maanantai 28. joulukuuta 2015

2010-luvun E.T. – Paul

Pitkästä aikaa tuli katsottua taas yksi moderneista suosikeistani, englantilaisten Simon Peggin ja Nick Frostin scifikomedia, Paul. Lämminhenkisessä seikkailussa irvaillaan niin scififaneille, agenteille, kuin kreationisteillekin. Se ei ehkä ole kuitenkaan saanut niin suurta arvostusta kuin (minun mielestäni) pitäisi.


Humanoidihupailuun tuo oman erityisen mausteensa se, että sen ovat kirjoittaneet itse kahta päähenkilöä miehittäneet englantilaiset Simon Pegg ja Nick Frost. He esittävät englantilaista kirjailijaa ja kuvittajaa, scifinörttejä, jotka ovat matkanneet San Diegoon Comic-Coniin ja suuntaavat sen jälkeen matkailuautollaan Yhdysvaltojen tärkeimmille ufokohteille. 

Taustalla soi muun muassa ELO:a, joka on sangen mehevää brittimusaa. Niminäyttelijöistä on mukana muun muassa Seth Rogen ja scififanien rakastama Sigourney Weaver. Maisemat vaihtuvat ja yhtenä pysähdyspaikkana toimii Star Trekin legendaarisen taistelukohtauksen näyttämö.

Roolitus ja käsikirjoitus ovat mainioita, mutta ehkäpä pitää olla vähän enemmän nörtti, että elokuvasta saa kaiken irti. Tiukasti raamattuun nojaaville kreationisteille naureskelukaan ei välttämättä ole paras valinta, mikäli aikoo tehdä koko kansan elokuvan.

Jopa lämminhenkisestä seikkailutarinasta ei tullut uutta E.T:ä, mutta se sai kriitikoilta pääsääntöisesti hyviä arvosteluja ja sai muun muassa National Movie Awardissa vuoden 2011 parhaan komedian palkinnon. Loppukaan ei ole ihan niin ällö kuin mitä Hollywood yleensä tuottaa.

Viime vuosina kekseliäät elokuvat eivät ole muutenkaan aina juhlineet korkeimmilla sijoilla, elokuvantekijät pelaavat varman päälle tasaiseksi silotelluilla tuotannoillaan. Itse asetan Paulin kuitenkin viime vuosien parhaaksi scifikomediaksi, tosin eipä genressä ole ollut kovin kovaa kilpailuakaan.

Siihen on kuitenkin omat syynsä, miksi Paul on minulle henkilökohtaisella tasolla niin merkittävä. Tarinan päähenkilöinä ovat tieteiskirjailija ja hänen kuvittajaystävänsä. Nuorena olin kovin innostunut tieteiskirjallisuudesta ja sarjakuvista.

Haaveenani olikin joskus kirjoittaa kirja tai osallistua Kemin sarjakuvakilpailuun. Parhaimmillaan työni jäi vain paria sivua vajaaksi valmiista. Pari vuotta sitten kävin sarjakuvakurssin, mutta se ei saanut kipinää syttymään, vaikka vanhat tarinat ajoittain vielä mielessä pyörivätkin.

Olin myös sangen kiinnostunut ufoista ja pidin yläasteella aiheesta kaksituntisen esitelmän, josta sain hyvän arvosanan. Tästä huolimatta minua ei pidetty kovinkaan omituisena. Tämä saattaa johtua, että Salaiset kansiot oli tuolloin sangen suosittu sarja ja Juhan Af Grann esiintyi usein televisiossa. Elettiin ufobuumia, mutta kaikki eivät suhtautuneet siihen samanlaisella pieteetillä kuin minä.

Aloin 15-vuotiaana harrastamaan Kung Fua, joka oli tuohon aikaan melko eksoottista, joten se ehkä tasapainotti tilannetta. Myös Paul-elokuvassa esiintyy kamppailulajeja harrastava poika, tosin perinteisemmin karatepukuun sonnustautuneena.

Elokuva on siis minulle enemmän kuin viihdyttävä perusraina, se iskee suoraan hermoon. Elokuvan ensi kertaa nähtyäni olenkin alkanut pikkuhiljaa suunnitella matkaa Comic-Coniin, mutta lippujen saaminen on hankalaa. Lisäksi reilu vuosi sitten hankkimani asuntolaina hankaloittaa kalliin reissun toteuttamista.

