torstai 26. kesäkuuta 2014

DSP vai akustointi?

Puristit osaavat toki kertoa kuulemattakin että digitaalinen signaalinkäsittely pilaa äänen, mutta moni tuntuu olevan tyytyväinen. Asuintilassa akustointi voi myös olla ongelmallista eikä se mitään halpaakaan ole.

Kuten omassanikin, pienissä kerrostaloasunnoissa tuppaa olemaan ongelmia bassoalueen kanssa. Edellisillä kaiuttimillani, Genelecin 6010A:t, voimakkaasti bassoa korostava huone toimi yllättäen edukseen kunhan bassoaluetta vaimensi pykälän verran. Yksi syy pysyä merkissä olikin mahdollisuus säätää bassoaluetta huoneen mukaan. Mikään ei ole niin ärsyttävää kuin bassoäänien sulaminen epämääräiseksi kuminaksi. Säädöilläkin on rajansa, myös aktiivisubbareissa. Silloin tarvitaan järeämpiä ratkaisuja kuten akustointia tai digitaalista signaalin korjausta (DSP = digital signal processor). Molemmilla on omat vankat kannattajansa, mutta loppujen lopuksi olemassaoleva tila ja käytettävä rahamäärä ovat merkittävässä asemassa valinnan suhteen.

Akustointi 

Jos kyseessä on myös asuintila, esimerksi itselläni makuuhuoneen, olohuoneen ja työhuoneen yhdistelmä, sanelevat muut käyttötarkoitukset yleensä huonekkalujen ja siinä sivussa myös äänentoistolaitteiden sijainnin. Vaikka kaiutin soisi paremmin metrin päässä, sitä ei vaan voi siihen laittaa. Jos asunnossa asustaa joku muukin, hänelläkin saattaa olla omat sanomisensa asian suhteen.

Seinille toki saa ehkä vielä ripustaa komeita akustiikkatauluja, mutta bassopuolen ongelmia niillä ei ratkota. Ja kun ainakaan itsessäni ei ole minkäänlaista puusepän vikaa, pitää hankkia materiaalit valmiina. Käsistään kätevä kaveri löytää hyviä ohjeita muun muassa Audiovideo.fi:n jutusta, mutta omaan soppeeni moiset mööpelit eivät oikein sopisi muutenkaan.

Noin viidellä sadalla eurolla saisin jo pari valmista nurkkaresonaattoria, tosin niitäkin saattaisi tarvita useampia, niistäkin juttua Audiovideo.fi:ssä. Sopivan värisinä ne olisivat ihan asiallisen näköisetkin. Tosin poraamista niidenkin asentaminen vaatii. Neljän kappaleen hinta huitelee kuitenkin jo tonnissa, eikä minulla olisi toisaalta mahdollista asentaa resonaattoreita kuin kahteen nurkkaan. Lopputulos jäisi siis vähän arvailun varaan ja joka tapauksessa akustointi pitää aina miettiä tapauskohtaisesti. Pahimmassa tapauksessa asuinkumppani sanoo jyrkän ein ja se on sitten siinä.

DSP eli digitaalinen signaalin käsittely

Meidän pienien kerrostaloasuntojen asukkien onneksi on keksitty myös toisenlainen ratkaisu asiaan. Pähkinänkuoressa äänisignaali muokataan siten että huoneen korostamia alueita tasoitetaan ja vaimentuneita korotetaan. Tämän voi tietysti tehdä sekä hyvin että huonosti. Parhaimmillaan laitteisto mittaa taajuusvasteen kuuntelupaikasta ja huolellisesti suunniteltu ohjelmisto kera tehokkaan prosessorin hoitavat muokkauksen. Heikoimmillaan signaalin käsittely on sitä että vahvistimesta pystyy säätämään muutamaa taajuuskaistaa käsipelillä, toki joskus sekin saattaa riittää siivoamaan pahimmat mykyt bassoalueen taajuustoistosta. Vaikka bassoa olisikin määrällisesti riittävästi, huone saattaa pilata sen laadun eikä semmoista pörinää kukaan jaksa. Paitsi Vesa (nimi muutettu) jolla on Corollassa 15 tuumainen Jensenin subbari.

Hienommat kotiteatterivahvistimet on yleensä varustettu dsp:llä jota siinä yhteydessä nimitetään myöskin huonekorjaimeksi. Toteutukset tietysti vaihtelevat kuten hintalapussa oleva summakin. Itselläni on vain kaksikanavainen järjestelmä, jolloin pitäisi hankkia esimerkiksi Tamperelaisen DSpeakerin komeasti nimetty Anti-Mode Dual Core 2.0. Laite maksaa kuitenkin sen verran että hankintaa miettii hetken (toki tosihifistille se on naurettavan halpa). Subbarin omistaja selviää jo muutamalla satasella, samalla hinnalla saisi vain yhden resonaattorin kotiin kuljetettuna. Puuhastelun ystävän kannattaa taas tutustua miniDSP:n valikoimiin, hinta on halpa mutta käyttö vaatii vähän perehtymistä.

Huonekorjaimessa on selkeitä etuja. Se ei vaadi sen kummempaa muutosta ympäristöön ja hyvästä hifiliikkeestä laitteen voi saada kotiin kokeiltavaksi. Akustointi vaatii enemmän suunnittelua ja lasku on maksettava (ja seuraukset kärsittävä) vaikka homma ei menisikään ihan nappiin. Jos taas dsp ei miellytä, sen saa luultavasti myytyä eteenpäin kelpo hintaan. Varsinkin subbarin omistajan kannattaa kokeilla ensin dsp:tä. Jos taas haluaa saada selville kumpi lopputulos olisi absoluuttisesti parempi, ei auta kuin käydä molemmat tiet läpi.

