torstai 27. marraskuuta 2014

Missä on oikea Playstation TV

Talousvaikeuksien kanssa painiva Sony vähentää painotustaan televisioihin. Vähän aikaa sitten se esitteli pikkuisen Playstation TV -lisälaitteen. Mutta miksi Sony ei tekisi "oikeaa" televisiota, osaamista kyllä olisi.

käsi pitelee playstation tv -laitetta
Playstation TV olisi voinut olla paljon enemmän.

Nykyaikaisessa televisiossa on monta asiaa pielessä. Ne yrittävät miellyttää älyominaisuuksillaan vähän kaikkia siinä kuitenkaan onnistumatta. Kaukosäädin on yleensä edelleen se vanha pitkä kalikka, missä on paljon nappuloita mitä ei ikinä tarvitse. Valikoita ja toimintoja on ripoteltu sinne sun tänne ja käyttöliittymä saa harvoin suurempia kehuja. Suoritinytimiä on kaksi tai jopa neljä, mutta hyvin monen laitteen arvioissa toimintaa kuvaillaan tökkiväksi tai hitaaksi. Omanikaan ei ole mikään vauhtihirmu. Netin selailusta telkkarilla ei nyt kannata edes puhua. Paitsi tietysti esitteissä ja mainoksissa.

PlayStation TV on taas pikkuinen purkki, kokonsa puolesta se painii samassa sarjassa Apple TV:n kanssa. PS TV:llä voi striimata PS4-pelejä toiseen toiseen huoneeseen ja pelata joitakin Vitan pelejä. Esimerkiksi Netflixiä sillä ei voi ainakaan toistaiseksi katsella. Se ei ole saanut huippuarvioita ja itsekin olen sitä mieltä että Sony olisi voinut tuoda markkinoille jotain ihan muuta.

Sony osaa tehdä hyviä telkkareita. Miksi Sony ei sitten tehnyt oikeaa telkkaria Playstationin kaveriksi? Moni kaipaa enemmän isoa monitoria kuin televisiovastaanotinta, joka on survottu täyteen parhaimmillaan keskinkertaisia sovelluksia. Käyttöliittymänkin voisi pistää samalla uusiksi. Miksi television käyttöliittymää ei voisi rakentaa jonkun muun ajatuksen varaan kuin sen että mahdollisimman monelle asialle pitää olla oma nappi. Tai ainakin nappi mikä avaa taas yhden erilaisen valikon. Vai onko televisio oikeasti niin paljon monimutkaisempi laite kuin mikään muu?

Millainen se sitten voisi olla? Laadukas, hyväkontrastinen ja pienellä lagilla varustettu paneeli. Tyylikäs ja hillitty muotoilu ja tietysti mattamusta väri, se olisi kai uutta televisiorintamalla. Riittävästi liitäntöjä ja hyvä sisäinen d/a-muunnin, jotta televisioon voisi kytkeä suoraan laadukkaat aktiivikaiuttimet. Käyttöliittymä, jossa konsolin omistaja tuntee olevansa kuin kotonaan. Avoin sovelluskauppa ja hyvät, toimivat perussovellukset, kuten YouTube ja Netflix. TV-rintamalla ei kaivata enää lisää hörhellystä, vaan toimivia ratkaisuja.

Ja entäs sitten se itse televisioviritin? Minusta se voisi olla vaikka ihan lisävaruste. Sitä en kyllä osaa sanoa olisiko televisiottomalle televisiolle vielä kysyntää. Vähän ajan päästä varmasti tulee olemaan. Kaikki haluavat nykyään tehdä oman olohuoneen viihdekeskuksensa. Television tehtäväksi jää aina useammin ja useammin vain vastaanottaa signaalia hdmi-portista.

Mutta ehkä Playstationille brändätyllä televisiolla ei sittenkään olisi kysyntää. Se on juuri konsolien etu, että ne vaivihkaa piiloutuvat olohuoneen laitetasoon pitämättä melua itsestään. Ja vaikka uuden sukupolven konsolit ovat myyneet vauhdikkaasti, on ihmisillä yleensä televisio valmiina. Se uusitaan sitten kun vanha hajoaa tai tarpeet kasvavat. Useamman ihmisen taloudessa saattaa olla myöskin eriäviä mielipiteitä siitä miltä laitteen pitää näyttää.