Olen kuitenkin luvannut, että kun sarjakuvapiirtäjäystäväni on Comic-Conissa signeeraamassa, silloin sinne on viimeistään lähdettävä. Onko se lähivuosien ohjelmassa, se jää nähtäväksi. Myös ajatus road tripistä kutkuttaa, mutta millaisella reitillä, se on oma kysymyksensä sekin.

Itse elokuvaan palatakseni, jokaisen scififanin kannattaa ottaa se listalleen, jos rainaa ei ole vielä nähnyt. Uskoisin, että vähemmänkin perehtynyt katsoja pääsee mukaan elokuvan tunnelmaan ja se sopii myös vähän pienemmille katsojille. Lisää tällaisia, tosin jatko-osaa en tälle oikein osaa toivoa.

P.S. Inhoan sanoja "lämminhenkinen" ja "hulvaton", mutta käytän niitä silti.





perjantai 25. joulukuuta 2015

Vanhan hyvän ajan kengät

Olen tänä vuonna ostanut jo kolmet tossut ja viimeisetkin alkavat olla jo roskiskunnossa. Tossut ja moni muukin pukine tehdään tänä päivänä tarkoituksella hajoamaan nopeasti. Tähän kyllästyneenä päätin ottaa projektiksi kunnon kenkien etsimisen. Ja se kävikin sitten yllättävän äkkiä.

Converse Finlandin maajohtajan Tuomas Vuorensolan mukaan Conversejen pitää kestää vain puoli vuotta. Se on aika huonosti 80 euron läpysköille. Mutta sen verran kestivät aikoinaan myös ostamani 140 euron Eccot, tosin Sokoksella hyvittivät ne täydestä hinnastaan.

Tennarit voitaisiin tehdä kestävämmiksi jos niin haluttaisiin, mutta kun ei haluta. Kesällä ostamani Vanssit päätyvät kohta roskakoriin. Tykkään kyllä käyttää tennareita, mutta nyt päätin kokeilla taas pitkästä aikaa perinteistä nahkakenkää.

loppuunkuluneet Vans-tossut
Kesällä ostetuissa Vansseissa alkaa olla kilometrit täynnä.

Ostan paljon vaatteita Varustelekasta ja olen ollut tyytyväinen sieltä ostamaani nahkatakkiin, mutta jottei pukeutuminen menisi liian armeijahenkiseksi, päätin katsella välillä muita vaihtoehtoja. Rahaa varauduin jo tässä vaiheessa sijoittamaan useamman satasen, mutta jos sillä saisi hyvät kengät, pitkässä juoksussa se tulisi halvemmaksi.

Tänä vuonna tossuihin on uponnut jo lähemmäs satanen vaikka olen tehnyt kaikki ostokset alennusmyynneistä. Jos ostan 200 euron kengät ja ne kestävät vaikka edes 5 vuotta, niin jo sillä syntyy säästöä.

Päätin aloittaa tutkailun paikallisesta putiikista, Herrainpukimosta, joka myy englantilaisia Sandersin kenkiä. Ne on tehty käsityönä ja pohjat on kiinnitetty Goodyear Welt -menetelmällä. Pohjat voi siis tarvittaessa uusia toisin kuin kaukoidän hikipajoissa kasaan liimatuissa popoissa.

Mitään hienoja keikarikenkiä en aio alkaa käyttämään, mutta Sandersin valikoimassa on myös kenkiä joita voi käyttää farkkujen kanssa. Osa malleista sopii rankempaankin ulkoilukäyttöön, eli kannattaa tutustua valikoimaan, vaikka hienot broque-koristelut eivät olisikaan se oma juttu.

Poikkesin liikkeeseen vähän ennen joulua ja täytyy sanoa, että en varman ole ikinä selvinnyt niin nopeasti kenkäostoksilta. Alun perin mielessä oli Kelso, mutta se tuntui vähän turhan raskaalta.

Mokkanahkainen Holborn taas tuntui olevan henkilökunnankin suosiossa ja kun sopiva pari löytyi suoraan hyllystä, ei siinä sitten kauaa tarvinnut miettiä. Malliltaan kenkä on sangen yksinkertainen, mutta tyylikäs.


Kuva, jonka Ville Laasonen (@willboify) julkaisi


Yhdellä myyjistä kengät olivat tummuneet kauniisti ja päätin jo heti uutena sumuttaa niihin vähän tummempaa väriä ja antaa sen sitten vähän haalistua. Vaikka se onkin ehkä jonkun mielestä kerettiläistä, ajattelin myös antaa nahan kulua vähän sileämmäksi, jotta kenkiin tulisi vähän lisää luonnetta.

