torstai 23. lokakuuta 2014

Onko kuluttajan vastuu liian suuri?

Nykyään jo pelkästään ruokakaupassa käynti herättää suuria kysymyksiä. On luomua, lähiruokaa, reilua ja vähemmän reilua kauppaa. Sanotaan, että vastuullinen kuluttaja perehtyy siihen mitä ostaa. Mutta onko meistä siihen? Eipä meistä taida olla.


lampaita katselemassa auringonlaskua
Ihmisistä pitää puhua yksilönä, mutta käsitellä joukkona.

Joissakin tuotteissa on suuria lupauksia. Mutta kuka tahansa keskinkertainen copy osaa kirjoittaa sellaista tekstiä. Mistä tiedämme että onko meitä huijattu? Sertifikaatti tai tunnus tekee asioista heti uskottavampaa. Ne ovat usein jonkun ulkopuolisen tahon myymiä myöntämiä. Klassinen esimerkki on hammaslääkäriliiton suositus, se ei suosittele juuri kyseistä tahnaa, vaan yleisesti fluoritahnaa ja suosituksen saa ostaa rahalla. Mikäli haluaa pelata varman päälle, täytyykin merkintöjen taustoihin perehtyä huolella. Tässä vaiheessa asia alkaa mennä hankalaksi.

Helpoiten tietoa löytää merkinnän myöntäjän omaa tietoa. Se on yleensä mutusteltu valmiiksi mukavan tuntuiseksi. Jos ei kuitenkaan lähde luottamaan kaikkeen yksisilmäisesti, internet tarjoaa loputtoman tiedon suon. Ilman kunnon lähdekritiikkiä ja pohjatietoja sinne suohon uppoaa muutakin kuin kumisaappaat. Helposti uskoo kaiken tai sitten ei enää mitään.

Keskimääräisesti ajatellen ihmisellä ei ole ei ole halua, aikaa, eikä varsinkaan osaamista selvittää asioita kunnolla. Joitakin asia ei kiinnosta laisinkaan ja useimmille riittää se mukavan näköinen sertifikaatti, josta tulee hyvä mieli. Vaikka sosiaalisesta mediasta olenkin oppinut että sertifikaatit ovat pahasta, olen tästä eri mieltä. Me vain tarvitsemme parempia sertifikaatteja, mutta kukapa niitä tekisi? En minä työpäivän jälkeen jouda lähtemään Etelä-Amerikkaan katsomaan, että miten ne banaanit siellä kasvavat. Lentomatkan aikana ehtisi toki lukea parit aiheeseen liittyvät väitöskirjat.

Elintarvikekeskustelu(kin) tuppaa nykyään menemään väittelyksi "teollisuuden kätyrit" vastaan "hörhöt". Hörhöleiri menestyy yllättävästi usein paremmin ja siihen on ihan selkeä syy. He puhuvat kieltä, jota tavallinen ihminen ymmärtää. Sellaista kieltä, mitä pitää puhua ihmiselle, jolla ei ole aiheeseen liittyvää korkeakoulututkintoa. Tiedeleiri ei taas usein halua tai pysty laskeutumaan tavallisen kansan tasolle.

Toisaalta pitää muistaa, että teollisuuteen suhtautuminen epäilevästi on tiettyyn pisteeseen asti jopa tervettä. Teollisuuden tarkoitushan ei ole tuottaa ihmisille tuotteita, niitä syntyy toki sivutuotteena. Teollisuuden tehtävä on tuottaa rahaa kasvottomille osakkeenomistajille. Ja kun kyseessä on silkan voiton maksimointi, niin voinee olettaa, että kuluttajan todelliset tarpeet ja halut eivät ole ykkösprioriteettina. Ihmiset saa kyllä ostamaan muutenkin, sen voin näin kapitalismin kätyrinä kertoa.

Toki vaikka päivätöikseni työnnänkin prässillä rasvaa kapitalismin koneiston rattaisiin, tiedän vain periaatteen miten maailma toimii. Näen narut, mutta en kuka niitä vetelee ja kuka soittaa pilliä. Sen voin kuitenkin kertoa, että totuus ei myy, vaan mielikuva totuudesta.

Jos minä olisin teollisuuden kätyri, niin kieltäisin väitteet, sertifikaatit ja tutkimukset. Kertoilisin uskottavia tarinoita, joiden tärkeisiin kohtiin ujuttaisin sanoja joita tavallista puhekieltä solkkaava kansalainen ei tajua. Vähän uhriutuisin, enhän minä nyt mikään kätyri ole. Tunteet tappavat loputkin järkevästä ajattelusta. En tarjoaisi vastauksia, vaan lisää kysymyksiä. Kun ihmisen saa hämmennyksen tilaan, se on helppo maali.

Silloin mainosmies nousee bunkkeristaan ja ampuu täyslaidallisen, jonka taistelukärjet on ladattu täyteen meheviä mielikuvia. Kysymykset eivät enää kaipaa vastauksia ja kaikki on hyvin. Osui ja upposi. Mainosmies tietää, että aina pitää puhua yksilöistä, mutta käsitellä ihmisiä laumana. Yksilöllä ei ole pitkässä juoksussa merkitystä. Pääjoukosta selvästi poikkeavat arvot voi poistaa mittausjoukosta (näin opin yliopistolla).

Nykyään on saatavilla hirveästi tietoa kaikesta. Peruskuluttajan resurssit löytää ja käsitellä sitä ovat kuitenkin hyvin rajalliset. On helpompi valita se "totuus" joka itseä eniten miellyttää, asiaa sen enempiä märehtimättä.

Olen viime aikoina seurannut mielenkiinnolla keskustelua energiatekniikasta sosiaalisen median välityksellä. Tunnen fiksuja, koulutettuja ihmisiä jotka postailevat linkkejä sekä puolesta, että vastaan. Asiallisia linkkejä missä on lähteenkin mainittu. Lähteet!