Tosin eipä PS-brändin telkun tekeminen iso nakki olisi, johonkin valmiiseen malliin uusi design ja käyttöliittymä. Siihen kaveriksi vielä pari erilaista, hillitysti muotoiltua ja hyvä-äänistä kaiutinsarjaa, niin siinä olisi jo kiinnostava paketti tarjolla. Sonyllä olisi kaikkeen tähän osaaminen, ei ehkä parhaiden hifikaiuttimien haastamiseen, mutta enemmistölle riittävällä tasolla kyllä.

Mutta ehkä Sony on liian konservatiivinen moiseen. Luultavasti joku vielä tarttuu asiaan ja pistää television ajatuksen uusiksi. Esimerkiksi Asus on hypännyt menestyksekkäästi hifibisnekseen, ehkäpä sillä suunnalta saadaan jotain uutta myös tulevaisuudessa.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Telkkaria hankkimassa

Television valinta ei ole tullut ainakaan helpommaksi sitten viime kerran. Malleja on paljon ja ne ovat suurin osa nykyään led-malleja. Tekniset tiedot pursuavat epämääräisiä markkinointitermejä samalla kun oikeasti kiinnostavat tiedot on saatettu jättää kertomatta.

television kuvake ruudussa kysymysmerkki
Television valinta ei välttämättä ole läpihuutojuttu.

Omalla kohdallani valinta on siinä mielessä helpompaa, että en välitä älyominaisuuksista tuon taivaallista enkä muutenkaan katso televisiolähetyksiä. Television oman käyttöliittymän sujuvuus on siis toissijainen asia, niissäkin on kuulemma melkoisia eroja. Tärkeimmät vaatimukseni olivat 40–42 tuuman koko (isompi ei mahdu), taustaledit ja mielellään 3 hdmi-sisäämenoa. Koko ja liitäntäntöjen määrät taitavatkin olla ne kaikkein helpoiten vertailtavat ominaisuudet.

Led-televisioita on erilaisia


Viime kierroksella edullisimmissa led-televisioissa oli ledit laitettu useimmiten reunoihin (edge led). Se aiheuttaa epätasaisuutta ja valovuotoja. Tosin telkku saadaan sivultapäin virtaviivaisemman näköiseksi. Nykyään monissa telkkareissa on onneksi taustaledit (back led tai direct led). Jotkut mallit osaavat myös himmentää ledejä paikallisesti.

Malleja on niin paljon, että läheskään kaikkia ei ole testattu missään. Onneksi esimerkiksi Verkkokauppa.comissa ja Gigantissa on käyttäjien mahdollista jättää arvio ostamastaan tuotteesta. Suosituissa malleissa arvioita saattoikin olla toista sataa, joten kyllä niistä jotain suuntaa saa. Tuurilla voi löytää myös jotain asiaa keskustelufoorumeilta.

Vähän asiaa liiketoistosta


Päädyin siis lueskelemaan aika paljon aiheesta, myös erilaisia tekniikkaan liittyviä artikkeleita. Termejä on hyvä vähän ymmärtää. Myyjä kyllä mielellään sanoo esim. että 100 Hz on parempi kuin 50 Hz, mutta onko televisio oikeasti 100 Hz ja mitä siitä yleensäkään on hyötyä, se on taas asia erikseen. Yllättävän montaa mallia myydään 100 hertsisenä, vaikka oikeasti paneeli on vain 50 hertsinen. Ja kun muistetaan, että elokuvissa on yleensä vain 24 kuvaa sekunnissa (= 24 Hz), on soppa valmis kiehumaan yli. Liiketoiston kokeminen on myös aika henkilökohtaista. Erilaiset parannustekniikat aiheuttavat myös omat ongelmansa. Mitään yksiselitteistä ratkaisua asiaan ei ole, jokainen kokee asian yksilöllisesti. Edellisessä telkkarissani koin kuvan nykivänä kun oikein etsin siitä virheitä. Kun lopetin virheiden kyttäämisen ja aloin keskittyä elokuviin, asia ei ole minua sen koommin haitannut. Jos aihe kiinnostaa, niin kannattaa lukea 'CNETin artikkeli.

Mitä kansa puhuu?