Tässä kohtaa voin kuvitella, kun suurin osa lukijoista jo kauhistelee, kuinka epäkäytännöllinen ja hankalasti hoidettava materiaali mokkanahka on. Mutta Häkkisen Jussi on tästä asiasta ihan eri mieltä. Minä uskon Jussiin, mutta aika toki näyttää miten käy.

Kengät ovat tukevaa tekoa ja vaativat vähän sisäänajoa. Tällä hetkellä ne näyttävät ärsyttävän uusilta. En pidä uusien vaatteiden ja jalkineiden ostamisesta, koska pidän siitä, että ne näyttävät jo vähän aikaa nähneiltä. Tosin vielä enemmän inhoan keinotekoisti vanhennettuja vaatteita.

Mutta eiköhän jo vuoden päästä nämäkin kengät ole saaneet vähän käytettyä ilmettä, kuten myös uusi nahkatakkinikin. Molemmat toivottavasti palvelevat minua hyvin pitkään.

Nykyään myydään paljon kertakäyttöroskaa, mutta mieltä lämmittää, että jotain kunnollistakin on vielä myynnissä. Ja loppujen lopuksi hintakaan ei kauhistuta kun ottaa käyttöajan huomioon, toki ihan pikkurahalla laatuun ei pääse kiinni.

Kannattaa ajatella asiaa sijoituksena, muutama pari oikeasti laadukkaita kenkiä palvelee käyttäjäänsä vuosikausia. Ja kenkiä kannattaa hankkia nimenomaan muutama pari, sillä nahkakenkä tarvitsee lepoa, samaa kenkää ei kannata käyttää joka päivä aamusta iltaan.

holborn kengät sävytyksen jälkeen
Holbornit tummemmaksi sävytettynä.

Täytyypä siis hankkia ensi vuonna vielä toiset laadukkaat jalkineet. Erillisiä talvikenkiä en tarvitse, koska en diggaa karvavuoresta ja ääreisverenkiertoni on hyvä. Lisäksi kun sää on sama, oli sitten joulu tai juhannus, niin sama kenkäkin palvelee kivasti läpi vuoden.

Tarkoitus olisi siirtyä kokonaan pois käyttämästä epäeettisesti tuotettuja kertakäyttötamineita, tästä on nyt hyvä jatkaa.

perjantai 27. marraskuuta 2015

Mitä ostin tänään?

Tänään on Älä osta mitään -päivä. Touhussa on ihan yhtä paljon järkeä, kuin siinä, että yrittäisi laihduttaa olemalla syömättä yhden päivän vuodessa. Mutta mitä minä ostin tänään?

vanha piirros ostoksilla olevista ihmisistä
Tänään sikaillaan ostoksilla oikein kunnolla.

Aamupäivällä ostin bussiliput Helsingin reissulle. Eilen ne olisi varmasti saanut halvemmalla ja huomenna on jo myöhäistä. Maailma ei olisi siitä pelastunut, jos olisin jättänyt ne ostamatta. Toisaalta, jos omistaisin auton, olisin säästynyt tältäkin ostamiselta.

En tiedä lasketaanko sitä, mutta kävin lounaalla. Tänään ei ole nälkäpäivä. Kotimatkalla kävin ruokakaupassa, ostin muutaman oluen ja Prosciutto-kinkkua huomista pastaa varten. Olisin toki voinut ostaa ne eilen ja hurskastella tänään.

Tänään on myös Black Friday, amerikkalaisten keksimä kulutusjuhla. Se tarkoittaa alennusmyyntejä. Jos tarvitsen jotain, se on viisasta ostaa juuri tänään. Voin toki hurskastella ja ostaa sen kalliimmalla ensi viikolla.

Playstation Storessa olisi hyviä alennuksia, mutta onneksi ne ovat voimassa vielä huomennakin. Digitaaliset lataukset eivät kuitenkaan kuluta kovin hirveästi vaikkapa luonnonvaroja, joten ehkä ne olisivat sallittuja? Toisaalta, ehkä ei kannata ostaa lisää pelejä kun vapaa-aika on muutenkin kortilla.

Toisaalta, jos jättäisin ekstrahommat vähemmälle ja käyttäisin säästyneen ajan pelaamiseen, ostelisin varmaan vähemmän fyysisiä asioita. Ehkä minun sittenkin kannattaisi ostaa lisää pelejä.

Yhden päivän ostospaasto taitaa kuitenkin olla vain pisara meressä, jos koko muu vuosi on kulutusjuhlaa. Lisäksi olen huomannut, että päivän ovat noteeranneet lähinnä jo ennestään vastuulliset kuluttajat. Muita kiinnostavat enemmän Black Fridayn alennukset.