Kuka lukee lähteitä? En minä ainakaan. Joskus yritin, mutta totesin, että vaatimattomalla koulutustasollani voin yhtä hyvin lukea Jallun novelleja. Periaatteessa lähteiden ilmoittaminen antaa hivenen lisää uskottavuutta, mutta se on myös kirjoittajien tiedossa. Lähteitä voi siteerata väärin. Poimitaan pari soveliasta lausetta tai sitten oikein härskisti tehdään virheellinen tulkinta.

Opiskelin aikoinaan muutaman kurssin ympäristötietoa ja olen työskennellyt yhden kesän ydinjätehuollon parissa.  En kuitenkaan koe olevani mitenkään pystyväinen sanomaan juuta tai jaata siihen, millä se sähkö tulevaisuudessa Suomessa pitäisi kehrätä. Onhan minulla toki asiasta mielipide. Ja nimenomaan mielipide. Minusta ydinvoimaa ei pitäisi ostaa ranskalaisilta tai venäläisiltä, mutta eipä siitä sen enempää.

Ennen asia oli totta jos se luki kirjassa tai sanottiin televisiossa. Nykyään mielipiteitä ja totuuksia ei enää oikein voi erottaa. "Ai sulla on joku tutkimus asiasta? Mulla on tässä toinen tutkimus". Pitäkää tutkimuksenne, en minä niitä aio lukea.

Ja näillä eväillä pitäisi kuluttajan sitten lähteä tekemään valintoja. Älkää nyt viitsikö. Me tarvitsemme tahoja, jotka olisivat edes vähän puolueettomia ja joilla olisi edes vähän asiantuntemusta aiheesta. Mutta kuka sitten olisi hyvä valvomaan ja tutkimaan asioita? Kuka tekisi parempia sertifikaatteja, jos vanhat ovat huonoja. Se on erinomaisen hyvä kysymys. Niin kauan kuin vastausta ei ole, on tyydyttävä vanhoihin. Kuunneltava niitä joiden puhetta ymmärrämme. Tai sitten voimme syöksyä pää edellä tiedon pimeään ja pohjattomaan kaivoon ja toivoa, että sieltä löytyy oman maun mukainen, kiva pikku totuus kotiin vietäväksi.



tiistai 21. lokakuuta 2014

Uusi modeemi Asus N55U

Vuosien saatossa modeemeista ja verkkolaitteista on ollut jos jonkinlaista riesaa. Usein syypäänä on ollut vanha ja halpa laite. Päätin ostaa tällä kertaa hyvämaineisen laatulaitteen, menestystä niittäneen Asuksen N55U:n.

Edellisessä osoitteessani minulla oli 3 eri modeemia. Halpojen laitteiden elinikäodotus ei ole kovin pitkä. Valitettavasti modeemi tai reititin harvemmin tuntuu hajoavan laakista. Hyvin toimiva laite muuttuu pikkuhiljaa epävakaaksi ja alkaa vaatia uudelleenkäynnistyksiä. Resetointi poistaa ongelman ehkä hetkeksi. Ongelmat voivat mennä myös operaattorin piikkiin.

Pahin murheenkryyni oli aikoinaan Telewellin laite joka oli liittymäkauppiaan mukaan "juuri oikeanlainen ADSL2+ -modeemi", hänellä itselläänkin oli kuulemma samanlainen. Laite oli Soneran toimittama, joten saattoi olettaa sen toimivan hyvin heidän liittymässään. Wifipuoli oli kuitenkin kelvoton, joten hankin sen kaveriksi Buffalon N-sarjan wifitukiaseman. Luvattua 24 megan nopeutta laite ei saavuttanut ikinä, yleensä se ylsi 8 megan vauhtiin, joskus oikein hyvänä päivänä meni 10 rikki. Sillä ei ollut väliä, käyttikö yhteyttä wifin vai kaapelin välityksellä. Kun laite alkoi vaatia jo useamman uudelleenkäynnistyksen viikossa, hankin sen tilalle TP-Linkin modeemin missä oli mukana N-sarjan wifi.

Suoraan paketista laite ei suostunut toimimaan vaikka Jimmssin nettisivut vähän lupailivatkin toista. Kaverin kanssa puuhastelimme siinä yhden illan ja yhteys saatiin aikaiseksi joillakin ihan muilla kuin Soneran ilmoittamilla asetuksilla. Ja kas kummaa, netti laukkasi nyt 15 megan nopeudella eikä laite hukannut yhteyttä joka toinen päivä. Iloa kesti ehkä reilu 2 vuotta. Sen jälkeen TP-Link alkoi kaipaamaan uudelleenkäynnistyksiä silloin tällöin. Sitten se alkoi pudotella laitteita wifi-verkosta. Wifin kanssa oli myös ilmatilan ruuhkaisuudesta johtuvia ongelmia, parhaimmillaan verkkoja näkyi reilusti toista kymmentä. Hankin laitteen jatkoksi Airport Express -tukiaseman ja wifin ongelmat olivat historiaa. 5 gigahertsin taajuudella ei ollut ruuhkaa ja Spotifyn Airplay-toistostakin katosi viive ja katkokset. Modeemipuoli alkoi kuitenkin olla sekin tulossa finaaliin ja korvasin laitteen kaveriltani saamalla, hieman uudemmalla mutta samanlaisella laitteella. Ei elämä ongelmattomaksi muuttunut, mutta en jaksanut stressata asiasta koska muutto lähestyi.

Päätin, että uuteen asuntoon en vanhaa romua enää vie, vaan hankin uuden. Ensin harkitsin oudon nimistä ja melkein yhtä oudon näköistä FRITZ!Boxia, mutta koska tarvitsen yhtäaikaiset 2.4 ja 5 GHz -verkot, hinta olisi noussut jo turhan korkeaksi. Sitten löysin Asuksen N55U:n. Laite on saanut hyviä arvioita niin teknologiasivustoilta kuin käyttäjiltäkin. Siinä on erilliset prosessorit modeemille ja reitittimelle, joten sen ei pitäisi kyykähtää kuorman alla kuten joillakin halvoilla laitteilla voi käydä. Harkitsin myös versiota uudemmalla AC-wifillä, mutta hinta nousi taas kovaksi ja toisaalta, striimaan sisältöni netissä, jolloin N-sarjan wifilläkin pullonkaulana on adsl:n nopeus, ei niinkään langaton tiedonsiirto. Jos Netflixin Super HD pyörii, niin en tarvitse sen kummempia.