Ei niin kovin yllättäen Samsungeista löytyi eniten jurputtamista. Jossain vaiheessa 70 % suomessa myydyistä televisioista oli Samsungeja. Toisaalta Samsungissa on ollut suunnittelusta johtuvia kondensaattoriongelmia ja "paneelilottoa", eli samassa mallissa on ollut useampaa erilaista paneelia. Arvostelulijoille toimitetaan tietysti se laadukkain versio. Muutenkaan en koe Samsungia mitenkään erityisen kiinnostavana merkkinä. LG:lläkään ei ole mikään kovin ihmeellinen imago, mutta omistajat tuntuvat olevan laitteisiinsa tyytyväisiä. Perinteiset japanilaismerkeillä, Sonylla ja Panasonicilla on omat kannattajansa ja ne ovat menestyneet hyvin myös testeissä. Tosin hajonnut vanha Sonyni ei varsinaisesti lisännyt innostusta merkkiä kohtaan. Pitää myös muistaa, että kaikki eivät valmista itse paneeleitaan, esimerkiksi Sony käyttää Samsungin paneeleita. 

Suoritin alkukarsinnan lähinnä hinnan ja perusomainaisuuksien perusteella, päätin rajata vaihtoehdot kolmeen säästääkseni hermojani:


Panasonic oli pienellä kaulalla joukon kallein. Panasonicista ei oikeastaan puuttunut mitään minulle tärkeää ja se oli saanut hyviä, joskin hieman ristiriitaisia arvioita. Jossakin arviossa kehuttiin jotain tiettyä ominaisuutta ja toisessa haukuttiin. Erot voivat johtua myös eri markkina-alueesta, laitteissa on aina pieniä eroja riippuen mille alueelle ne on tehty. Toisaalta parhaan suorituskyvyn saadakseen telkkari pitää yleensä aina itse säätää kuntoon. Television jalka näyttää kuvissa hölmöltä, mutta luonnossa se ei ole hullumman näköinen.

LG oli joukon halvin ja ominaisuuksiltaan muuten lupaava, mutta hdmi-portteja oli vain kaksi. Mutta kun hintaa oli vain reilu 300 euroa, olisi sen voinut antaa anteeksi. LG käyttää halpismallissaankin ips-tyyppistä näyttöpaneelia joka yleensä tarkoittaa hyviä katselukulmia ja väritoistoa. Asiantuntija-arvioita laitteesta ei ollut, mutta käyttäjäarvioiden mukaan se olisi hintansa väärti hankinta.

Sony oli saanut mairittelevia arvioita ja toisaalta se keskustelee hyvin Playstation 4 -pelikonsolini kanssa. Sonyissa on myös pelikäyttöä ajatellen asiallisen pieni viive, eli input lag. Väritoiston pitäisi olla Cinema-tilassa kohdillaan ilman suurempia säätöjä. Sony oli myös joukon tyylikkäin. Isoimmaksi miinukseksi laskin 2 tuumaa pienemmän koon.

KDL40W605BAE


sonyn televisio tv-tasolla
Tv-tasolle tuli mukavasti lisää tilaa.

Kun hinta sattui olemaan sopiva, päädyin tälläkin kertaa Sonyyn. Oli muuten jännä huomata että samassakin kaupassa laitteella oli 2 viikon sisällä ainakin 3 eri hintaa. Laite saapui odotettua nopeammin ja pääsin asennushommiin jo viime perjantaina.

Vanhaan verrattuna laite oli selkeästi kevyempi ja sirompi. Tosin taustaledien takia sivuprofiili on hieman karun oloinen. Televisio on selvästi paksuin alareunastaan. Liittimet ovat alaspäin, se on mukavaa muuten paitsi silloin kun niihin pitää kiinnittää johtoja.

sony takapuolelta, takaosaan on kiinnitetty led-valolista
Valolista pääsi tämänkin television takapuolelle.

Edeltäjästään poiketen malli on myös varustettu erillisellä virtalähteellä. Vaikka kalikka on hieman ärsyttävä, siinä on kaksi etua. Mikäli virtapuoleen tulee vikaa, on murikka helppo vaihtaa uuteen. Virtalähde tuottaa myös television osista ehkä eniten lämpöä, joten telkun sisuksissa se saattaa lyhentää muiden komponenttien elinikää. Esimerkiksi kondensaattorit eivät tykkää erityisemmin lämmöstä ja huonolaatuiset yksilöt voivat pullistua jo parissa vuodessa.