Jos olet umpipuristi, valinta kallistuu varmasti akustoinnin suuntaan, mutta jos asuu pienessä asunnossa tai vaikkapa muuttaa tiuhaan, on dsp varmasti parempi vaihtoehto. Itselläni suunnitelmat ovat vielä vähän auki, resonaattoreita tuskin ainakaan tulee (vaikka niistä saisi samalla kivat tunnelmavalot). Saatan hankkia esivahvistimen jossa on taajuuskorjain (tosin en ole ihan varma Emotivan riittävyydestä dsp:nä) tai sitten jatkan systeemiä subbarilla. Moniin malleihin saa dsp:n lisävarusteena tai se on jopa vakiona. Saatan myös innostua kokeilemaan edullista miniDSP:tä. Se on sen verran halpa että voisi ostaa ihan kokeilunkin vuoksi.

Disclaimer: Vaikka tässä nyt aika paljon linkittelenkin, niin en ole missään tekemisissä Audiovideo.fi:n kanssa. Siellä nyt vaan sattuu olemaan hyviä, kansantajuisia juttuja ja linkitän mielelläni suomenkielisiin artikkeleihin.


Moottoritie ei ole enää kuuma

Vaikka yksilöt ovatkin aina yksilöitä, on sukupolvien välisiä eroja aina mukava tonkia. Usein käy myös niin että vanha koulukunta ei aina ymmärrä nuoremman väen menoa. Liikkumisen vapaus on yksi asia minkä merkitys on muuttunut suunnattomasti vuosien saatossa.

Onko autoilu elämys, tapa liikkua vai vähän molempia?

Autoteollisuus on huolissaan siitä että nuoret eivät enää halua auton rattiin samaan malliin. Tähän autoteollisuus on vastaamassa pikkuautoilla joihin saa jo tehtaalta asennettuna erilaisia "yksilöllisiä" muovihärpättimiä ja muuta jälleenmyyntiarvoa todennäköisesti alentavaa kamaa.

Kun suuret ikäluokat olivat nuoria, edusti auto liikkumisen vapautta. Sillä pääsi mökille, mummolaan tai rohkeimmat vaikka Norjaan telttailemaan. Heidän vanhemmillaan ei moista mahdollisuutta ollut. Autoteollisuus on aina myynyt unelmia, mutta kun kaikilla oli jo auto, se varsinainen käyttötarkoitus alkoi unohtua. Ei ole tänä päivänä niin tylsää perhefarkkua, etteikö se mainoksissa esiintyisi seksiä tihkuvana unelmien täyttymyksenä. Vaatimattomammassakin kauppakassissa on varustelista joka saa 80-luvun edustusauton häpeämään. Jos taas perusmoottori ei miellytä, lähes joka autoon saa normaalissa arkiajossa tarpeettoman tehokkaan motin.

Toki tämä kaikki lisää ajonautintoa ja omistamisen halua, mutta sillä on hintansa. Autoista on tullut monimutkaisia, kalliita hankkia ja kalliita ylläpitää. Takaisinkutsuja, laatuongelmia, sähkövikoja, kuulostaako tutulta? Tonnin remppa käy tavallisen työssäkäyvän kukkarolle aika kovasti. Ennen vanhaan sitä vanhaa ruoskaa saattoi itse korjata ja paikkailla vaikka maailman tappiin, mutta nykyautoissa se ei onnistu. Varsinkaan kerrostalolähiön alimittaisella, 70-luvulla Fiat 127:lle mitoitetulla parkkipaikalla. Tämä yhdistettynä siihen että elämykset laitettiin alennusmyyntiin vuosituhannen vaihteessa saattaa olla syyllinen siihen että autoilu ei enää nuoria kiinnosta.

Kun olin lukiossa, muistelisin että oli yksi tyttö joka ei ajanut ajokorttia. Se tuntui vähän hölmöltä silloin. Ei kaikilla ollut omaa autoa, mutta se tuntui luonnolliselta että sellainen hankitaan viimeistään opiskeluaikojen jälkeen. Ja niin moni hankkikin. Opiskeluaikoinakin ajeltiin kaikenlaisilla muutaman satasen häkkyröillä. Remppaa tehtiin rautalangalla ja vasaralla, osia sai Motonetistä kympeillä.

Mutta mitä tekee nyt parikymppinen y-sukupolven edustaja? Surffaa älypuhelimellaan ja varailee halvat lennot ja hotellit jostakin päin Eurooppaa. Debit-kortti vain vinkaisee kun kesätyörahat katoavat taivaalle. Lentoja saa parhaimmillaan kympeillä mutta se älypuhelin maksoi saman verran kuin viimeisin autoni. Vaihtovälikin puhelimissa taitaa olla nykyään kesäauton luokkaa. Kaksi kesää jos kestää (tai raaskii pitää) niin hyvä on.

Autoteollisuuden johtajat lienevät taas sitä ikäpolvea jotka ovat ammentaneet oppinsa silloin kun Kekkonen oli vielä presidenttinä. Mutta miksi körötellä kesäksi mummolaan kun taivas on avoinna kosketusnäyttöä klikkaamalla? Y-sukupolvi elää täysin eri maailmassa, näkee ja kuulee kaiken eikä maailma rajoitu siihen mihin asti Corollan tankki riitti. Moottoritie ei enää ole kuuma. Kuumempaa on esimerkiksi kuukauden loma Thaimaassa tai iPhonen pullistunut akku.

Suomi on toki pitkien etäisyyksien maa, mutta täälläkin ihmiset keskittyvät, siirrytään sinne missä työt ja palvelut ovat. Olen tässä pyöritellyt ajatusta että josko joku autovalmistaja tekisikin auton joka olisi yksinkertainen ja halpa, tietysti myös helppo korjata. Se olisi suunniteltu edulliseksi kulkupeliksi eikä naapurien kateuden aiheeksi. Tavallaan nykyaikainen kuplavolkkari. Vaan ostaisiko sitä kukaan? Ehkä sellaiselle olisi vaikea luoda tarvetta, potentiaalisin ostajakunta kun on tainnut jo päättää pärjäävänsä ilmankin.

