keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Pari sanaa Destinystä

Maailman tähän asti kallein peli, Destiny, julkaistiin maanantaina. Monet tykkäävät, jotkut taas eivät. Minusta pelissä on sitä jotain. Mutta mitä?

Kävin oikein Gamestoppin yömyynnissä jonottelemassa maanantain ja tiistain välisenä yönä. En sen takia, että olisin hinkunut jo yöllä pelaamaan, olinhan jo pelannut pelin alkupään betassa. Halusin käydä tsekkaamassa millainen meno yömyynnissä on.

Jono ulottui Hansakorttelissa kassan puoleiselta ovelta Cafe Braheen asti. Enimmäkseen parikymppisiä, suhteellisen siististi pukeutuneita miehiä. Eikä kukaan edes juonut eeässää, mikä pettymys. Pari tyttöystävääkin oli paikalla, mutta lähinnä pitämässä seuraa jonottajille. Naispelaajiakin on, mutta heitä ei joko Destiny tai jonottaminen jostain syystä kiinnostanut. Olin jonossa ehkä noin puolessa välissä ja pääsin pois alle tunnissa.

Destiny Limited Edition pakkaus
Poika saatiin kotiin 9.9. noin klo 00.50

En laittele purkin sisällösta sen enempiä kuvia, niitä löytyy varmasti muualta, esim. täältä voi katsoa videon. Ja miksi Limited Edition? Visuaalisen alan ihmisenä tykkään art bookeista ja se on muutenkin mukavaa että paketissa on vähän krääsää. Silleen kuin ennen vanhaan. Esim. Indiana Jones Last Crusadessa tuli mukana Henry Jonesin päiväkirja josta saattoi etsiä vinkkejä. Jossakin Space Questissa tuli avaruusajan aikakauslehti. Nämä lienevät vielä tallella, mutta ovat veljeni hallussa.

Joidenkin mielestä Destiny on vain uudelleen lämmitelty Halo. Mutta sori vaan, olette väärässä. Tietysti pelattavuudessa on yhteneväisyyttä, mutta miksipä ei olisi. Hyvää ei kannata muuttaa. Myös joitakin tuttuja visuaalisia piirteitä löytyy, mutta varsinkaan Haloa ei ole koskaan päässyt kehumaan erityisen yksilöllisestä visuaalisesta ilmeestä. Destinyyn on taas ripoteltu mukaan hieman fantasiaa ja post-apocalyptia. Maailma on kuitenkin värikäs ja eloisa eikä geiger-mittari raksuta. Ei Destinykään maailman omaperäisin ole, mutta visuaalinen ilme toimii ainakin omalla kohdallani.

Destinyä on myös haukuttu yksitoikkoiseksi. Kaiken maailman hömpötyksistä huolimatta se on ensimmäisen persoonan räiskintäpeli vaikka voissa paistaisi. Ja räiskinnässä on tärkeintä se, että se on hauskaa. Ja niinhän se onkin, sen Bungie on aina osannut.

Destiny muistuttaa monelta osin Borderlandsia, sekä hyvässä, että pahassa. Ensimmäisen Borderlandsin tehtävät olivat aika suoraviivaisia. Mene ja tapa kaikki. Mene ja tapa kaikki, hae esine ja tapa sitten kaikki uudestaan. Silti pelasimme sen kämppikseni kanssa 2,5 kertaa läpi samoilla hahmoilla. Kun oli vaan niin kivaa.

Destinyssä on kontrollit kunnossa. Joidenkin mielestä asioita on ehkä yksinkertaistettu jopa liikaa, mutta toisaalta silloin voi keskittyä itse asiaan. Eli lahtaamiseen. Hahmo tottelee kontrolleja jouhevasti ja aseiden käyttö on niin nautinnollista kuin virtuaalipyssyjen kanssa vain voi olla. Viholliset ovat ainakin aluksi hieman typeriä. Osa tuntuu olevan jopa hieman ujoja ja pysyttelevät mielellään piilossa. Vaan sittenpä hiivitään taakse ja melee-hyökkäyksellä pataan. Ainakin Hunterilla pelatessa melee tuntuu olevan oikein kelpo tapa listiä vihollisia.

Teknisesti ajatellen Halo ei ehkä ollut maailman ihmeellisin räiskintä, mutta jotain siinä oli. Ykkösosan tarina alkaa eeppisesti kun ylivoimaista vihollista pakeneva Pillar of Autum -alus rysähtää Halo-renkaan pintaan. Tarinan lisäksi Halo tarjoili uskomattoman hienon tunnelman mahtavine musiikkeineen ja maisemineen (huom. aikaisemmin mainittu yksilöllisyys ja tunnelmallisuus ovat kaksi eri asiaa). Minusta grafiikoissa ei ole tärkeintä yksityiskohtien taso vaan toimiva kokonaisuus. Destiny haluaa olla siinä mielessä uusi Halo, että siinäkin on pyritty luomaan voimakas ja mukansatempaava tunnelma.

Kuten Halo ja Borderlands, Destinykin olisi varmaan parhaimmillaan useamman pelaajan voimin, mutta peliseuraa ei vielä toistaiseksi ole löytynyt. Mutta ainakin aluksi peli on pitänyt imussaan muutenkin. Mikäli vauhti ei hiivu, en yhtään ihmettele jos Destiny olisi uusi menestyspelisarja. Se ei olisi ollenkaan pahitteeksi, sillä nykyään suurin osa peleistä tuntuu olevan jatko-osia. Kakkososassa pääsee myös korjailemaan pelin virheitä ja heikkouksia. Olihan Borderlands kakkonenkin hyvin monelta osin ykköstä parempi, mutta ykkönen teki pelin tunnelman ja meiningin yleisölle tutuksi.

Hyvää:

Tunnelma
Kiehtova visuaalinen ilme
Pelattavuus

Huonoa:

Ajoittainen liika yksinkertaistaminen
Kranaatit (Hunter)
Osa vihollisista on melko typeriä ainakin alussa
Pitkät latausajat siirtymisissä

Ja tämä live-traileri on vaan pirun hauska:


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä toki kommentti tai kysymys.