Asus oli kuitenkin Jimmssiltä loppu ja toimitusaika venyi jonnekin tulevaisuuteen, joten hetken jo harkitsin TP-Linkin Archer 7 -mallia, mutta sen heikkoutena oli huonompi kuuluvuus 2.4 GHz -taajuudella. Playstation 4:ssa on vain tuo hitaampi wifi, toisaalta näillä etäisyyksillä asialla olisi tuskin ollut merkitystä. Joku arvostelija oli myös purkanut laitteen ja ihmetteli jäähdytysrivan puutetta. Hän epäili, että ehkä laite ei tarvitse sellaista. Tai sitten sen elinikä tulee jäämään lyhyemmäksi, ainakin vanha TP-Link kävi melkoisen kuumana (tästä lisää myöhemmin). Päätin siis pelata varman päälle ja tilasin Asuksen Verkkokauppa.comista.

asus modeemi/reititin ja pakkaus
Asus N55U

Modeemiksi N55U on ihan tyylikäs, tosin röpöläinen yläpuoli ei tee minuun kovin suurta vaikutusta. Valot ovat valitettavasti siniset, mutta onneksi riittävän himmeät, en kaipaa diskovaloja asuntooni. Virtalähteen suunnittelija on kuitenkin ollut melkoinen pölvästi. Se törröttää ärsyttävästi pistorasiassa ja sekin on varustettu sinisellä ledillä. Ehkä sen kanssa voi kuitenkin elää.

virtalähde seinässä
Virtalähteen suunnittelu ei ole mennyt ihan nappiin.

Laitteen käyttöönotto oli miellyttävä kokemus ja sen voi tehdä suomen kielellä. Laite tunnisti yhteyden heti kun asentaja oli sen jo toisella kerralla onnistunut kytkemään asuntoon asti. Asetuksetkin löytyivät automaattisesti, onneksi, sillä tälläkään kertaa yhteys ei pelitä palveluntarjoajan ilmoittamilla asetuksilla.

Asuksen käyttöliittymä on TP-Linkin jälkeen ihan asiallinen, tosin vaihdoin kielen englanniksi, käännökset olivat paikoin onnettomat. Ominaisuuksiakin piisaa yli oman tarpeen. Asuksen kanssa sain myös Quality of Servicen toimimaan heti laakista, TP-Linkillä se ei onnistunut lainkaan. Laite vaikuttaa kaikin puolin asialliselta ja laadukkaalta, toivottavasti se on sitä myös pidemmän päälle. Playstation 4:n kanssa se ei kuitenkaan halunnut ihan heti leikkiä kunnolla. Tarvittavien porttiohjausten tekeminen oli kuitenkin helppoa netistä löytyneiden ohjeiden kanssa.

Firmwaren päivittämisestä täytyy sanoa sen verran, että firmiksiä löytyy N55U-mallille kolme erilaista ja missään ei selvästi sanota että mikä niistä olisi oikea, ei pakkauksessa eikä muuallakaan. Webbikäyttöliittymän uumenista löytyi kuitenkin merkkijono josta asian sai pääteltyä.

Pakkauksessa mukana tullut kaapeli oli kuitenkin liian lyhyt. Olin jo porannut kiinnitysruuvit haluamaani paikkaan, mutta kaapeli ei yllä sinne. Ja se kaapeliasia olikin sitten yllättävän mielenkiintoinen. Moni sanoo, että mahdollisimman lyhyt kaapeli on hyvä. Netissä oli melko paljon keskustelua asian tiimoilta. Ihmiset jakautuivat selvästi kahteen leiriin. Niihin jotka lähinnä teorian valossa varoittelivat pitkistä kaapeleista ja niihin joilla oli käytössä pitkä kaninsyömä kirppiskaapeli joka ei kuulemma vaikuttanut nopeuteen. Olen itsekin nähnyt yli 10 metrisiä virityksiä.

Pidempi kaapeli on joka tapauksessa hankittava. Niissäkin on kuulemma eroja. Sellainen tavallinen litteä on kuulemma huono. Pitää olla laadukas ja pyöreä. Onneksi sellaisen hankkiminen ei vie konkurssiin, vaan vitosella saa 1,8 metriä pitkän Belkinin kaapelin, joka ainakin näyttää laadukkaalta (ja joku kehui sitä netissä). Olisin toki voinut hakea Ekotorilta sen kaninsyömän kirppiskaapelinkin, mutta pari euroa siitäkin olisi joutunut köyhtymään. Parempi minimoida ongelmatekijät kuin hankkia lisää potentiaalisia häiriötekijöitä.

Monet sanovat, että mikä tahansa parin kympin kiinanhalpis käy modeemiksi ja reitittimeksi. Moni taas sanoo että sellaisista on vain harmia. Halpis ei aiheuta ongelmia 100% todennäköisyydellä, eikä laatulaite takaa sataprosenttisesti sitä, että ongelmia ei tule. Mutta jokainen voi miettiä kumman kanssa ongelmia tulee todennäköisemmin. Ja minä satsaan mieluummin vähän rahaa laatuun jos vain vähentää ongelmien mahdollisuutta. Toisille puuhastelu, säätäminen, vääntäminen ja kääntäminen tuntuvat olevan suorastaan rakkaita harrastuksia, varsinkin jos voi säästää euron tai pari. Kukin tavallaan. Rahaa voi hankkia aina lisää, mutta aika on katoava luonnonvara.

Ja päätinpä tehdä vielä ruumiinavauksen TP-Linkille. En ole alan asiantuntija, en osaa sanoa onko piirisuunnittelu hyvää tai huonoa eikä vahingoittunut komponentti välttämättä näytä sen kummemmalta kuin ehjäkään. Petyin jopa hieman siihen että pullistuneet kondensaattorit eivät ole kuin vähän päästään pullistuneita kun tutkin asiaa toisen jutun yhteydessä.

tummia kohtia kannen sisäpuolella 1
Tummentumia kannen sisäpuolella

tummia kohtia kannen sisäpuolella 2

tp-link avattuna
Kovin paljoa TP-Link ei ole syönyt.

pullistunut kondensaattori piirilevyssä
Hieman pullistunut kondensaattori?

