvat olevan enemmän kiinnostuneita "taviksille" ilkkumisesta kuin asioiden selittämisestä kansantajuisesti. Tiedemaailma on ulkoistanut selittämisen iltapäivälehtien "tiedetoimittajille". Silloin voi aika rauhassa kirjoittaa mitä vain ja heittää linkit perään, ei niitä kukaan lue tai ainakaan ymmärrä. Uskoa saa jos tahtoo.

Sivusilmästä seuraamalla olen huomannut että erityisesti karppaajat ovat kunnostautuneet tässä. Vain heidän näkemyksiään tukevat tutkimukset ovat oikeita ja kaikki muu on väkivaltaista propagandaa (kiitos Timo Soini tästä hienosta käsitteestä). Jos bloggari saa ruisleivästä ilmavaivoja vaikkei olekaan keliaatikko, se on merkki viljan haitallisuudesta. Jos 90-vuotias isoäitini syö pussin leipää päivässä ja voi hyvin, se on yksittäistapaus.

Toisaalta joskus tapaus on niin yksinkertainen että sen voi todistaa itse vääräksi. Tai ainakin yrittää. Tuossa hetki sitten esimerkin voimalla koitin demonstroida yleisen harhaluulon vääräksi. Kokeen toistaminen ja oman kokeen tekeminen ovat kuitenkin kaksi eri asiaa, varsinkin jos ei tunne teoriaa. Ja jos minun koetiedostoni oli 10 kiloa ja jonkun muun 130 niin minun menetelmässäni on ollut virhe vaikka käytössä oli eri ohjelma ja erilainen kuvamateriaali (ditheröity/ei ditheröity). Tarvittava tieto olisi ollut helposti saatavissa netistä eri lähteistä.

Nykyään meillä on käytössämme enemmän tietoa kuin koskaan. Ja tietoa tulee koko ajan lisää. Emme kuitenkaan pysty ymmärtämään siitä kuin pienen osan. Silti jokaisella meistä on vastuu omasta terveydestämme ja valintamme, vaikka miten pieniä ovatkin, vaikuttavat ympäristöömme. Siinä tilanteessa ei voi tehdä muuta kuin mitä parhaaksi uskoo. Ja ihminen tarvitseekin uskoa. Ei välttämättä jumalolentoihin, mutta asioihin ja aatteisiin.

Usko muuttaa tiedon totuudeksi.

torstai 13. maaliskuuta 2014

Lenkkeilykausi avattu

Vaikka keli on edelleen kolea, aurinko paistaa aina välillä ja jalkakäytäviltä on jo harjattu hiekat pois. Alkaa olla siis taas lenkkeilykausi.


Viime aikoina on tullut enemmälti nesteytettyä, ei niinkään treenailtua. Se ei varsinaisesti paranna suorituskykyä (mutta joskus se voi nopeuttaa palautumista), mutta lenkki meni yllättävän mukavasti. Olin käynyt viime kuussa sentään pari kertaa juoksumatolla. Siinä oli hyvä tilaisuus tutkailla tarkemmin omaa juoksutekniikkaa ja havaitsin että pitää juosta enemmän päkiän varassa niin akillesjänne ei kipeydy. Se on kuulemma ihan väärin, mutta ainakin itselläni toimii.

Suurena muutoksena tälle vuodelle vaihdoin Niken sovelluksen Sports Trackeriin. Niken pahin puute oli että se ei sovellu kuin lenkkeilyyn. Toisaalta en ole kai koskaan omistanut mitään Niken releitä. Sports Trackerissa taas piisaa ominaisuuksia joka lähtöön. Tänä vuonna saan myös jos ei parempia niin ainakin tarkempia tuloksia sillä iPhone 5S käyttää painannuksessa myös venäläisiä Glonass-sateliitteja mahdollistaen tarkemman paikannuksen. Ominaisuus tuli iPhoneen muistaakseni 4S-mallissa.


Henkilökohtaiset tuotantotavoitteet

Me kaikki tuotamme jotain, vähintäänkin töissä, monet myös vapaa-ajalla. Jopa työttömän tehtävä on tuottaa papereita virkamiehille pyöritetäviksi. Yleensä tuotantotavoitteet asettaa joku muu mutta sosiaalisessa mediassa asetamme ne usein itse.