Itse olen x- ja y-sukupolvien välimaastosta, mutta Salon kupeessa sijaitsevassa maalaiskunnassa oli helppo ihmeä suurten ikäluokkien haaveet ja asenteet. Varsinkin kun Nokia toi vaurautta seudulle. Itse tosin pyöräilin tuolloin aktiivisesti, koulumatkaa varten ei kylläkään kannattanut vaivautua avaamaan edes varaston ovea, matka oli niin lyhyt. Toisaalta kunnan toisella rajalla kaverit kulkivat pidemmän matkan päästäkseen bussipysäkille, joko traktorilla tai mopolla. Nokiasta ei sitten ollut unelmieni täyttäjäksi ja pian ne jo hylkäsinkin. Mutta pidänkin enemmän tästä nykymenosta.

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Esivahvistinta etsimässä

PS4:n hankinnan yhteydessä joutui vähän mylläämään taas tv-tasoa ja laitteiden kytkentöjä. Ja lisäharmiahan siitä aina piittaa. Auttaisiko etevä esivahvistin asiassa?

Nykyinen esivahvistimeni on 70/80-luvun taitteesta ja ajaa kyllä tavallaan asiansa, siinä on myös kelvollinen levysoitinesiaste. Digitaalisia sisäänmenoja siinä ei luonnollisesti ole ja niitä saa vaihdella daccista. Toisaalta telkkaristakin loppuivat hdmi-liitännät jo kesken.

Sopivaa kaksikanavaista esivahvistinta missä olisi sekä kaksi optista sisäänmenoa että levysoitinesiaste ei löydy järkihintaan jos ollenkaan. Kotiteatteriesivahvistimet ovat taas yleensä turhan kalliita enkä varsinaisesti tarvitse puoliakaan niiden ominaisuuksista. Audiovideo.fi-sivustoa lukiessani törmäsin kuitenkin edulliseen Procasteriin. Jutussa mainittu Emotiva on myöskin kiinnostava joskin kalliimpi laite.

Procaster DE4337H/BT


ProCaster DE4337H/BT -AV-esivahvistin
Lisää kuvateksti

Verkkokauppa.comin myymä Procaster on edullinen, vain 400 euroa. Se muistuttaa hyvin paljon Outlaw 975 -esivahvistinta jota on myöskin kehuttu hyväksi budjettiluokan esivahvistimeksi. Procasterin saa kuitenkin näppärästi euroja vastaan kotimaisesta verkkokaupasta. Omaa käyttöäni ajatellen Procasterissa on riittävä määrä liitäntöjä, levysoittimeen toki joutuu hankkimaan erillisen riaa-korjaimen, mutta toisaalta sorvi on muutenkin jo erillään muusta laitteistosta. Kaikki digitaaliset laitteet saisin liitettyä esivahvistimeen ja telkkarista tarvitsisi käyttää enää vain virtanappia. 

Emotiva UMC-200


Emotiva UMC-200 kotiteatteriesivahvistin

Emotiva on hieman kalliimpi, mutta myös hifistyneemmän oloinen laite. Bluetooth on hankittava erikseen, mutta muuten UMC-200 on paremmin varusteltu kuin halvempi Procaster, sen varusteluun kuuluu mm. taajuuskorjain. Emotivaa saa kuitenkin vain valmistajan omasta verkkokaupasta eli tullit ynnä muut nostavat muuten kohtuullista hankintahintaa.

Luultavasti edullisempi Procasterkin riittäisi hyvin omaan tarpeeseeni, en ainakaan toistaiseksi suunnittele laajentavani 2-kanavaista systeemiäni kotiteatteriksi. Monikanavaisessa järjestelmässä on omat kommervenkkinsä ja sellaisen omistaja löytää laitteista varmasti enemmän eroja. Eniten itseäni kiinnostaa esiasteen sekä daccin laatu. Olisi mukava päästä testaamaan että pärjääkö Procaster nykyiselle Beresfordilleni. Pistin vanhan esivahvistimeni nyt tauolle odottamaan huoltoa ja levysoittimen korjaantumista. Sitä ennen pitää rakennella yksi lisähylly tv-tasoon. Kysäisin jo K-raudasta, mutta siellä hyllylevylle olisi sahaamisineen tullut hintaa 80 euroa! Tällä hetkellä vermeet mahtuvat hyvin.

tv-taso ja pelikonsolit
Tv-taso kaipaa lisää tasoja.




maanantai 23. kesäkuuta 2014

Blu-raytä mä metsästän

Kun Blu-ray -levyt tulivat markkinoille, en ollut kovinkaan innostunut hankkimaan soitinta. Mutta nyt tuli hankittua PS4, joten aukeavatko leffataivaan ovet viimein minullekin?

vhs kasetti
Jakaako Blu-ray pian VHS:n kohtalon?

Muistan hyvin ensimmäisen näkemäni Blu-ray -elokuvan. Se oli Troija. Taivas oli sinisempi ja veri punaisempaa kuin koskaan ennen. Ja pienetkin roiskeet erotti. Itselläni oli kuitenkin tuolloin vanha putkitelevisio, josta luovuin myöhemmin kokonaan, joten br-toistin ei ollut ostoslistalla ihan ensimmäisenä. Ja sitten alkoivatkin suoratoistopalvelut, Voddler etunenässä, nostaa päätään. Lopulta Apple TV:n ostettuani br-soittimen hankinta ei enää tullut edes mieleen.

iTunesin ja Netflixin valikoimissa on toki rajoituksensa. Tosin vapaa-aikanikin on rajattua, joten mitään suurempia ongelmia ei ole ollut. Silloin tällöin on tullut katsottua myös dvd-elokuvia tai käytettyä Xboxin leffavuokraamoa. Nyt ajattelin kuitenkin käyttää tilaisuutta hyväksi ja siirtyä Blu-rayn ihmeelliseen maailmaan.