Jotain laitteen sisuskaluista on kuitenkin nähtävillä. Kannen sisäpuolella on kondensaattorien kohdilla tummat läikät. Kuumana on siis käyty. Jäähdytysreiät ovat pohjassa ja sivuissa. Uusissa TP-Linkeissä myös kannessa on reikiä, joten ne saattavat jäähtyä paremmin. Kuitenkin vain yksi kondensaattori vaikuttaa edes hieman pullistuneelta. Riittääkö se tekemään laitteesta epävakaan vai miten sen pitäisi tuntua käytössä, sitä en osaa sanoa. Toivottavasti Asus on pitkäikäisempi, siinä on ainakin 3 vuoden takuu. Asus ainakin käy selvästi viileämpänä kuin TP-Link.

edit: lisätty jutut firmiksen päivittämisestä ja käyntilämpötilasta

maanantai 20. lokakuuta 2014

Hyllyn tuunaamista

Uusi asunto vaatii uudenlaisia ratkaisuja. Uuden hyllyn ostamisen sijasta päätin vähän parannella vanhaa. Lopputuloksesta tuli mielestäni ihan mukiinmenevä.

Edellisessä osoitteessa minulla oli puun värinen Lundia-hylly ja Ikean peltinen varastohylly. Jälkimmäisen ostin aikoinaan kun piti saada nopeasti halpa hylly. Molemmissa oli kuitenkin ongelmana avonaiset päädyt. Lundia on myös turhan leveä.

kirjoja lappeellaan päädyttömässä metallihyllyssä
Päädytön hylly ei oikein toimi.

Ensin ajattelin uuden ostoa, mutta sellaiset hyllyt mistä olisin tykännyt, maksoivat mansikoita. Joku valkoinen ”tikapuuhylly” olisi varmaan taas ollut ihkun muodikas ratkaisu, mutta ei minulle sellaisia, hyi. Ja minä oikeastaan tykkäsin siitä peltihyllystä. Se ei ole valkoinen tai pinnoitettu rumalla puujäljitelmämuovilla. Muovi on ok, mutta vain silloin kun se rehellisesti näyttää muovilta.

Hyllyn rakenteesta johtuen sen päädyt olisi helppo laittaa umpeen. Ensin ajattelin kiinnitysmateriaaliksi sikamassaa tai kuumaliimaa, mutta silloin hyllyä ei voisi enää purkaa osiksi. Päädyin lopulta tarranauhaan, se ei vaadi työkaluja tai kuivumisen odottelua. Hylly on pysynyt kasassa ilman päätyjäkin, joten rakenteen ei tarvitse olla megatukeva. Tarranauhaa saa kätevästi Clas Ohlssonilta, hieman hupaisasti rulla maksoi saman verran kuin mitä maksoin aikoinaan itse hyllystä. 

Aluksi suunnittelin materiaaliksi jotain sopivan kämäiseksi kulahtanutta vaneria. Tai sitten tuoretta vaneria jonka vetäisin petsilakalla saman väriseksi kuin ruokapöytäni. Isälläni sattui kuitenkin jäämään yli sopivaa vesivaneria peräkärryn pohjasta. Tumma vesivaneri on juuri oikean väristä, joten en ainakaan heti ajatellut käsitellä päätyjä uusiksi. Suunnittelin myös keventäväni hyllyn olemusta tekemällä vaneriin jotain reikiä tai vastaavaa, mutta sekin jäi nyt vain suunniteluasteelle.

Levyt sain valmiiksi oikean kokoisiksi leikattuna, joten ei muuta kuin hylly tyhjäksi ja asentelemaan. Päätyjen kiinnittäminen tarranauhalla ei vaadi kovin kummoisia kädentaitoja. Tosin tulin siihen tulokseen että levyyn kiinnitettävä tarranauha pitää leikata keskeltä kahtia, jotta se ei jää näkyviin. Ilman tätä operaatiota tarranauha olisi myös loppunut kesken. Tai loppui se oikeastaan nytkin, alin hylly jäi vielä ilman päätyjä, mutta pidän siellä lehtikansioita jotka pysyvät pystyssä omin avuin. Hylly näyttää ihan ok:lta nytkin, joten voi olla että jätän alimman tason avoimeksi.

vesivanerinen päätylevy ja hylly tarranauhat asennettuna
Tarrahaunat paikallaan.

peltihylly päädyt asennettuna
Hylly alkaa olla sijoitusta vailla.


Muuten olen lopputulokseen ihan tyytyväinen, mutta hyllyn jo täytettyäni huomasin laittaneeni sen seinälle väärin päin. Takatolppien kiinnitysreiät ovat nyt etupuolella. Vaan arvatkaan alanko tyhjentämään hyllyä ihan heti?

hylly päätyineen täynnä kirjoja
Nyt kirjat ovat mukavasti hyllyssään.

Nyt kun olen uudessa asunnossa, niin ajattelin vähän panostaa sisustamiseen, saa sitten sellaisen mistä itse tykkää. Vetäisin esimerkiksi alunperin tylsät valkoiset seinät nyt harmaalla kuten kuvasta näkyy. Yksi seinä tuli vähän tummemmaksi, Tikkurilan kartassa sävyn nimi on Basaltti. Loput olohuoneen seinät ovat väriä nimeltä Laasti. Harmaaseen päädyin koska se sopii hyvin kaiken kanssa, värimaailma tehdään sitten huonekaluilla ja yksityiskohdilla. Värikkäät julisteet näyttävät esimerkiksi todella hyvältä harmaalla seinällä. Pitää vaan tilata niille vielä ripustuskiskot koska en halua porailla vastamaalaamiani seiniä. Kiskot tilaan varmaan täältä: ripustuskiskot.fi.