Päässä liikkuu, ei mikään

Töissä tuotan asiakkaalle mainoksia ja tunteja järjestelmään. Sivutuotteena syntyy rahaa tilille. Tuottaminen ei kuitenkaan lopu kun rojahtaa kotisohvalle. Sosiaalinen media janoaa jatkuvasti uutta sisältöä. Päivityksiä, postauksia, twiittejä, kuvia, ihan kaikkea mitä keksiä saattaa. Entisistä kuluttajista on tullut tuottajia. Tavoitteet asetamme ihan itse.

Vanha letkautus kuuluu että "ajattelen, siis olen olemassa". Nykyään ollakseen olemassa täytyy twiitata, postata, kommentoida ja päivittää. Tai näin me olemme antaneet itsellemme uskotella. Jos ei ole mitään postattavaa, alkaa monia ahdistaa. Monet eivät taas piittaa siitä että ei olisikaan mitään sanottavaa. Ne omat aivopierut postataan joka tapauksessa. Tai sitten juodaan kaljaa vessanpytystä.

Blogikaan ei kirjoita itse itseään ja olen kirjoitellut silloin tällöin vähän muuallekin. Sisältöjä pitäisi vielä ehtiä itsekin selata ja lukea. Huomasin myös saavuttaneeni jonkinlaisen sosiaalisen median kyllästymispisteen. Elämään ei vaan mahtunut enää enempää. Toisaalta Facebook on tehnyt kaikkensa tehdäkseen syötteestä mahdollisimman ikävän lukea. Samaten hilpeät opiskelijoiden juopottelukuvat on jostain syystä vaihdettu lapsiin, eläimiin ja ruoka annoksiin. Boring.

Jokaisella tulee joskus mitta täyteen. Runsauden sarvi tyrehtyy. Silloin kannattaa pitää taukoa. Moni bloggaaja pahoittelee että ei ole kirjoitellut viime aikoina (kun eivät muutakaan kirjoitettavaa keksi). Minä en. Viime kuukausina olen keskittynyt lähinnä kuluttamaan sisältöjä, ei niinkään tuottamaan. Ja se on kuulkaas välillä todella rentouttavaa puuhaa. Voi matkata kaukaisiin maailmoihin ja antaa tarinan viedä sitä sen kummemmin pohtimatta. Treenikorttinikin vanheni, joten sekin aika on mennyt erilaisia sisältöjä nauttien.

Mutta nyt lumetkin ovat sulaneet ja talvimasennus alkaa kaikota, joten kai se on taas palattava "sorvin ääreen". Toisaalta olen mehustellut ajatuksella että jos hylkäisi kaiken. Blogin, Twitterin, Pinterestin, kaikenlaiset toimet ja tehtävät ja keskittyisi ihan vaan muutamiin asioihin. Ei kuten nyt että vähän kaikkea kaikkialle. On tullut oltua "jack of all trades but master of none". Saa nähdä muuttuuko mieli kun ruoho alkaa taas vihertää.

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Toimiston täti muistelee

Näin tässä yksi yö unta armeijasta. Sellaista unta että siellä oli ihan kivaa eikä se loppuaika mitään kamalaa ollutkaan. Ja kun iltapäivälehdistö mehustelee valmiuden nostamisella, niin mitäpä jos käy käsky?

Tuleeko puhelu, sähköposti vai kenties perinteinen kirje, ken tietää? Kuinka kauan annetaan aikaa pakata kamppeet? Oikeastaan ei ole mitään hajua että minne sitä edes joutuisi lähtemään koska en ole ikinä vaivautunut tarkistamaan mahdollista sijoittamispaikkaani.

Luultavasti yhteydenottoa ei kuitenkaan ole ihan ensimmäisenä tulossa vaikka olinkin niin suosittu yksilö että kävin armeijassa oikein kaksi kertaa. Muistelisin saaneeni ihan ok arvosanat, mutta sotilaspassi ja muut paperit ovat jossain jemmassa enkä aio alkaa niitä etsimään, päätoimeltani olen kuitenkin toimistoaliupseeri, paremmin tunnettu "toimiston tätinä". Paljon siitä sai kuulla vittuilua, mutta eräs palvelustoverini kerran tunnusti että ihan vaan kateuttaan hänkin vittuil. Kun muut lähtivät metsään, jäin minä lämpimään toimistoon.