Jos on tarkka rahoistaan tarkka on ihan järkevääkin odotella jokavuotisia sesonkialennuksia. Mutta jos on taipumusta turhuuksiin, alennuskampanja saattaa toki yllyttää hankkimaan jälleen kerran jotain mitä ei tarvitse.

Mutta ostelussa on ihan sama tilanne kuin laihduttamisessa, valintoja pitäisi miettiä joka päivä. Ehkä olisi järkevämpää pitää ostosten lihaton lokakuu tai tipaton tammikuu. Kuukaudessa ehtisi jo huomata, että ei välttämättä tarvitse sitä kaikkea krääsää mitä ostaisi normaalisti.

Tosin luultavasti siihenkin osallistuisivat vain valveutuneimmat kuluttajat. Nykyistä, kulutuskeskeistä länsimaista elämäntapaa ei muuteta yhdessä yössä. Varsinkin jos ihmiset eivät halua muuttaa sitä.

Ymmärrän itsekin sen tilanteen, että asioiden hankkiminen voi olla ainoa asia mikä tuottaa mielihyvää. Jos on aina kiire ja väsyttää, se tuo helppoa lohtua. Itselleni taas tekniikka on muodostunut harrastukseksi, tosin pyrin ostamaan laatua ja myyn tarpeettomat laitteet eteenpäin, jolloin niiden elinkaari ei pääty minun kaappini pohjalla.

Itse näen hyvin isona ongelmana nykyaikaisen kertakäyttökulttuurin. Esimerkiksi vaatteet ja jalkineet ovat nykyään usein todella heikkolaatuisia ja kiinasta saa muutamalla dollarilla ison kasan nopeasti hajoavaa muoviroskaa. Huono laatu ei kuulemma haittaa kun ovat niin halpoja. Tuotteet pyritään tekemään sellaisiksi, että ne ostohetkellä vaikuttavat laadukkailta, mutta kuluvat tai hajoavat kuitenkin nopeasti. Edes hinta ei välttämättä takaa laatua.

Muutosta kaivataan kuluttajien tottumuksissa, meidän pitäisi ostaa vähemmän ja parempaa. Mutta suurimmalla osalla ei osaaminen, kiinnostus tai aika riitä jokaiseen maailman asiaan perehtymiseen. Jokaisen ostamansa tuotteen eettisyyttä, ekologisuutta ja odotettua elinkaarta on mahdoton selvittää.

Nopeita voittoja tavoitteleva teollisuus näkee siinä paikan ja myy meille mitä me luulemme haluavamme. Esimerkiksi nopeasti hajoavat vaatteet eivät monia haittaa, sillä se on hyvä syy ostaa taas uusia.

Kansainvälisiä pörssiyhtiöitä saa tuskin kantamaan huolta meidän ostoskäyttäytymisestämme, mutta ehkä me vielä opimme vaatimaan parempaa. Siihen tarvitaan kuitenkin enemmän kuin yksi ainokainen päivä juuri ennen vuoden kovimpia kulutusbakkanaaleja.

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Julkaisujärjestelmien vaarat

Niin vaatimatonta tarvetta ei olekaan, että netin palstoilla siihen ei suositeltaisi oman Wordpress-sivuston pystyttämistä. Taitamattomasti tehdyt sivustot ovat masentavaa katsottavaa, mutta niissä piilee myös vaaroja jotka vaanivat erityisesti laiskoja ja kokemattomia ylläpitäjiä.

ilkeän robotin silmistä lähtee lasersäteitä
Verkossa liikkuu muitakin kuin ihmisiä ja ystävällisiä googlebotteja.

Tietokoneharrastaja toki pystyttää Wordpress-, Drupal- tai Joomla-sivuston käden käänteessä, eikä se ole ylivoimainen toimitus muillekaan, jos vaan jaksaa lukea ohjeet huolella. Laadukkaaseen verkkosivustoon on kuitenkin sangen pitkä matka tuoreesta asennuksesta.

Julkaisujärjestelmä on kuitenkin ohjelmisto joka pyörii verkkopalvelimella. Ja me kaikki tiedämme mitä ohjelmistoissa on? Niissä on tietoturva-aukkoja, joiden avulla vihamieliset tahot voivat ottaa sivuston haltuunsa.