Säädöt kuntoon


Asennus oli helppoa. Kielen valinta, wifiin kirjautuminen ja päivitysten lataaminen ja se oli siinä. Käyttöliittymä on ihan siedettävä, tosin osa toiminnoista vastaa viiveellä. Kuvanlaatu meinasi aiheuttaa ensialkuun pettymyksen. Cinema-tila ei tuonutkaan sitä luvattua autuutta. Räpelsin säätöjä eikä hyvää tullut millään. Suunnittelin jo lähettäväni mokoman takaisin, mutta sitten muistin että olin hankkinut puhelimeeni THX Tune-up -nimisen ohjelman. Sovelluksen saa myös Android-laitteille ja se tarjoaa erilaisia apuvälineitä kotiteatterin säätämiseen. Laite yhdistyy televisioon kaapelilla tai Apple TV:n avulla, itse käytin jälkimmäistä.

thx tune-upin ruudunkaappaus
THX Tune-upin avulla säätäminen on helppoa.

THX Tune-up opastaa kädestä pitäen läpi erilaisten testikuvien ja nyt uutuutena sitten viime käyttökerran apuna on myös kamera. 15 minuuttia ja kuva oli kohdillaan niin väritoiston, kuin kontrastinkin, suhteen. Ehdottomasti hintansa arvoinen sovellus, mikäli haluaa säätää televisionsa kuntoon ilman hankalia ja monimutkaisia prosesseja.

Kääntelin vielä kaiuttimet asennuspuuhien jälkeen oikeaan kulmaan ja leffaa pyörimään. Niitä tulikin katseltua viikonloppuna oikein urakalla. Maksoin edellisestä televisiostani 500 euroa 3 vuotta sitten ja nyt tästä reilu 400 euroa, mutta kuvanlaatu parani silti reilusti. Liittimiäkin on nyt riittävästi Oikeastaan ainoa pieni valittamisen aihe liittyy katselukulmiin. Musta pää kärsii hieman sivusta katsottuna, mutta enimmäkseen istun television edessä yksin, joten se ei varsinkaan tällä hinnalla haittaa. Mikäli laite irtoaa kaupasta alle 500 eurolla, voin kyllä suositella lämpimästi.

tiistai 18. marraskuuta 2014

Miksi Hesburgerin ranskalaiset ovat pahoja?

En juurikaan käy Hesburgerissa, mutta aina välillä tulee sellainen tilanne että sinne ajautuu. Elämyksestä jää aina päälimmäisenä mieleen ällön rasvainen majoneesi ja kummallisen makuiset ranskalaiset. Perunnalle ne eivät ainakaan maistu.

Hesburgerin ranskalaisissa on muutakin kuin perunaa.

Kun joskus mainitsin asiasta, kaverini kehoitti vilkaisemaan hesen ranskalaisten koostumusta. Äkkiseltäänhän tulisi mieleen, että ranskalaiset on tehty perunasta. Ja onhan niissä toki perunaa, mutta myös kuorrute jossa on riisiä. Olemmekin ottaneet tavaksi kutsua niitä riisiranuiksi.

Kasviöljy: rypsiöljy, antioksidantti (E304), vaahdonestoaine (E900). Valmistaja: Mildola Oy, Suomi.
Ranskanperuna: peruna, kasviöljy (palmu, rypsi), kuorrute (muunneltu perunatärkkelys, riisijauho, perunadekstriini, suola, nostatusaine (natriumdifosfaatti, ruokasooda), maltodekstriini (maissi), stabilointiaine (ksantaanikumi)). Valmistaja: McCain Foods, Hollanti.
Näyttääkö herkulliselta? Mihin ranskalaisen perunan nimellä myytävässä asiassa tarvitaan nostatusainetta? Hesburger ei myöskään enää juurikaan heiluttele suomilippua, nämäkin ranut tulevat Hollannista. Mutta eipä kai hese ole pekkaa pahempi, eli tässä tapauksessa mäkkäriä?