Ensimmäinen leffa joka uupui suoratoistopalveluista mikä tuli mieleen oli Fifth Element. Netistä sen olisi saanut tilattua edukkaasti, mutta päätin ensin kokeilla paikallisia liikkeitä. Ja kuten sanonta kuuluu, menin tietysti aina ensin Anttilaan. Anttilassa ei ollut Fifth Elementtiä. Katselin hieman valikoimaa ja totesin että loppujen lopuksi sellaisia leffoja mitä haluaisin nähdä, mutta ei ole tarjolla suoratoistopalveluissa, ei ollut Anttilassakaan kovin paljoa. Uudet leffat olivat hintavia ja alekoreissa pyöri tusinakuraa mitä ei viitsinyt ostaa. Stockmannilla ja Sokoksella tilanne oli vain huonompi. Jos siis haluaisin ostaa kiinnostavia leffoja, pitää niitä tilata netistä tai etsiä erikoisliikkeistä. Pari semmoista Turussa onkin, mutta eivät oikein osu reiteilleni.

Mutta Blu-raytä oli saatava, joten suuntasin juhannuksen kunniaksi oikein videovuokraamoon. Tosin videoitahan sieltä ei ole saanut vuosikausiin. Karkkien lisäksi leffoja sentään saa sentään vuokrata optisilla tallenteilla. Ja niistäkin dvd näyttää pitävän edelleen pintansa. Toisaalta hyppäys dvd:stä Blu-rayhyn ei ole ollenkaan yhtä suuri kuin mitä oli aikoinaan vhs-kasetista dvd-levyyn. Br kiinnostaa siis enimmäkseen leffaharrastajia.

Oli myös kiintoisaa huomata että Filmtownin ensi-iltaleffoissa oli samoja elokuvia kuin mitä löytyy jo Netflixistä. Ensimmäistä Hobitti-leffaa ei kuitenkaan löydy ja iTunesissakin se on vain ostettavissa, ei vuokralla. Kakkos-Hobitti on kuitenkin jo vuokralla sielläkin. Odottamaton matka sai siis lähteä matkaan kera irtokarkkipussin. Niitä ei tule nykyään juurikaan ostettua, mutta piti vähän fiilisellä kun nyt kerran Filmtownissa oltiin.

Elokuvan katselu ei kuitenkaan alkanut lupaavasti. Kävi ilmi että Playstation nelosessa on joku bugi jonka takia telkkarissa pitää vaihtaa sisäänmenoa ennen kuin leffa lähtee pyörimään. Liittynee johonkin kopioinninestokikkailuun. Ilmeisesti nelosessa leffojen katselu ei ole kovin tärkeässä osassa koska mokomaa ohjelmointivirhettä ei ole vielä vaivauduttu korjaamaan. Googletuksen jälkeen leffailta kuitenkin pääsi jatkumaan.

Blu-ray tuntui heti alkuun melko äänekkäältä, varsinkin kun suoratoistoon tarvittavat laitteet ovat usein täysin äänettömiä (paitsi tietysti maailman äänekkäin pelikonsoli, Xbox 360). Elokuvien valikot ovat myös näemmä edelleenkin yhtä kehnosti suunniteltuja kuin "ennen vanhaan". Homman kruunasi pakollinen piratismia vastustava pätkä joka oli onneksi siedettävän lyhyt.

En tehnyt mitään sen tarkempia vertailuja, mutta ainakaan Odottamaton matka ei tarjonnut mitään uskomatonta kuvanlaatuelämystä verrattuna iTunesin ja Netflixin parhaimmistoon. Toki pakkauksen aiheuttamaa häiriötä tai kuvanlaadun yllättävää heikkenemistä ei esiintynyt lainkaan, mutta ei siitäkään saa oikein syytä palata takaisin optisiin levyihin.

Harvinaisempiakin leffoja siis kyllä saa, mutta ei lähimarketista tai vuokraamosta. Käyttömukavuuskaan ei ole samalla tasolla suoratoistopalveluiden kanssa. Luultavasti omassa pleikkarissa ei siis tule kovin usein pyörimään br-levyjä. Se Fifth Element pitää toki hankkia. Blu-ray tuntuu tavallaan jääneen väliinputoajaksi suoratoistojen ja dvd-levyjen välillä. Joka kodin mediaa siitä ei taida tulla koskaan. Leffaharrastajan hyllyssä se puolustanee paikkaansa. Ainakin jokusen vuoden.

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Brändillä vai ilman?

Toiset yritykset tarvitsevat brändin enemmän kuin toiset. Mitä enemmän myydään elämyksiä ja mielikuvia, sitä tärkeämpi hyvän brändin luominen on. Hyvästä brändistä ei silti liene koskaan haittaa.

Brändi (engl. brand) kuvaa kaikkea sitä, mikä liittyy yrityksen tuotteeseen tai palveluun. Toisaalta on esitetty, että brändi voi liittyä yhtä lailla yritykseen, julkiseen laitokseen, yhtyeeseen tai henkilöön, kuten vaikka poliitikkoon. Brändin luomista ja tarkoituksellista ylläpitoa kutsutaan brändinhallinnaksi. Brändi voi vahingoittua, kun tehdään brändimoka. - Wikipedia

Jos putkiasentaja Virtanen päättää perustaa yrityksen, Oy Putkiasennus Virtanen AB, ei hänen välttämättä tarvitse niin kauheasti miettiä brändiä. Vuotavan vessanpytyn korjaaminen on tuikitarpeellinen, mutta ei kovin seksikäs tapahtuma. Kukaan ei myöskään tilaa putkimiestä huvikseen.

Mutta mitäpä jos Virtasen pakun viereen karauttaakin putkimies Lehtonen samanlaisella, sinisellä Hiacella? Sama palvelu ja sama hinta, kumman valitset? Mitäpä jos Lehtosen Hiace on puhdas ja komeasti teipattu, auton sävyyn sointuviin haalareihin on brodeerattu sama logo kuin auton kyljessäkin. Virtasen autossa ei taas teippejä näy, haalarit ovat punaiset ja komeuden kruunaa Laakkosen Putkitukun vuonna -96 joululahjaksi antama paita. Kumman sinä valitsisit? Ai Virtasen? Miksi? Ai se tekee todennäköisemmin pimeänä. Niimpä niin.