Päivitykset kuntoon


Mikäli on päätynyt julkaisujärjestelmään, vaatii sivusto huolenpitoa. Itse järjestelmään ja liitännäisiin tulee päivityksiä. Päivitykset taas saattavat aiheuttaa erilaisia ongelmia, joita Pentti Peruskäyttäjä ei välttämättä osaa korjata. Toki se ei ole kovin todennäköistä, mutta mahdollisuuteen kannattaa varautua.

Valitettavan usein kuitenkin esimerkiksi yhdistyksille ja jopa firmoille kyhätään sivusto, mutta sitä ei ylläpidä kukaan sisältöpäivitysten lisäksi. Laadukkaammat yritykset tarjoavat yleensä onneksi sivuston kylkeen erilaisia tietoturvapaketteja, mutta serkkupoika ei välttämättä lupaa jatkuvaa ylläpitoa.

Kuka minun sivustolleni muka hyökkäisi?


Toivottavasti tämä ei tullut nyt uutena tietona, mutta netissä liikkuu paljon muutakin väkeä kuin meitä pehmeästä lihasta koostuvia ihmisiä. Ystävällisten googlebottien lisäksi tuohon joukkoon mahtuu paljon vähemmän mukavaa väkeä jotka etsivät verkosta muun muassa haavoittuvaisia sivustoja.

Olen nähnyt esimerkiksi tapauksen, missä turkulaisen nakkikioskin sivut oli kaapattu.

Miksi joku haluaisi kaapata sivustoni?


Joskus, kuten nakkikioskin tapauksessa, sivusto valjastettiin jakamaan uskonnollispoliittista ideologiaa lähi-idän suunnalta. Vähemmän näkyvissä tapauksissa sivustolta voidaan ohjata liikennettä muualle kuin on tarkoitettu tai levittää haittaohjelmia.

Kun vahinko on jo sattunut


Kaapatun sivuston korjaaminen voi olla työlästä ja hankalaa. Helpoin tapa lienee pyytää palveluntarjoajaa palauttamaan sivuston vanha versio. Toisille palveluntarjoajille se on rutiinihomma ja toisille se on kallis erikoistyö, jonka toteuttaminen kestää kauan ja sitten se vielä munitaan (kokemusta on).

Palauttamisessa kannattaa tietysti varmistua siitä, että palautettu versio on puhdas, mutta myös että käytetty aukko korjataan ensi tilassa. Muuten saattaa käydä vanhanaikaisesti.

Jos ja kun ei ole varma mitä tekee, kannattaa etsiä joku asiantuntija. Kannattaa muistaa, että nettihommissa pätevät kaverit eivät yleensä ole niitä halvimpia.

Pahimmassa tapauksessa koko sivusto pitää hävittää viimeistä bittiä myöten ja aloittaa alusta.

Uskaltaisinko sittenkin?


Mikäli sivusto on pystytetty ja ylläpidetty asiallisesti, ei tarvitse murehtia turhia. Asiansa osaavat verkkosivustoja tekevät yritykset myös korjaavat mahdolliset ongelmat nopeasti.

Yksityisten ja yhdistysten kannattaa kuitenkin miettiä tarkkaan, että vaikka se serkkupoika sen sivuston pystyttäisikin, niin riittääkö kiinnostusta sivuston ylläpitoon.

Jos arvelluttaa, niin kannattaa valita joku valmis verkkoalusta, blogimaiseen sisältöön sopivat esimerkiksi Blogger ja Wordpress.com. Verkkoportfolioita varten löytyy lukuisia erilaisia sivustoja ja yksinkertaisen verkkosivut voi askarrella vaikka verkko-osoitteita myyvässä GoDaddyssä.

Toki monet tahot haluavat jopa rahaa siitä, että tarjoavat sinulle palveluitaan, mutta mikäli et halua huolehtia tekniikasta, se voi olla sen arvoista.

Tämä ei ole mainos


Enkä minä ole tietoturva-asiantuntija, mutta erään sivustokaappauksen jälkipyykkiä juuri pesseenä en tahdo samaa kokemusta kellekään. Mikäli ei ole osaamista ja kiinnostusta ylläpitoon, valitse alusta joka ei sitä vaadi. Itsekin päädyin aikoinaan kyseisestä syystä Bloggeriin.

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Fallout 4 – kunnon eskapismia

Pitkään odotettu Fallout-sarjan nelososa saapui vihdoin pelikansan iloksi. Lupauksia lunastettiin ja vähän petyttiinkin, mutta peli on enimmäkseen silkkaa fallouttia, niin hyvässä kuin pahassakin.

fallout 4 peli käynnissä, esillä fanituotteita
Minäkö fani, miten niin muka?