Ranskalaiset perunat (Lamb Weston/Meijer, Hollanti)
Peruna, kasviöljy (rypsi- ja auringonkukkaöljy), dekstroosi, stabilointiaine (E450).
Pansuola-mineraalisuola (Oriola Oy, Suomi)
Natriumkloridi, kaliumkloridi, magnesiumsulfaatti, lysiinihydrokloridi, paakkuuntumisenestoaine (piioksidi).
Paistoöljy (Cargill Oil Packers bvba, Belgia)
Auringonkukkaöljy, rypsiöljy, vaahdonestoaine (E900). Täysin kovettamatonta kasviöljyä.

Mäkkärin ranuissa ei ole nostatusainetta, eikä edes kuorrutetta. Ne päihittävät hesen perunakkeet myös maultaan. Itse en ole lisäinekammoinen, mutta taas kerran täytyy todeta, että pitkä ainesosalista kertoo tälläkin kertaa jotain tuotteen mausta. Lisäaineväittelyissä vedotaan aina säilyvyyden parantamaiseen, mutta kuinka paljon pakasteranut tarvitsevat säilöntäaineita? Hollantilainen pystyy myös tarvittaessa leipomaan ranut ilman nostatusainettakin.

Ja se on elintarviketeollisuudessa nykyään vikana. Joku joka oli aikoinaan öljyssä keitettyä perunaa, on nykyään jotain ihan muuta. Elintarvikealan ihminen varmaan tietäisi virallisen termin tuolle massalle. Onhan siinä toki perunaakin mukana, mutta minusta sellaisen myyminen perunana on vähintäänkin epäilyttävää. Ranskalaisuus perunoissa viittaa käsittääkseni ihan kypsentämistapaan, Wikipediankin mukaan ranskalaiset perunat ovat uppopaistettuja perunasuikaleita. Suikaleita, ei siis riisillä kuorrutettua massaa.

Tunnen muutamia elintarvikealalla asiantuntijatehtävissä työskenteleviä ihmisiä ja heidän suhteensa asiaan on hyvin tieteellinen. Kuluttaja suhtautuu taas ruokaan tunteella. Lisäaineilla on paikkansa, eikä einesruokaa luonnollisesti kannata tehdä parhaista ruhon osista ja muista raaka-aineista, mutta se pitää muistaa myös markkinoinnissa. Tällä hetkellä mielikuvat ja todellisuus eivät aina kohtaa.

Jos myydään kuttaperkkaa ja korviketta, niin silloin se pitää myös esitellä kuluttajalle sellaisena. Ongelmaksi saattaisi vain muodostua se, että silloin sitä ruokaa ei enää ostaisi kukaan. Ainakaan ihan heti samoissa määrin. Jos hinta olisi kohdallaan, niin kyllä kauppa varmaan taas pidemmän päälle kävisi. Juovat ihmiset maitojuomaakin ja ostavat hillon sijasta mehuvalmistetta. Toki aluksi se olisi varmaan aika kummallista kun pikaruokalan listalla lukisi että öljyssä keitetty perunavalmiste.

 Itse jatkan edelleenkin valmistusainelistojen kyttäämistä. Ainakin silloin kun haluan syödä jotain hyvää. Jos pitää saada jotain nopeasti ja halvalla, niin silloin en lueskele. Ja hätätapauksessa saatan mennä edelleen jopa heseen. Ei se perunavalmiste siitä sen pahemmaksi enää muutu.

tiistai 11. marraskuuta 2014

Adobe Muse - Mitä sillä tekee?

Adoben Creative Cloudiin kuuluu Muse-niminen ohjelma. Se ei ole uusi Dreamweaver, vaan vähän jotain muuta. Mutta mitä sillä tekee ja kuka sitä tarvitsee?

Kävin viikonloppuna MaMa ry:n järjestämällä Muse-kurssilla tutustumassa ohjelmaan alustavasti. Muse on kuitenkin helposti lähestyttävä ja Adoben sivuilta löytyy siihen runsaasti erilaisia tutoriaaleja, joten tutustuminen onnistuu myös omin päin. CC-lisenssin omistajille ohjelma ei myöskään maksa mitään lisää, joten ohjelman vilkaiseminen kannattaa.