Päivittäisiin askareisiini kuului muun muassa monistaminen, vessapaperin tilailu ja ruoan kuskaaminen jollain Transitin ruoskalla. Likaisiin hommiin oli aina tarjolla auttavia käsipareja (nk. Toimistojoukkue). Sen lisäksi keittelimme kahvia ja puhuimme paskaa. Luultavasti minua ei siis ihan ensimmäisenä kaivata puolustusvoimissa. Siinä vaiheessa kun minua aletaan kaivata, on varmaan Suomen tietoliikenneyhteydet ja muut kriittiset jutut jo tuhottu/otettu haltuun ja yhteiskunta polvillaan. Mieluummin sitä valmistautuu vaikka apokalypsiin. Tosin onhan minulla aina sissipuukko terässä ja vähän säilykkeitä kaapissa, mutta eipä niille pitkälle pötkitä tosi paikan tullen.

Jokunen klapi halottu tälläkin (partioreissuilla enimmäkseen)

Näin muuten tuossa yksi kesä vähän vanhoja armeijakavereita. Katseltiin valokuvia ja videoita. Oli aika kipeää touhua. Ei sellasia tänne voi laittaa. No ehkä yhden.

Poika kansan urhokkaan

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Asioita joita ei välttämättä kannata sanoa

Ihmiset eivät aina tunnu oikein ajattelevan mitä sanovat. Joskus on tarjolla tyhjää informaatiota, joskus asia voi kääntyä myös itseään vastaan ja joskus puhuja asettaa itsensä tietoisesti tai tietämättään kuulijan yläpuolelle.

Puheella ei ole aina sisältöä, ainakaan haluttua sellaista.

En välitä mitä muut ajattelevat

Ehdoton suosikkini. Omasta kokemuksesta tätä fraasia käyttävät ihmiset välittävät keskimääräistä enemmän siitä mitä muut ajattelevat. Ihminen joka ei oikeasti välitä, ei vaivaudu korostamaan asiaa koska hän ei välitä. Toisaalta ihmiset jotka välittävät tavallista enemmän muiden ajatuksista, haluavat välittää itsestään sellaisen kuvan että eivät välittäisi. Oikea välittämättömyys on kuitenkin yleensä passiivista.

Ihan asiallisesti tämän nyt sanon.

Tätä tuli kuultua enemmän nuorempana. Jos sanoo jotain asiallisesti, niin kuulija sen kyllä varmasti ymmärtää. Yleensä tässä tapauksessa äänensävy ja kehon kieli sylkevät myrkkyä kuulijan päälle joten se on oikeastaan ihan sama mitä sanoo. Puhuja ei kuitenkaan aina itse tajua tätä. Toisaalta lauseessa on vähän alentava sävy, oletetaan että kuulija ei itse pysty tunnistamaan puheen sävyä.

Perustelin tämän asian hyvin.

Ilmeisesti kuitenkaan et jos asia ei mennyt perille. Jos perustelusi ovat huonot, eivät ne sanomalla parane. Ja vaikka perustelusi olisivatkin miten hyvät, niin tuskin itsekehu siltikään vakuuttaa ketään. Joillakin on tapana sanoa että perustelut olivat hänen mielestään hyvät. Yleensä ihminen pitää omia perustelujaan hyvinä. Toisaalta joskus mietin että jos asiasta pitää erikseen mainita, käyttääkö kyseinen ihminen useimmiten omastaankin mielestä huonoja perusteluja. Alentavaa tämäkin, jos erikseen tähdentää perustelleensa asian hyvin, asettaa itsensä kuulijan yläpuolelle.

Ihmisten välinen kommunikaatio on jännä juttu. Sitä kannattaa joskus vähän miettiäkin. Olisi kannattanut itsekin istua ennemmin psykologian tunneilla kuin pitkässä matikassa, jälkimmäisestä ei nimittäin ole ollut itselleni mitään hyötyä (enkä sen takia osaa enää laskea päässäkään).