Fallouteissa on aina ollut parasta seikkailu autiomaassa, ikimuistoiset paikat ja kiinnostavat hahmot. Näitä se tarjoilee edelleenkin, tosin pelattavuutta on viety enemmän räiskinnän suuntaan ja peliin on uitettu uusia, ei välttämättä niin tarpeellisia elementtejä. Ja ainakin PS4-versio tuntuu toimivan ihan pelattavasti, vaikka peliä on haukuttu sangen bugiseksi.

Autiomaan sosiaalitoimisto


Sankarin, tärkeiden hahmojen ja pahisten lisäksi Commonwealth-nimellä tunnetulla alueella vaeltaa jos jonkinlaista sukankuluttajaa. Valitettavasti iso osa heistä on uusavuttomia pölvästejä.

Ja koska sankarilla ei ole sen kummempaa tekemistä kuin etsiä kadonnutta poikaansa, lahdata pahiksia ja ratkoa ihmisten ongelmia, päätyy hän paapomaan noita uuvatteja joista surkeimmat eivät osaa omatoimisesti kuin kävellä ympäriinsä.

Näille pitää sitten hoitaa asumukset, ruoka ja vesi, puolustus ja muut elämän tarpeet. Röyhkeimmät kehtaavat vielä nillittää puuttuvista mukavuuksista, vaikka juuri pelastit niiden hengen.

Rakentelua ja paapomista voi onneksi harjoittaa juuri sen verran kuin haluaa. Jo perustason palveluiden saavuttaminen on melko työlästä ja erityisesti tylsää. Toki hyvin rakennettu yhteiskunta tuottaa resursseja, mainetta ja mammonaa.

Itse en ole Simssien tai Minecrafin ystävä, enkä siis innostunut tästä touhusta.

Autiomaan roskakuski


Fallout kolmosessa ja New Vegasissa oppi nopeasti, että mitä tavaroita kannattaa kerätä mukaan ja mitä ei. Nelosessa kraftaaminen on viety täysin uusille urille ja lähes joka ikinen esine mitä maa päällään kantaa, on hyödynnettävissä johonkin.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että omat ja kumppanin reput ovat aina pullollaan ties mitä romua. Aseet ja panssarit kerätään purettaviksi. Arvokkaampia voi toki kiikuttaa myös myytäväksi.

Sekä rahaa ja resursseja kertyy mukavasti kun vain jaksaa laahata riittävästi. Oikeastaan vain harvinaisemmista materiaalieista ja ammuksista tulee silloin tällöin pulaa.

Itse en ole mikään kraftaamisen suurin fani, on kyllä mukava askarrella aseeseen vaikka uusi tähtäin, mutta liika on liikaa. Toisaalta tykkäsin myös kolmosen systeemistä, missä aseet kuluivat käytössä ja niitä piti korjailla. Harvinaisempia pyssyjä säästettiin pahan päivän varalle.

Bugit


Ai mitkä bugit? Valehtelisin toki jos väittäisin, että peli pyörii yhtä sutjakasti kuin täysin patchattu Fallout 3 kun sitä aikoinaan pelasin. Mutta mitään pelaamista estävää ei ole tullut vastaan.

Ruudunpäivitys välillä vähän heiluu, mutta sitä tuntuisi esiintyvän enimmäkseen liikkeellä ollessa, ei niinkään taisteluissa. Tai sitten en vain ehdi silmä kovana tarkkailemaan asiaa kun on muutakin tekemistä.

Fysiikkamoottorin sanotaan aiheuttavan välillä hilpeitä välikohtauksia, kun esimerkiksi vihollisen päästä irronnut ruumista tai Dogmeat-koira singahtavat taivaalle komeassa kaaressa.

Itse olen törmännyt vain leijuvaan päähän ja kerran Piper vedessä kädet ylhäällä kahlailtuaan ei meinannut ensin palata millään normaaliin olotilaansa.

Ottaen huomioon, että kyse on viikko sitten julkaistusta pelistä, on se ainakin itselläni toiminut hyvin. Pc-versiot sitten taas toimivat huonommin tai paremmin riippuen siitä mitä rautaa on pellin alla ja ovatko asetukset ja ajurit kunnossa, mutta se taitaa olla sillä alustalla ainainen riesa. Eikä tämä nyt mikään Arkham Knight ainakaan ole.