Illustratoria ja InDesigniä käyttäneelle ohjelma tuntuu välittömästi tutulta. Eikä ihme, sillä suunnittelutiimissä on ollut paljon samoja tyyppejä, kuin mitä on ollut suunnittelemassa InDesigniä. Koodarit luonnollisesti nyrpistävät nenäänsä ohjelmalle, minkäänlaista koodinäkymää siitä ei löydy (paitsi ulkopuolelta tuodulle koodille). Mutta Muse onkin suunniteltu graafikoille.

Muse ei tee responsiivisia sivustoja, mutta siinä on mahdollista tehdä mobiili- ja tablettiversiot sivustosta. Muse ei myöskään kilpaile sisällönhallintajärjestelmien kanssa, mutta teksteihin voi tehdä muutoksia ja kuvia vaihtaa nettiselaimen avulla mistä tahansa. Tämän tekee mahdolliseksi Adoben tarjoama palvelu, mitään tietokantoja sun muita ei tarvitse viritellä. Sivuston voi myös julkaista testattavaksi Adoben Business Catalyst -palvelussa napin painalluksella. Palvelusta voi myös halutessaan ostaa pysyvän paikan sivustolleen.

Printtigraafikko tuntee olonsa kotoisaksi.

Kun Musella luo uuden sivuston, ei jää epäselväksi että ohjelma on suunniteltu graafikoille. Sivupohjat ja apuviivat tekevät olon kotoisaksi. Tekstityylien luominen ja muokkaaminen eroaa hieman InDesignistä, mutta kun logiikan oppii, homma on helppoa kuin heinän teko. Merkkiväli kasvaa altin avulla ja väripaletti on lainattu suoraan Illustratorista. Printtimiehen orastavaa ahdistusta vähentää se, että työkaluja ja asetuksia on huomattavasti vähemmän kuin pyhässä kolminaisuudessa, fotarissa, illussa ja indyssä.

Vektoriobjekteja voi copypasteta suoraan Illustratorista, jolloin ne muuttuvat svg-elementeiksi. Olen hieman ihmetellyt miksi svg ei ole yleistynyt vielä kunnolla. Se sopisi kuin nenä päähän korkearesoluutioisille näytöille ja responsiivisille sivuille. Esimerkiksi logon voisi tehdä svg:nä ja se vain aina skaalattaisiin oikeaan kokoon, eikä se olisi koskaan rakeinen. Eikä kenenkään koskaan tarvitsisi veivata fotarissa/illussa logoja oikeaan kokoon kun asiakas haluaa sitä isommaksi/pienemmäksi. Logothan ovat pääsääntöisesti tehty vektoreiksi jo alunalkaen. Sillä toki lienee osansa, että webbisuunnittelijat suosivat fotaria, eivätkä tee vektorigrafiikkaa. Toki sivuston tekijälle svg voi tuottaa hieman enemmän työtä (ellei käytä Musea...). Tässä hieman lukemista aiheesta.

Muse tekee sivustot myös HiDPI-näytöille.

Muse on muutenkin mieleen meille HiDPI-näyttöjen omistajille. Sivustoa luodessa voi valita, että tuetaanko korkeampia, tai kuten Linus Torvalds sanoi, järkeviä resoluutioita. Muse luo kuvista kuitenkin pienemmän version tavanomaisille laitteille. Mutta hidastaako korkearesoluutioinen kuva sivuston latautumista liikaa? Musen luomassa sivustossa HiDPI-käyttäjälle lähetetään ensin matalaresoluutioinen versio ja raskaampi kuvatiedosto latautuu taustalla. Tyhjää placeholderia ei siis tarvitse katsella.

Yleisesti ottaen sivuston luominen Musen avulla on helppoa jos ymmärtää edes perusteet verkkosivujen toiminnasta ja rakenteesta. Ihan vailla perustietoja ei kannata sivustoa alkaa vääntämään. Erilaiset perustoiminnot kuten Facebook-nappulat, lomakkeet ja Googlen kartat löytyvät kätevästi Widgetteinä. Toki ainakin vakio-Widgetit ovat suhteellisen simppleleitä, mutta tarvittaessa sivustoon on helppo upottaa ulkopuolista koodia.

Muse taitaa myös scrollatessa liikkuvat objektit, tässä yksi hauska esimerkki: Imark Group. Kekseliäisyydellä ja näyttävillä graafisilla elementeillä voi saada ihmeitä aikaan vaikka sivusto itsessään olisikin yksinkertainen.