Entäpä jos Lehtonen on säästänyt taas mainonnassa ja paikallisessa ilmaisjakelulehdessä komeilee lehden elämäänsä kyllästyneen taittajan Arial Boldilla kyhäämä tusinailmoitus jossa on sama clip art -kuva kuin miljoonassa muussakin alan ilmoituksessa. Hyppääkö silmille? Tuskin. Virtanen on käynyt taas saunomassa paikallislehden pilapiirtäjän kanssa ja ilmoituksessa komeilee hieman komisteltu karikatyyri putkiasentajan naamavärkistä. Ja saunan päälle on nautittu hieman brandyä ja ilmoituksessa lukee kekseliäästi: Oy Putkiasennus Virtanen AB - Kaupungin lupsakoin putkiasennus. Lehtonen kertoo ilmoituksessa toimenkuvakseen putkiasennukset ja kuvaa itseään edukkaaksi. Virtanen lupaa aukaista röörit kuin röörit käden käänteessä. Kumman firman nimi muistuu mieleen silloin kun paska kirjaimellisesti valuu alaspäin (tai huonossa tapauksessa ylöspäin) ja numerotiedustelusta pitää äkkiä tavoittaa kyvykäs kaveri. Ai Lehtonen jäi mieleen koska se tekee todennäköisemmin ilman kuittia. Mielikuva se on sekin toki.

Virtasen eikä Lehtosen kummankaan kuitenkaan kannata välttämättä soittaa heti Bob the Robottiin, vähemmälläkin pääsee alkuun. Joskus riittää kun itse hieman jaksaa miettiä kokonaisuutta. Jos kuitenkin epäilyttää, kannattaa luottaa ammattilaiseen. Kun alkutyöt on tehty kunnolla, samoja juttuja on helppo hyödyntää mainonnassa myöhemminkin. Se auttaa myös välttämään "kebab-ravintolailmiötä", eli sitä että joka ikisessä lippusessa, lappusessa ja teippauksessa on erilaiset värit, fontit ja logot.

Voiko brändin ostaa valmiina?

Brändäämisellä voi toki myös yrittää luoda tuotteesta tai palvelusta paremman kuvan kuin mitä se oikeasti on. Esimerkiksi VR käyttää kyllä ilmeisesti paljon rahaa brändäykseen mutta se ei ole ehkäissyt ongelmia. Junamatkailu vaikuttaa toki heti paljon ekologisemmalta kun logo vaihdetaan vihreäksi, hiilidioksidijalanjälkeen se ei taas vaikuta laisinkaan (toki junamatkailu on käsittääkseni kyllä ihan ekologista touhua noin yleisesti ottaen). Kivimiehetkään eivät paljoa jaksa naurattaa jos odottelee myöhässä olevaa junaa pakkasessa palellen tai reissu maksaa kaksi kertaa enemmän kuin bussilla.

Toisaalta brändäämisellä voidaan myös suoranaisesti vedättää. Koskenkorva on perinteinen suomalainen pämppäysjuoma, mutta moni hörppii mielellään myös suomen lipulla koristettua Suomiviinaa. Suomiviina toki tehdään sekin Suomessa, mutta ranskalaisesta viljasta Pernod Ricardin toimesta. Tämä on viime aikoina käynyt hyvinkin selväksi jos on seurannut tiedotusvälineitä, mutta ainakin aikaisemmin moni on valinnut Suomiviinan juuri sen "isänmaallisuuden takia".

Suomalaisuus onkin suomessa hyvä myyntivaltti (niin kauan kunhan se ei nosta hintaa). Esimerkiksi suomalaisyrittäjien vetämä halpabussiyhteenliittymä on vihdoin keksinyt että pärjätäkseen kisassa ulkomaalaisomisteisen kilpailijansa kanssa, sen kannattaa korostaa suomalaisuuttaan. Brändi olisi ehkä kannattanut miettiä kuntoon heti alkuun.

Jos kilpailu on kova, voi brändillä olla isokin merkitys menestyksen kannalta. Jos kaksi bussifirmaa ajaa samaa reittiä, voi alkaa kilpailla hinnalla tai sitten tehdä itsestään haluttavamman vaihtoehdon. Jos kilpailijalla on upouusi kalusto kaikilla herkuilla, täytyy asiakkaat houkutella jollakin muulla kyytiin. Kotimaisuus vetoaa tunteisiin eri tavalla kuin nahkapenkit (eikä maksa mitään tässä tapauksessa).

Kaikkein tärkeintä brändi on kuitenkin ehkä silloin kuin myydään elämyksiä. Jos perustaa vaikka ravintolan, on hyvin tärkeää luoda sille oikeanlainen brändi. Silloin se on onnistunut kun jo pelkän ravintolan nimen kuuleminen tai logon näkeminen saa veden herahtamaan kielelle. Mutta jos pelkkä värimaailma vie ruokahalun, menestys voi olla tuskaisaa saavuttaa. Ja tietysti hampurilaisravintola vaatii ihan erilaisen brändin kuin kaupungin kallein pihvipaikka. Jos on tarkoitus tarjoilla turkkilaista gourmet-ruokaa, pitää tehdä heti selvä pesäero kebab-kioskeihin.