Kunnon eskapismia

Kaikesta nypeltämisestä ja pypeltämisestä huolimatta Falloutissa on kyse seikkailusta sekä millaisen virtuaaliminän rakentaa itselleen. Ja siinä nelonen ei petä, vaikka karmasysteemi onkin heitetty romukoppaan.

Peli alkaa pelihahmon luomisella, kasvot saa helposti mieleisekseen, mutta henkilön syntyyn ei mennä ihan yhtä syvällisesti kuin kolmosessa. Naamavärkkiä ja kykyjä enemmän pelinautintoon vaikuttavatkin tehdyt teot ja vuorovaikutus pelimaailman kanssa.

Jokaisella on oma tiensä kuljettava, toisin kuin romanttisessa hömppäkirjallisuudessa usein, sankarin ei tarvitse olla helpon samaistumisen vuoksi mahdollisimman mitäänsanomaton. Pahan pojan tai tytön roolilla ei ole kuitenkaan samanlaista merkitystä kuin esimerkiksi Mass Effect -sarjassa.

Uskoisinkin, että tämän tyylisissä peleissä ei viehätä pelkästään autiomaa ja pahisten lahtaaminen, vaan jokainen voi olla oman onnensa seppä, rikas, rakas, köyhä tai varas. Epämiellyttävät tilanteet voi hoitaa pois päiväjärjestyksestä vaikka pikku ydinlatauksella jos puhe ei auta.

Himasta duuniin ja duunista himaan,
mä hampaita pestäkseni kai elän

Media syöttää meille jatkuvasti kuvaa täydestä ja virikkeellisestä elämästä, mutta totuus on usein toinen. Työpäivän jälkeen saavutaan kotiin, jossa odottavat tiskit, pyykit ja muut velvollisuudet, arkielämän merkityksellisyys kummastuttaa hieman Olavi Uusivirtaakin.

Jos ei jostain syystä ole mahdollisuutta irtisanoutua työpaikastaan ja lähteä kolmeksi kuukaudeksi Intiaan, on Fallout 4 oikein mainio tapa irroittautua arjesta ja saada työpäivän kuviot pois mielestä.

Pidimme työkaverini kanssa julkaisupäivän vapaata ja pelasimme aamusta iltaan. Täytyy sanoa, että oli rentouttavin vapaapäivä pitkään aikaan. Viikonloppuisin ja pyhisin tuppaa olemaan aina kaikenlaista menoa ja muuta velvollisuutta. Päivä autiomaassa piristää kummasti.

Jos olet vanha Fallouttien, erityisesti kolmosen ystävä, varmaan olet jo nelosen hankkinutkin. Jos pelisarja ei ole tuttu, mutta loputtomat seikkailut ydinsodan runteman Bostonin aluella tuntuvat hyvältä tavalta irroittautua arjesta, en voi muuta kuin suositella.

julkaisuyön jono
Jonottajia julkaisuyönä Gamestopissa

Muutama muukin halusi ostaa Falloutin fyysisen version julkaisuyönä, Pelimyynti ei ole vielä täysin siirtynyt nettiin. Me saimme pelimme ja Pip-Boymme tunnin jonotuksella, mutta lähtiessämme jono oli vielä Hansakorttelin tuulikaappiin asti...

torstai 15. lokakuuta 2015

Printin kuolema

Pahimmista puheista huolimatta printti ei ole kuollut tai edes kuolemassa. Hyvin se ei kuitenkaan voi, printti ei ole kiinnostavaa tai trendikästä. Voisikin ehkä sanoa, että printti ei ole kuollut, se vain haisee siltä.

vanha mies lukee vanhoja kirjoja
Printtimedia ei ole enää kaikkein nuorekkainta.

Printille on aina paikkansa tietyissä paikoissa, tarvitsemme pakkaussuunnittelua, messuosastoja ja kyllä se paperinen läpyskäkin on joskus edelleenkin ihan yliveto. Ihmiset pitävät asioista joita voi tunnustella ja pitää kädessä.

Printin kulta-ajat ovat kuitenkin takanapäin, sitä ei liene kiistäminen, paperilehdetkin ovat olleet vaikeuksissa jo pitkään. Silloin kun aloitin mainosalalla, tein paljon lehtimainoksia, nyt en edes muista koska olisin viimeksi työskennellyt sellaisen parissa.

Oma työlistani koostuu edelleen pitkälti printtimateriaaleista. Olen kuitenkin huomannut yhden asian, printti ei enää ole kiinnostavaa, siihen ei enää panosteta samalla tavalla kuin vielä pari vuotta sitten.