Mutta kuka Musea sitten oikein tarvitsee ja mitä sillä kannattaa tehdä? Vaativiin, todellista sisällönhallintaa vaativiin sivustoihin se ei ainakaan sovi. Mutta yksinkertaiseen kampanjasivustoon se voisi olla ihan toimiva ratkaisu. Tai jos pitäisi tehdä nettisivu vaikka paikalliselle nakkikioskille, siinä käytössä ei tarvita välttämättä raskasta ja päivityksiä vaativaa julkaisujärjestelmää. Musesta löytyvät yksinkertaisella perussivustolla vaadittavat ominaisuudet ja elementit ja makkaraperunoiden hinnankin pystyy sivuston tilaaja tarvittaessa päivittämään itse.

Moni omaa toiminimeä pyörittävä voisi myöskin ilahtua Musesta jos pitää silloin tällöin tehdä yksinkertaisia sivustoja ja oma koodailuosaaminen ei ole ihan ajan tasalla. Vertaistukea löytyy Adoben tukifoorumilta. Valmiita teemoja ja lisää Widgettejä löytyy niitä etsivälle, tarjonta varmasti vielä kasvaa. Ohjelmana Muse on tuore, joten se ei ole vielä kaikille tuttu.

Muse ei siis ole koodareille ja kehittäjille, mutta graafikoille. Ohjelmaa voi käyttää myös sivuston sketsailuun ja samalla saadaan tarvittaessa toimiva demo eikä tarvitse tyytyä staattiseen fotarileiskaan. Musella on rajoituksensa, mutta sitä kehitetään jatkuvasti ja toisaalta, miksei yksinkertaiseen tarpeeseen riittäisi yksinkertaisempi työkalu? Kävin ohjelmaa läpi webbipuolen ihmisten kanssa, eikä siitä puuttunut mitään kovin olennaista. Sivustojen toimivuus jää vielä testattavaksi. Ainakaan uudemmilla selaimilla en ole havainnut ongelmia.

Itse ainakin jatkan Musen testailua. Tein aikoinaan RapidWeaverilla yhden partiolippukunnan sivun ja nyt se olisi aika pistää uusiksi (ajattelin ensin Bloggeria, mutta se vähän jäi). Tein kyseisellä ohjelmalla ehkä kymmenkunta sivua, vaikka koodi ei välttämättä ole kovin nättiä, ei sivustojen toimivuudesta kuulunut ikinä nurinaa, sivupohjissa oli jopa siihen aikaan harvinaisempi mobiililayout. Toisaalta ei niistä sivuista niin paljoa edes maksettu että olisi kannattanut alkaa koodailemaan, toimivan sivun kun sai RW:llä pystyyn ehkä parhaimmillaan kahdessa tunnissa.

En vaan saanut tuota sivustoa sellaiseen kuosiin että sitä vielä esitellä, joten palaan ehkä siihen myöhemmin.





keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Apinaa pumpataan

Viime aikoina on tullut vähän sellainen olo, että meitä joskus huijataan. Huomio viedään merityksettömämpiin asioihin kun taustalla tapahtuu jotain ihan muuta. Turun Pinella-gate oli tästä viimeisin esimerkki.


käsi verhon takaa ohjaa toisen miehen kättä
Aina ei voi tietää mitä kulissien takana tapahtuu.

Turun tapauksessa kaupungin Kiinteistöliikelaitos yritti väkisin runtata huonosti valmisteltua esitystä parkkipaikoista kevyelle liikenteelle pyhitetyllä väylällä, vaikka itsekin esityksessään totesi, että liikenne ei olisi sujuvaa. Esitys herätti vastustusta ja se hylättiin yksimielisesti. Mutta ei siitä sen enempää.

Toinen paljon melua aiheuttanut tapaus oli nk. viskigate, joka perustui ainakin osittaisiin väärinymmärryksiin. Mutta koska alkoholi on suomalaisille niin rakas, pienikin kipinä voi sytyttää ison palon. Varsinkin kun virkamiehiä ja määräyksiä on viime aikoina arvosteltu muissakin yhteyksissä. Samalla nostettiin pinnalle myös vanha juttu Ron Jeremyn naamasta viinapullossa. Pornotähden ruma naama kun voi kuulemma saada ihmiset luulemaan että saisivat seksiä kun juovat kyseistä rommia.