Muutenkin pyrin saamaan asuntoon omaa, persoonallista ilmettä. En hanki asioita jotka ovat muodissa vaan sellaisia joista pidän. Muodin seuraamisessa on myöskin se ongelma, että se vanhenee. Tämän päivän trendikäs on huomenna so last season. Seinille on tulossa leffa- ja peliaiheista kamaa ja jääkaapin ovea koristavakin jo scifiaiheiset magneetit. Minusta asunnon pitää kertoa että millainen ihminen siellä asuu, ei minkä Innon jakson se on katsonut viimeksi. Mutta tästä ehkä joskus taas lisää. Seuraavaksi kirjoittelen varmaan uuden modeemini valinnasta ja haukun Elisaa/Saunalahtea.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Telkkari hajoilee

Juuri kun ajattelin, että vähään aikaan ei tarvitse ostaa mitään elektroniikkaa, ainakaan mitään isoa ja kallista, Sonyn telkkari päätti olla asiasta eri mieltä. Kuvan oikeaan reunaan on ilmestynyt musta pystyraita pimenneistä pikseleistä.

pikseleitä pimeänä Sony Braviassa
Pystyraitaa ei kuuluisi olla.

Kun tarkastelin laitteen ostokuittia, huomasin että se on hankittu lähes tarkalleen kolme vuotta sitten. Eli juuri passeli elinikä elektroniikalle? Takuuta laitteessa oli vuoden verran eikä Gigantin lisäturvastakaan olisi ollut tässä tapauksessa apua. Kuluttajasuoja on tietysti myöskin olemassa, mutta Kuluttajariitalautakunta on ilmeisesti linjannut, että 2,5 vuotta on passeli ikä televisiolle. Luultavasti en siis ala taistelemaan asiasta sen enempää.

Surkuhupaisaa on se, että ostin juuri Sonyn sen takia että ajattelin sen kestävän pidempään. Omassa tuttavapiirissä ihmisillä on ollut ongelmia Samsungin kanssa. Kaverini vaihtoi kondensaattorit muistaakseni 3 kertaa ja sen jälkeen merkkiä. Samppa on saanut myös kyseenalaista kunniaa Laitteiden ohjelmoitu kuolema -dokumentissa.

Samsungin ongelmana ovat olleetkin juuri kondensaattorit. Toki ne hajoilevat muussakin, yleensä halvassa, elektoriikassa. Tietokoneen ropaajat ovat kolvailleet ainakin emolevyjä ja modeemeja kuntoon kun kondensaattorit ovat pullistuneet.

Ja mikäs sen kondensaattorin sitten rikkoo? Minulla on hifilaitteita jotka ovat toimineet jopa vuosikymmeniä alkuperäisillä kondensaattoreilla. Helpoin tapa rajoittaa laitteen elinikää lienee laittaa riittävän halpoja, eli siis huonoja, kondensaattoreita. Niissä on isot laadunvaihtelut, joten joku voi kestää pitkään ja toinen taas ei. Kondensaattorit voi myös alimitoittaa. Näissä tapauksissa asian päälle ymmärtävä voi pidentää laitteen elinikää vaihtamalla tilalle laadukkaat ja paremmin mitoitetut komponentit. Kondensaattorit voi myös sijoittaa lähelle jotakin voimakkaasti lämpenevää komponenttia, jolloin niiden elinikä myöskin lyhenee. Tälle ei kai enää voi itse tehdä kauheasti mitään ellei järjestä lisäjäähdytystä. Olen kyllä lukenut, että jotkut ovat varustaneet modeeminsa pikku tuulettimella.

Melko hyvä kuvaus asiasta löytyy täältä: Paskaa Samsungilta

Googlettelin huvikseni Samsung ja kondensaattorit, samaa vikaa on ollut myös näytöissä, esim 226 BW:ssä jollainen itsellänikin oli aikoinaan. Kyseisessä näytössä oli myöskin sellainen hauskuus että sitä tehtiin usealla eri näyttöpaneelilla joista osa oli täyttä kuraa, foorumeilla puhuttiinkin "paneelilotosta". Oma yksilöni on kuitenkin edelleen käytössä (tosin ei minulla) ja taitaa toimiakin edelleen hyvin.

Omassa televisiossani oli myös jokin aika sitten pieni mystisyys käynnistyksen yhteydessä. Siihen tarjottiin heti patenttivastauksena kondensaattoreita, mutta vika onneksi hävisi ohjelmiston päivityksellä. Nykyinen vika taas tuskin johtuu tämäkään kondensaattoreista. Pari pikseliriviä ei ilmeisesti saa signaalia tai virtaa. Laitoin tiedustelua Sonyn huoltoon, mutta epäilen vahvasti että korjaaminen tulee niin kalliiksi, että siedän vikaa ainakin toistaiseksi. Kunhan se ei vain pahenisi.

Ja onhan toki sellainenkin mahdollisuus että telkku on saanut osumaa muutossa, mutta kovin hellävaroen koitin sitä käsitellä ja merkkejä ulkoisesta väkivallasta ei ole nähtävissä.

Ja sitten kun telkku menee vaihtoon, niin mikäs sitten tilalle? Samsungin älypuhelimesta jäi aikoinaan sen verran karvaat muistot, että kyseinen merkki on senkin takia pannassa. Voisi tietenkin kokeilla Verkkokaupa.comin halpista, Procasteria, kai sekin 3 vuotta kestäisi? Telkkarin hankinta on muuten viheliäistä puuhaa. Malleja on tsiljoona ja on vaikea keksiä niistä todellista eroa. Markkinoinnissa vilistää runsaasti erilaisia huuhaatermejä millä ei ole todellisen kuvanlaadun kanssa mitään tekemistä. Mitään älytoimintoja en onneksi tarvitse, riittää että on pari hdmi-sisäänmenoa ja äänelle digitaalinen ulostulo. Toivottavasti "vanha" Sony nyt vielä kestäisi hetken.

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Mistä ikäsyrjintä johtuu?

Viime aikoina on puhuttu ikäsyrjinnästä työntekijöitä haettaessa. Jopa 40-vuotias voi kuulemma olla jo liian vanha. Kolikolla on kuitenkin aina toinenkin puoli. Tietyillä aloilla vaaditaan sellaisia taitoja, jotka löytää helpommin nuoremmalta ikäluokalta.