Mikäli päätyy luomaan brändiä omin avuin, pitää ihan ensimmäiseksi istua alas ja miettiä mitä on tekemässä. Monet asiat saattavat tuntua itsestäänselvyyksiltä, mutta väärät yksityiskohdat pilaavat helposti kokonaisuuden. Hienossa ravintolassa ei ruokalistaa kannatata tehdä Comic Sanssilla vaikka paperi olisikin hienoa. Huoltiksen lastenlistaan se voi taas hyvin sopiakin. Värit ovat tärkeitä, ne luovat mielikuvia, tosin niiden kanssa sortuu usein kliseisiin. Sähkömiehelle sinistä, kahvilaan lämpimän ruskeaa. Parempi olla kuitenkin hieman persoonaton kuin täysi katastrofi, sääntöjä saa rikkoa mutta ne pitää tuntea hyvin sitä ennen.

Kaikille firmoille brändääminen ei aina tunnu olevan tuttua mutta nykyään monet ihmiset ovat tarkkoja brändistään. Ennen mietittiin että mitä laitetaan päälle ja mitä musiikkia kehtaa kuunnella, nykyään moni myös pyrkii luomaan itsestään tietynlaista kuvaa sosiaalisessa mediassa. Kirjoitetaan tietyllä tavalla, laitetaan tietynlaisia kuvia. Kiiressä ahmittu einespizza salataan, mutta herkullinen salaattiateria pääsee kyllä Instagramiin. Kalsarit piilotetaan sängyn alle ja koirien raatelema Ektorp-sohva rajataan kuvasta ulos Lundia-hyllyssä komeilevan Block-valaisimen saadessa pääosan (siitäkin pyyhittiin pölyt juuri ennen kuvaamista).

Luulen että kyse on taas kerran sukupolvien välisistä eroista. Suuret ikäluokat keskittyivät asuntolainaan ja siihen että meidät pikku räkänokat saatiin kasvatettua isoiksi räkänokiksi. Ennen jos oli kova tekemään töitä, ei siitä ollut pulaa. Me nuoremmat olemme taas enemmän kiinnostuneita siitä mitä muut meistä ajattelevat. Työpaikan saadakseen ei riitä että osaa hommansa, pitää olla hyvä tyyppi ja olla kiinnostunut alastaan. Me olemme sisäistäneet käsitteen markkina-arvo. Markkina-arvo on parhaimmillaan sitä että kun tekee YouTube-videon, pääsee jenkkeihin töihin ja voi ostaa avoauton.

Tulevaisuudessa epäilemättä osataan brändätä paremmin. Mutta jo nyt ihmiset hukkuvat henkilökohtaisiin brändeihinsä, joten hukkuvatko lopulta tuotteet ja palvelutkin? Ehkä ne hukkuivat jo. Kalliskin älypuhelin pitää vaihtaa kahden vuoden välein ja tylsinkin harmaa perhefarkku on mainoksissa seksiä tihkuva unelmien täyttymys. Lihaan verrattavista tuotteista aromivahvennettu eines on äitien tekemää ruokaa ja oikea herkkupala. Reaktiot tuppaavat synnyttämään vastareaktioita, ehkä jonain päivänä brändit pyyhitään faktojen tieltä. Epäilen kyllä että ei. Tunteisiin on aina helpompi vedota kuin järkeen.

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Onnibus ja OnniExpress tukkanuottasilla

Kovin monelle ei varmaankaan tullut yllätyksenä että OnniExpressin nimivalinta aiheuttaa ongelmia. On omituista että samalla toimialla toimivan yrityksen annettiin ottaa noin samanlainen nimi. Vieläkin omituisempaa on että OnniExpress yrittää ilmeisesti suoraan ratsastaa kilpailijan maineella eikä luoda omannäköistään yritysimagoa.

onniexpress logo

Maanteillämme liikkuu myös Expressbus-nimellä brändättyjä ajopelejä, joten nimivalintaa ei ole joko mietitty yhtään tai se on jonkun massiivisen aivopierun tulos. Varsinkin kun EB käyttää myöskin logossaan tummansinistä kursiivia. Voisi kuvitella että tämän kokoluokan bisneksessä käytettäisiin jo edes hieman voimavaroja oman yrityksen imagoon.

Nyt OnniB oli onnistunut saamaan OnniE:n Facebook-sivun suljetuksi ja jälkimmäinen Onni tehtailee kostoiskuna rikosilmoitusta. OnniExpressin Rauno Rindell ei ilmeisesti edes yritä perustella nimivalintaa millään muulla kuin sillä että heidän (ja toki tällä erää myös PRH:n) mielestään se on ihan ok.
Onni on yleisessä käytössä oleva erisnimi, johon kenelläkään ei ole yksinoikeutta
Alkuperäisessä turkkarin jutussa kyseistä lausahdusta ei ole, liekö poistettu kun alkoi hävettää. Yhtä hyvin olisi voinut sanoa suoraan että me nyt vaan kopioitiin tää brändi ku me saadaan tehdä niin eikä viitsitä tehdä omaakaan.

Meneekö Onnibussin valitus läpi, se jää toki vielä nähtäväksi. Itse antaisin kuitenkin OnniExpressille sellaisen vinkin että luopuisivat suosiolla nimileikistä, pistäisivät markkinointiosastonsa vaihtoon ja kehittäisivät itselleen uuden uljaan imagon suomalaisena halpabussiyhtiönä. Unohdettaisiin expressit ja vaihdettaisiin loppuliite suomenkieliseen sanaan kuten linja. Onnibussin takapiruna kun häärää eräs skottimiljonääri. Nimestä ja sloganista saisi huokua syvä rakkaus kotisuomeen ja myrkynvihreän värinkin voisi logosta heivata, se tuo mieleen lähinnä matkapahoinvoinnin. SuomiLinja, FennoLinja, FinnLinja, LeijonaLinja. Tai jos käyttäisi bussi-loppuosaa, niin sekin saisi olla suomalaisessa asussaan, esim. FinnBussit. Toki ratkaisu voisi olla joku omaperäisempi mutta nämä nyt ihan esimerkkinä.