Kaava tuntuu olevan sama. Asia on parhaimmillaan väärinkäsitys tai muuten melko mitätön, mutta vesilasiin nousee myrsky. Ja kuten tiedämme, mitä typerämpi asia, sitä paremmin se kerää huomiota.


Väkisinkin siis herää ajatus, että onko tällä kaikella joku muu tarkoitus, sellainen josta meillä ei ole mitään hajua. Ehkä joillakin on povitaskussa nippu häiriökortteja, joita sitten lätkitään pöytään kun tarvitaan savuverhoa. Viskigate osui esimerkiksi aika näppärästi juuri samaan aikaan, kun Suomen luottoluokitusta pudottiin. Ja loppupelissä viina on kansalaisesta paljon kiinnostavampi aihe kuin talouspolitiikka. Messuyrittäjälle tämä oli kuitenkin onnenpotku ilmaisen näkyvyyden takia, mutta sehän on sivuseikka se.

Tai näin minä ainakin toimisin jos olisin vallankahvassa ja haluaisin viedä huomion pois asioista joita puuhastellaan kulissien takana. Vetelisin pikku narusista ja katselisin kun sätkyukot hyppelevät veikeästi. Ei siis muuta kuin foliohattua syvemmälle päähän. Tai sitten voi yrittää seurata asioita vähän tarkemmin ja yrittää nähdä savuverhon taakse.



maanantai 3. marraskuuta 2014

Sähköhommia

Pistorasiat on asunnoissa yleensä aina laitettu vääriin paikkoihin tai niitä on liian vähän. Sitten on lattiat täynnä jatkojohtoja. Onneksi meillä on myös sähköasentajina tunnettu ammattiryhmä.

Kukapa meistä muutenkaan rakastaisi lattialla luikertelevia jatkojohtoja, mutta tällä kertaa johtokasa päätyi makoilemaan suoraan kulkureitille ja irrottelinkin sitä aina kun stereot ja televisio eivät olleet käytössä. Ja kun viihdekeskukselle oli kerrankin löytynyt hyvä paikka, niin pitihän sille sitten saada sähköt kunnolla. Sain myös hyvän idean miten piilottaa tv-tason takana majaileva käärmeenpesä, siirsin sen piiloon tason laatikkoon.

tv-taso, töpseli ja jatkojohdot laatikossa
Viihdekeskukselle piti saada oma pistoke.

Toinen ongelma oli kännykän ja läppärin lataaminen. Latureita irrotellaan aika tiuhaan, eikä lattian rajassa könyäminen ei ole mitenkään mieltä ylentävää puuhaa. Pistorasian voi onneksi nostaa myös lattiantasoa ylemmäksi. Toimistoissahan tämä on ihan yleinen ratkaisu, mutta kotona harvinaisempi. Omassa kodissaan saa onneksi laittaa rasiat sinne missä niitä tarvitaan.

ikkunalaudan alapuolelle nostettu pistorasia
Pistorasian ei tarvitse olla lattianrajassa.

Ja kun hommiin oli ryhdytty, niin modeemille laitettiin myös nurkkaan oma pistorasia. Sen rumasti törröttävä virtalähde näyttää turhan hölmöltä yksinään keskellä seinää. Modeemikaapeli menee vielä hölmösti ja on kaiken lisäksi karvan verran liian lyhyt.

modeemin oma pistorasia nurkassa ja liian lyhyt modeemikaapeli
Modeemillekin piti saada oma pistorasiansa.

Kolme rasiaa ja jokunen metri sähköjohtoa. Aikaa asennuksiin meni noin tunti. Työn osuuden saa vieläpä kotitalousvähennyksiin. Ei siis ollenkaan kallista siihen nähden miten paljon mukavampaa asuminen on nyt. Suosittelen ehdottomasti, jos rasiat tuntuvat olevan väärissä paikoissa tai loppuvan kesken. Kannattaa vain miettiä paikat huolella valmiiksi. Sähköasentaja ei välttämättä osaa ehdottaa rasiaa laitettavaksi juuri siihen, missä haluaisit ladata kännykkääsi. Ja vaikka pistorasioiden asentaminen onkin suhteellisen yksinkertainen toimenpide, muista valita ammattilainen jolla on luvat kunnossa.