En nyt puhuta kirvesmiehistä tai autonasentajista, vaan yleisesti ottaen toimistotyöntekijöistä. Voisi kuvitella että jokaiselta toimistotyötä tekevältä löytyy perustason atk-taidot ja Office-ohjelmistotkin ovat edes välttävästi hallussa. Vaan kun näin ei ole.

Äkäinen vanha opettaja ja tuskainen oppilas
Kysyykö uuden oppiminen ikää?

Eräs julkisella sektorilla työskentelevä kaverini valitteli juuri, että hänen työpaikallaan suurin osa on täysin kädettömiä tietokoneen edessä. Siitä huolimatta että se on heidän pääasiallinen työvälineensä. Ei ole mitenkään harvinaista, että esimerkiksi Wordissa ei osata käyttää edes kappaletyylejä tai sivunvaihtoja, muotoilut tehdään välilyöntiä ja entteriä villisti hakkaamalla. Päivitysten asettamisesta omatoimisesti ei nyt kannata tietenkään edes puhua. Yllättäviin tilanteisiin reagoidaan kolmella tavalla. Joko klikataan kaikkeen kyllä ja ihmetellään kun koneella on kaikkea ihme ryönää. Tai sitten klikataan kaikkeen ei ja ihmetellään kun mikään ei toimi. Tai sitten nostetaan kädet pystyyn ja huudetaan apua niin kauan että joku tulee klikkaamaan pois sen ponnahdusikkunan mikä kysyy ”Tarkistetaanko päivitykset aina käynnistyksen yhteydessä?”.

Se on toki ymmärrettävää että jos on käynyt koulunsa 20-vuotta sitten, ei silloin moisia opetettu. Työnantajakaan ei välttämättä ole innokas kurssittamaan, eli lisäämään työntekijöidensä tuottavuutta. Mutta ammattitaitoaan saa ja voi kehittää myös omatoimisesti. Isäni oli viidenkymmenen nurkilla kun opetteli tekemään taloista 3D-malleja. Oppiminen ei ole siis mahdotonta varttuneemmallakaan iällä. Itsekin pyrin opiskelemaan ohjelmien uudet versiot ja muutenkin pysymään ajan kärryillä. Luen, tutkin ja kokeilen. Jos en osaa tehdä jotain juttua, googletan tai kysyn joltain. En jää ihmettelemään, että voi voi kun ei voi.

Toki haluan olla tehokas työssäni, mutta ajattelen myös tulevaisuutta. Ennen eläkeikää joudun varmasti vaihtamaan vielä työpaikkaa. Ja silloin osaamisen on oltava kunnossa. Vuosikymmenten kokemuskaan ei auta jos ei hallitse sen hetkistä tilannetta. Jos miettii vaikka omaa alaani, niin tuskin se tuo kenellekään töitä tänä päivänä jos on tehnyt hienoja juttuja 20 vuotta sitten, ellei pysty samaan nykytekniikalla.

Tunnen kyllä myös nuoria joiden atk-taidot ovat onnettomat, eikä intoa opiskeluun löydy. Mutta perusasiat sentään ovat yleensä hallussa ja tietokoneen käyttö on luontevampaa, kun sitä on tehnyt lapsesta asti. Toisaalta nuoremmille on helpompi laittaa myös sellaisia tehtäviä tehtäviä mitä ei ennen edes ollut. Kumman laittaisit hoitamaan firman Facebook-sivua, 25-vuotiaan somenatiivin vai 45-vuotiaan joka on joskus ehkä nähnyt kun hänen tyttärensä käyttää facea? 25-vuotias pitää ehkä nettisivun päivittämistä mielenkiintoisena tehtävänä, joka näyttää hyvältä cv:ssä, kun taas varttuneemman väen huulilla sanat ”ei kuulu toimenkuvaan” maistuvat makealta.

En siis yhtään epäilisi, että tietyillä aloilla on huomattu, että nuoremmilla on selvästi paremmat atk-taidot ja intoa uuden oppimiseen ja uudenlaisiin työtehtäviin. Pitkä kokemus ei auta jos ei pysty työskentelemään nykypäivän vaatimusten tasoisesti.

vanha kirjoituskone
Jos opiskeluaikanasi käytettiin tällaisia,
voit kaivata lisäkoulutusta.

Tähän on onneksi hyvä lääke. Ihmisten pitäisi vaatia työnantajilta koulutusta. Ja jos ja kun työnantaja ei halua lisätä työntekijänsä työtehoa, kannattaa kouluttautua itse. Perustason atk-opetusta ja Office-kursseja löytyy vähän joka opistosta. Aiheesta on kirjoitettu läjäpäin kirjoja ja netti pursuaa erilaisia tutoriaaleja ja ohjemateriaaleja. Kaava on helppo. Ensin opiskellaan perusteet (jos niitä ei vielä osaa). Sitten harjoitellaan ja opiskellaan lisää. Kotona touhutessa voi myös yrittää ihan uudenlaisia juttuja, sellaisia mitä töissä ei tarvita. Seuraavassa paikassa siitä voikin olla taas iloa. Ja olen myös huomannut, että mitä enemmän erilaisia ohjelmia opiskelee, sitä helpompaa on oppia taas seuraava. Pahinta on jämähtää yhden tietyn ohjelman yhteen tiettyyn versioon ja tehdä asiat aina siten kun ne on ennenkin tehnyt. Uuteen ei aina kannata siirtyä suinpäin, hosuen, mutta yleensä vanha kannattaa hylätä viimeistään silloin kun ei vielä olisi pakko.

Nykyiset diginatiivit ovat kasvaneet kovin erilaiseen maailmaan kuin vaikka yli 50-vuotiaat. Ennen asiat saatettiin tehdä samalla lailla vuosikymmeniä. Ei tarvinnut oppia uutta, riitti kun kehittyi paremmaksi. Nykyään kaikki muuttuu ja koko ajan. Muutos ei ole epämiellyttävä pakkotilanne, se on jokapäiväistä arkeamme.