Ja lopuksi vielä ilmainen mainosidea OnniExpressille. Kalseassa linnassa istuu saita skotti rahakirstun päällä ja soittaa epävireisesti säkkipilliään. Musiikki vaihtuu reippaaseen suomipoppiin, aurinkoisella bussipysäkillä odottelee joukko iloisia pellapäisiä suomalaisia odottelemassa, kun uutuuttaan kiiltelevä, sinivalkoiseksi teipattu, bussi kaartaa pysäkille. Loppuun teksti: Meillä tanssitaan vain suomalaisten matkustajien pillin mukaan. Vähän ehkä ällöä mutta ymmärsitte varmasti mitä tässä ajan takaa.

Kaikesta huolimatta toivon kaikkea hyvää sekä OnniExpressille, että Onnibussille. Suomalainen bussiliikenne tarvitsee tervettä kilpailua ja siinä molemmilla on osansa. Nimikiista vain on hölmö (vaikka tuokin molemmille medianäkyvyyttä).

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Idealisti vai realisti

Maailmassa on aika tarkkaan kahdenlaisia asioita. Niitä joihin ei voi vaikuttaa ja niitä joihin voi. Suurin energia kannattaa ehdottomasti suunnata jälkimmäisiin.

Yhdessä päivittely ei välttämättä korjaa ongelmaa.

Olen huomannut että moni käyttää valtavasti aikaa ja vaivaa päivitelläkseen asioita joihin ei voi vaikuttaa. Ja nimenomaan siis päivittelee, ei pyri analysoimaan tilannetta sen enempää. "Oivoivoi, miten se nyt noin. Voivoivoi, ei tällaista voi tapahtua. Oivoi, ei voi pieni ihminen käsittää." Järkevintä olisi todeta lyhyesti että näin on käynyt eikä sille voi mitään ja jatkaa eteenpäin. Varsinkin jos tilanne vaatii jotain jatkotoimenpiteitä, päivittelemällä ei tietääkseni ole koskaan saatu mitään hyödyllistä aikaiseksi.

Ja sitten on ne tilanteet joihin voi vaikuttaa. On taas eri asia että kuka haluaa yrittää vaikuttaa ja kuka ei. Meistä jokainen punnitsee aina eri vaihtoehtoja. Ovatko vaikuttamiseen käytettävät resurssit suhteessa mahdollisesti saavutettavaan lopputulokseen. Moni esimerkiksi katsoo, että äänestyspaikalle valuminen ei ole kannattavaa, koska sen ei uskota vaikuttavan (riittävästi) omaan jokapäiväiseen elämään. Kuitenkin kun riittävän moni tekee tai jättää sen tekemättä, tapahtuu asioita jotka vaikuttavat omaan jokapäiväiseen elämään. Idealisti katsoo oman äänensä merkitykselliseksi, realisti punnitsee ja loput jättävät tekemättä.

Toisaalta taas ihmiset jaksavat rähjätä loputtomasti esimerkiksi Facebookin uudistuksista. Facebookkia vaan ei kiinnosta niin kauan kuin kukaan ei eroa. Ja kukaanhan ei eroa ainakaan uudistusten takia. Kerran yksi tuttavani erosi, mutta palasi pian vähin äänin takaisin. Henkilökohtaisista syistä on eronnut jokunen enemmän, mutta lähes kaikki ovat palanneet takaisin. Sen suhteen sinisen peukun valtakunnassa on kaikki hyvin.

Tämän päivän varsinainen agenda oli Netflixin tekstitykset. Ei ollut tarkoitus ottaa kantaa siihen mikä on oikein tai väärin vaan antaa realistinen näkemys siitä että mitä tapahtuu tai ei tule tapahtumaan. Moni valittaa, kukaan ei tee mitään konkreettista (= lopeta palvelun käyttämistä) ja mitään ei tapahdu. Ainoastaan laajamittainen boikotti voisi tuoda tilanteeseen parannuksen. Vapaassa markkinataloudessa myyjä saa myydä lähes mitä lystää ja ostajat saa ostaa tai jättää ostamatta niin kauan kunhan lapsia ja eläimiä ei vahingoiteta (näitäkin molempia toki tapahtuu, mutta se on poissa silmistä).

Realistina en siis näe kovin suurta hyötyä teksteistä valittamisesta. Idealisteista en tiedä, mutta jotain konkreettisempaa toimenpidettä tässä nyt kaivattaisiin. Pitäisikö kerätä adressi tai järjestää mielenosoitus? Se on kuitenkin valitettava tosiasia että raha tuppaa tottelemaan vain rahaa. Äänestyslipuke löytyy tälläkin kertaa lompakosta ja siinä lukee Visa (tai Mastercard). Epäilisin että jos palvelun lopettaa, siellä kysellään syytä (monissa muissa palveluissa ainakin kysellään). Siihen kenttään kannattaa tirauttaa se vuodatus huonoista teksteistä. Niitä kun tulee riittävästi niin alkaa tapahtua. Tekstaripalstalle tai Netflixin fb-seinälle kirjoittamisella ei ole samaa voimaa vaan ne hukkuvat yhteiskunnan taustakohinaan.

Jos ei ole kykenevä tai halukas vaikuttamaan johonkin asiaan konkreettisesti, kannattaa suunnata voimavaransa niihin asioihin mihin pystyy vaikuttamaan. Itse kyllä kirjoittelen erilaisia palautteita aika paljon eri paikkoihin, mutta se on lähinnä omaksi huvikseni. Toisaalta monissa paikoissa palaute saattaa tai ainakin pitäisi kiinnostaa mikäli bisnekset eivät suju haluttuun malliin. Kansainvälinen yritys jolla menee lujaa ei kuitenkaan ole kovin kiinnostunut "hyttysen ininästä". Lisäksi FB:ssä saamistani kommenteista päätellen asia ei häiritse kovin monia ja kuulemma muissa palveluissa tekstitykset voivat olla jopa huonompia.

Voivottelua voi harjoittaa toki myös silloin kun maito on jo maassa tai paskat housuissa. Armeija-aikanani vääpelillä oli tapana sanoa että häntä ei kiinnosta selitykset vaan miten asia korjataan. Moni kuitenkin vain päivittelee ja voivottelee tumput suorina vaikka tilanne vaatisi välittömiä toimenpiteitä. Kun tilanne on hallinnassa, voidaan syylliset ampua aamun koitteessa jos joku halutaan tilanteen johdosta vielä uhrata. Tulee mieleen eräs kerta yhdeltä suuremmalta partioleiriltä. Siellä meidän tehtävänämme oli huolehtia saunojen lämmityksestä. Yhtenä yönä tuli vastaan tilanne että sauna olisikin pitänyt lämmittää yhdelle esiintyjäryhmälle. Heti alkoi hirveä pohdiskelu että oliko siitä nyt sovittu ja kenen vika jos oli taikka ei ollut. Debaattia käytiin mutta mitään ei tapahtunut. Itse olin sitä mieltä että lämmitetään sauna nopeasti ja pohditaan syitä myöhemmin. Jossain vaiheessa eräs porukastamme tunnusti että hän oli moisen luvannut mutta unohtanut kertoa sen eteenpäin. Sauna saatiin lämpimäksi ajallaan, olisi kuitenkin ollut noloa jos se olisi jäänyt tekemättä oman virheemme takia. Lisäksi olimme joka tapauksessa hereillä, joten saunan lämmittämisestä ei olisi koitunut kummempaa haittaa missään tapauksessa.

En siis missään nimessä ole idealisti vaan pikemminkin realisti. Idealistina oleminen on masentavaa ja realistina oleminen melkein yhtä masentavaa (paitsi että saa välillä olla oikeassakin). Loppujen lopuksi elämä olisi helpompaa jos ei hirveästi pohtisi yhtään mitään eikä varsinkaan kirjoittaisi mistään. Tässä vaiheessa silmiä on vain enää vaikea ummistaa. Päivittely ja voivottely eivät kuitenkaan tuo sen kummempaa lisäarvoa elämään,  kannattaa siis suunnata tarmonsa merkityksellisiin toimenpiteisiin ja suorittaa tarvittavat korjausliikkeet mahdollisimman nopeasti. On turha laittaa vilkkua jos on jo ojassa.


Miksi Netflixissä on niin huonot tekstitykset ja miksei parempia tule

Netflix on saanut aika-ajoin paljon kritiikkiä laaduttomista tekstityksistään. Juuri viimeksi Kuningaskuluttajan fb-sivulla joku vaati boikottia. Boikottia eikä parempia tekstejä ei kuitenkaan todennäköisesti tule.


Näin nettiaikana ihmisillä on kovat vaatimukset, huippulaatua halvalla tai mielellään ilmaiseksi. Kun Netflix tuli, moni tuntui olevan sitä mieltä että mauttoman heseaterian hinnalla pitäisi saada heti kaikki uutuusleffat huippuluokan kuvanlaadulla. Vaikka itselläni olikin pitkä matikka, osaan sentään vielä vähän laskea. Laskin että jos katsoisin kaksi leffaa kuukaudessa, olisi 8 euron kuukausimaksu jo kuitattu verrattuna vuokraamiseen. Tietysti jos on tottunut hakemaan kaiken ilmaiseksi piraattipoukamasta, niin se toki tuntuu pöyristyttävältä että sata miljoonaa dollaria maksaneen elokuvan katselusta pitäisi vielä maksaakin! Popcornitkin pitäisi varmaan tarjoilla kotisohvalle.

Iso osa Netflixiä käyttävistä tuntuu kuitenkin olevan palveluun tyytyväinen. Ja se onkin sitten taas syy miksi parempia tekstityksiä ei saada. Huonot tekstitykset ovat pienempi paha kuin että lopettaisi palvelun käytön kokonaan boikotin takia. Palautteen lähettäminen on turhaa, asia on kyllä hyvin tiedossa Netflixin päässä. Joku on laskenut että minkä verran palvelu saa maksaa että palvelu käy kaupaksi. Toisaalta sen pitää tuottaa myös voittoa. Tarjonta ja kuvanlaatu pitää kuitenkin olla kunnossa, muuten ei hyvä heilu. Toisin sanoen piskuisen pohjoismaan tekstitykset on helppo pistää säästökuurin kohteeksi. Se näkyy korkeintaan parina kiukkuisena kommenttina fb-seinällä.

Itseäni kehnot tekstitykset lähinnä naurattavat (esim. Star Trekkin jungman = talonpoika), mutta huonommin englantia osaavalle ne voivat olla ongelma (olen tainnut katsoa peräti yhden ei-englanninkielisen elokuvan Netflixistä). Suomalaiset osaavat kuitenkin keskimäärin hyvin englantia. Loppujen lopuksi kyse on siitä että dialogin hienoimmat nyanssit eivät välity ja jokunen asia silloin tällöin päätyy väärinymmärretyksi. Käännöskukkasia leffoissa ja sarjoissa on ollut aina, nyt niitä on vaan vähän enemmän.

Entä lähtisinkö itse boikotoimaan Netflixiä tekstityksien takia. Tuskin. Paremmat tekstitykset johtaisivat myös luultavasti hinnan korotukseen (joka on tosin tulossa joka tapauksessa). Oma kipurajani Netflixin suhteen kulkee kyllä varmaan 15–20 euron nurkilla, mutta minä olenkin tottunut maksamaan musiikista ja elokuvista.

Netissä kaiken pitää olla ilmaista tai ainakin halpaa. Samalla vaaditaan huippulaatua, se on huono yhdistelmä sen kanssa että mitään palveluita ei synny ellei joku pysty tekemään samalla voittoa. Netflixin tapauksessa useimmat ovat kuitenkin voittajia ja häviäjätkin häviävät vain pikkuisen. Ongelmaa siis tuskin tullaan korjaamaan lähiaikoina tai koskaan. Elokuvia ja sarjoja saa kyllä muualtakin (paremmilla teksteillä?), mutta ei samaan hintaan.