Ensimmäinen vektorigrafiikkaohjelma mitä käytin oli Macromedian FreeHand. Macromediaa ei ole enää ollut 10-vuoteen. FreeHandin perään itkettiin vuosia, mutta nykyään sitä ei kaipaa kukaan. Samalla kun opin kirjoittamaan, opin MS DOS -käyttöjärjestelmän perusteita, eipä ole tullut ikävä sitäkään. Muutamassa päivässä opin painamaan cmd-nappia ctrl-napin sijasta. Kun kosketuslevyn vierityssuunta vaihtui samanlaiseksi kuin kosketusnäytöillä, en vaihtanut sitä takaisin vaan sopeuduin tilanteeseen muutamassa päivässä. En aio jäädä etsimään mukavaa Status Quota tulevaisuudessakaan.

Vaikka teenkin pääasiallisesti printtiä, tutkin ja opiskelen silti jatkuvasti webbiä, sosiaalista mediaa ja teen vähän peligrafiikkaakin. Ei minulla todellakaan ole varaa ajatella, että tekisin printtiä loppuikääni. Luultavasti jonain päivänä en tee printtiä enää laisinkaan. Jos siis teen suunnitteluhommia ollenkaan.

Ei siis pidä jäädä tuleen makaamaan, vaan jokaisen täytyy pitää huoli omasta osaamisestaan. Kokemus ja osaaminen ei ole varsinkaan tänä päivänä sama asia. Osaamistaan voi ja pitää kehittää.

maanantai 6. lokakuuta 2014

Suosiako suomalaista vai saksalaista?

Kävin viime viikolla Tampereentien Prismassa. Ja miten olinkaan unohtanut kuinka synkkiä paikkoja isot automarketit ovatkaan. Tulin hyvin nopeasti siihen lopputulokseen, että taidankin arkisin asioida vain Lidlissä.

Lidlistä saan kaikki päivittäiset kodin tarpeet sekä ruoka-ainekset, yleensä myös edullisemmin, vaikka ”rismasta” saisikin ”poonusta”. Ja nyt kuulenkin jo kun lynkkauspartio kokoontuu pihamaalla, kohta lentää ensimmäinen kivi ikkunaan, mutta kehoitan miettimään hetken, asia ei ole ollenkaan niin mustavalkoinen.

piirros vanhasta saksalaisesta sotilaasta
Saksalaiset tulivat tänne pilaamaan kaiken.

Minulla on käytössäni tietty määrä rahaa. Ja siitä tietyn osan pistän suustani alas. Jos käytän arkiruokaani ja vaikkapa vessapaperiin enemmän rahaa, se on jostain muualta pois. Vaikka saisikin sitä helvetin poonusta. Eikä se raha ole pois minun seuraavasta ulkomaanmatkastani, verimetalleista askarrellusta älypuhelimestani tai rapakon takana tuotetuista digitaalisista sisällöistä. Niistä en luovu, vaikka voisin toki muuta väittää hurskastellessani. Se raha olisi pois paikallisen yrittäjän taskusta. Ja nythän te kysytte, että mitäs helvettiä.

Sehän olisi suoraan pois usein nauttimastani tuopillisesta paikallisen panimon paikallista olutta. Paikallisen kahvipaahtimon tuotokset vaihtuisivat siihen, mitä Inex Partners sattuu tarjoamaan. En ehkä enää haukkaisi paikallisen yrittäjän kortteliravintolassa heidän itse jauhamastaan jauhelihasta valmistettua hampurilaista. Ja silloin kun vielä menisin ravintolaan, menisin varmaan jonnekin Osuuskaupan paikkaan, koska saisi poonusta ja sitten voisi olla vielä S-Korttitarjouksiakin.

Eräs sukulaiseni oli aikoinaan eräässä osuuskaupan ravintolassa kehunut punaviinikastiketta. Hänen miehensä oli tähän tokaissut että samaa pönttökastiketta se on kuin heillä työpaikan ruokalassa. Osuuskaupan osuuskunta-ajatus ei enää oikein konkretisoidu. Hinnat ovat kovat ja varsinkaan yksinäinen ihminen ei paljoa poonuksista kostu. ABC-, eli aakkosasemat ovat hyvä esimerkki nykytilanteesta. Kun riittävän vankka asema oli saavutettu, on laatu menny alas samalla kun hinnat ylös. Vaikka luulisi että iso ketju saisi mittavat synergiaedut, on ketjupaikoissa usein kalliimpaa kuin persoonallisissa pikkupaikoissa. Vuosia sitten, silloin kun Halikossa oli vielä ABC, olimme työkaverini kanssa siellä lounastamassa. Tulimme siihen tulokseen, että eineslihapullia saa kyllä Prismastakin, lounaalla oli kuitenkin hintaa 9 euron nurkilla. Tarkkaa hintaa en muista, mutta Salon alueella se oli siihen aikaan kalleimmasta päästä. Sen jälkeen emme kyseisessä paikassa lounastaneet. Eikä ilmeisesti kovin moni muukaan kun purkivat mokoman kokonaan.

Kippaisinko siis rahani suoraan Osuuskaupan pohjattomaan kassaan, jotta saataisiin lisää Prismoja Pietariin vai säästänkö päivittäisissä menoissani, jotta voin viikonloppuisin asioida paikallisten yrittäjien persoonallisissa paikoissa. Vai istunko samaan pöytään Apsi-apinan kanssa ja syön einestä silloinkin kun haluaisin jotain parempaa.

Sen lisäksi, että Lidl on saanut sovitettua konseptinsa paremmin suomalaisiin tarpeisiin, siellä asioinnissa on myös kapinahenkeä. Kahden jättiläisen duopoli ei kuulu terveeseen markkinatalouteen. Eikä varsinkaan tee hyvää kuluttajan kukkarolle. Ruoka ei ole kallista ainoastaan silloin kun kaupan ala itse teettää tutkimuksen.

Ja minä olen nyt valintani tehnyt. Lidl on sitäpaitsi lähempänä, eikä siellä tarvitse taapertaa kilometriä maitotölkin takia. Valikoima on pieni, mutta toisaalta se myös helpottaa elämää ja saksalaisen automekaanikon kalastama lohi maistuu tuoreemmalta kuin se mitä saa Wiklundin kalatiskiltä (S-ryhmällä on kuulemma suomen vanhimmat kalat, saavutus toki sekin). Viikonloppuna menen sitten taas keskustan kauppoihin, Kauppahalliin, Stockmannin Herkkuun ja torille. Nautin siinä välissä sen Tururssa paahdetuista pavuista valmistetun kahvin tai Turussa alusta loppuun pannun oluen. Ehkä jopa molemmat.

lauantai 4. lokakuuta 2014

Pidä huolta tuulilasista

Viime viikonloppuna tuli ajeltua vaihteeksi vähän enemmän autolla. Törmäsin vanhaan tuttuun ilmiöön, kun aurinko paistaa matalalta, likainen tai huonokuntoinen tuulilasi heikentää näkyvyyttä.

Kuten nimestäkin voi päätellä, tuulilasi (engl. windshield, tuulikilpi) on asennettu autoon alunperin suojaamaan ajoviimalta. Siihen on kuitenkin syynsä miksi se on valmistettu lasista. Siitä on tarkoitus nähdä ulos. Olin aikoinaan reilu 7 vuotta töissä autoalalla ja sinä aikana tuli nähtyä todella järkyttäviä tuulilaseja, vaikka hyväkuntoinen ja puhdas lasi lisää selvästi sekä ajomukavuutta että turvallisuutta.

Tuulilasin sisäpintaan muodostuu herkästi ohut, harmahtava kalvo. Kaikissa olosuhteissa kalvoa ei välttämättä edes huomaa, mutta kun auringon tai vastaantulevan auton valo osuu siihen sopivasti, näkeminen hankaloituu. Tästä kalvosta pääsee yleensä helposti eroon mikrokuituliinalla pyyhkäisemällä. Jos autossa on tupakoitu tai lasissa on muuten vaan vähän enemmän mähmää, kannattaa hankkia pullo lasinpesuvaahtoa. Hyviä merkkejä olivat ainakin TG ja Würth, mutta autotarvikkeliikkeiden aineet käyvät myös ihan hyvin. Itseasiassa lasinpesuvaahto on myös hyvä kodin yleispuhdistusaine, se käy lähes kaikille pinnoille ja haihtuu jälkiä jättämättä jos suurimmat pyyhkii ensin pois. Esimerkiksi rasvaiset sormenjäljet lähtevät hyvin lasinpesuvaahdolla. Meillä oli myös tapana putsata pieniä tahroja jopa penkkien verhoilusta vaahdon kanssa.

kojelauta ja likainen mikrokuituliina lasin pyyhkimisen jälkeen
Pyyhkäisy silloin tällöin on pieni vaiva.

Puhtaasta lasista on mukavampi katsella ulos, mutta pesukaan ei auta jos lasi on päässyt huonoon kuntoon. Ihmiset pelkäävät aina halkeamia ja isoja kiveniskemiä, koska katsastusmies ei tykkää niistä. Itse vaihdatin aikoinaan kahteen autoon lasin, en miellyttääkseni katsastusmiestä, mutta itseäni. Kun loppuun kuluneen "tähtitaivaan" vaihtaa uuteen, kirkkaaseen, lasiin, tuntuu melkein kuin olisi uusi auto. Kulunut lasi rasittaa silmiä ja tekee ajamisesta raskaampaa, kun silmän on vaikeampi tarkentua oikealle etäisyydelle.

Volvo 240 lasin vaihdossa
Lasi kannattaa vaihtaa vanhempaankin autoon.

Ja jos sitten autoon on vaihtanut uudet tuulilasin, kannattaa siitä sitten myös pitää huolta. Pyyhkimien käyttöä kuivaan ja kuraiseen lasiin kannattaa välttää. Sulat kannattaa pitää myös kunnossa. Likainen ja kulunut sulka syö lasiin ikävät jäljet. Kun pesee lasia huoltoasemalla, kannattaa pesaista sulat samalla. Tästäpä muistuu mieleen tapahtuma yli 10 vuoden takaa. Eräs vähän suurempikenkäinen henkilö vahautti ässämersuaan. Auto oli toki iso ja komea, mutta alla oli nypityt talvirenkaat, sen verran tuoreet kuitenkin, että pinta ei ollut vielä ehtinyt kasvaa. Pyyhkimien kumit olivat jo osittain repeytuneet irti ja naarmuttaneet lasin piloille. Ässän lasi taitaa olla pikkuisen kalliimpi kuin uudet pyyhkijät? Se jotenkin aina harmittaa kun näkee upean auton mikä on huonosti pidetty. Minusta auto on sellainen asia mistä kannattaa pitää huolta. Omat autoni olivat aikoinaan "parin sadan ruoskia", mutta yritin sentään pitää ne mahdollisimman hyvässä kunnossa. Tässä kohtaa voi toki painottaa sanaa "yritin"...

Vaikka se tärkein tekijä liikenneturvallisuudessa löytyykin yleensä ratin ja penkin välistä, jo pienillä asioilla voi tehdä ajamisesta turvallisempaa ja myös mukavampaa. Aikoinaan kun rattia tuli väännettyä ihan työksikin, oppi arvostamaan sitä että kalusto on kunnossa, omat autonihan eivät tuolloin olleet häävejä. Renkaatkin olivat välillä "hiihtoliiton hyväksymät", luistoa oli enemmän kuin pitoa. Silloin piti vain pudottaa ajonopeutta jos olosuhteen kävivät huonoksi. Mutta muistan kyllä hyvin sen, kun joskus oli varaa laittaa alle laatunakit. Ajotuntuma muuttui ihan erilaiseksi. 13" 155 "sirkkelinterä" maksoi muistaakseni tuolloin laatumerkkisenä noin 300 euroa, eli noin puolet auton arvosta, mutta kun kumit olivat alla, tunsi heti että kyllä kannatti. Auto on kiinni tiessä kuitenkin vain neljällä noin kämmenen kokoisella alueella ja kun se 500 euron auto lipsahtaa metsähallituksen puolelle, sattuu luultavasti paljon enemmän kuin 50 000 autossa.