Verkkopuoli onkin paljon mielenkiintoisempi, uusia juttuja tulee jatkuvasti. Ja mikä parasta, mainonnan tehokkuutta on paljon helpompi seurata. Sosiaalinen media, hakukoneoptimointi, sisältömarkkinointi tai vaikka markkinointiautomatisaatio kuulostavat paljon tehokkaammilta kuin joku tylsä paperilappunen, joka päätyy lähimpään roskakoriin.

Kuka jää rannalle vilkuttelemaan?


Kehitys kehittyy, enkä minä pane sitä ollenkaan pahakseni. Olen erittäin kiinnostunut nykyajasta ja sen ilmiöistä, tämän blogin lukijat ovat ehkä sen huomanneetkin. Viime aikoina on vain hiipinyt pelko perseeseen, että olenko ehkä se ehkä sittenkin minä itse, joka jää seuraavalle pysäkille kun juna ajaa ohi.

Olen mukana Mama ry:n toiminnassa ja sitä kautta olen hyvinkin perillä siitä valitettavasta tosiasiasta, että en ole ainoa jolla on huolia. En vain ensin ajatellut, että itse kuulun siihen joukkoon, joka tuntee, että oma ammattitaito kaipaisi kipeästi täydennystä uusilla osaamisalueilla.

Kyselyjen perusteella työnantajilla ei ole kummempaa kiinnostusta kehittää työntekijöidensä osaamista tai kouluttaa heitä uusiin tehtäviin. Omalla ajallaan voi toki opiskella, mutta sekin saattaa olla hankalaa, jos ei tiedä edes mistä aloittaisi.

Pahimmillaan tilanne ajautuukin siihen, että vanhat heitetään tylysti pihalle ja otetaan uudet työntekijät uusilla työnimikkeillä. Osaava työntekijä on tuottava työntekijä, mutta ehkä se on helpompaa ottaa uudet tilalle.

Huomasin tuossa juuri yhdessä projektissa, että minun oletettiin olevan perillä asioista joista en ole. Tilanne on mielenkiintoinen, asia olisi suhteellisen yksinkertainen, jos se vain käytäisiin joskus kunnolla läpi.

Ei tiedolla, ei taidolla vaan tuurilla


No tietysti aina voi kysyä, mutta onhan se vähän nurinkurinen ajattelutapa, että oletetaan viimeisen lenkin, työn tekijän, selvittävän olennaiset seikat siinä tekemisen ohessa. Ja suomalaiseen kulttuuriinhan ei sellainen "turha" kysely kuuluu. Veikkaisin, että monilla työpaikoilla vain tehdään jotain, sitten tehdään uusiksi ja ihmetellään kun meni paljon aikaa ja tulos oli huono. Tuurilla ne isotkin laivat kuulemma seilaavat.

Sanotaan, että tekemällä oppii parhaiten, eikä se lainkaan ole vale. Mutta oppiakseen pitää myös ymmärtää, on parempiakin tapoja oppia kuin kantapään kautta. Kunnon perehdytyksen jälkeen on mukavampi ryhtyä tekemään ja oppimaan.

Toki monet asiat voisi ratkaista pilkuntarkalla briiffillä, jolloin tekijän ei tarvitse ymmärtää asiasta kovin paljoa. Mutta se "hyvä briiffi" taitaa olla taruolento. Tällöin ei ole myöskään kovin suurta vaaraa, että työntekijä kehittyisi kauheasti.

Maailma muuttuu, muututko sinäkin?


Kaukana ovat ne ajat, kun mentiin kouluun, töihin ja samalta alalta eläkkeelle. Itse en oikein osaa nähdä itseäni printtisuunnittelijana 5 vuoden päästä. Ehkä teen printtiä muun toimen ohella, siinä asiat tuskin muuttuvat kovin paljoa mihinkään suuntaan ja tiedän kuitenkin miten homma toimii.

5 vuotta on kuitenkin hyvin pitkä aika jos katsoo sen verran taaksepäin. Maailma on muuttunut, netti ja markkinointi ovat muuttunett, kaikki tietysti monimutkaisemmaksi. Printti ei ole muuttunut paljoakaan, mutta läskit ovat sulaneet sen luiden ympäriltä ja silmät verestävät jo pahasti. Ilmassa leijuu kuolevan miehen haju.

Toki aina voi teeskennellä muutaman vuoden, että eipä tässä ole mitään hätää ja sitten havahtua paniikissa todellisuuteen. Silloin kun on jo liian myöhäistä. Huomata, että on liian vanha ollakseen nuori ja innokas –  ammattikunnan edustaja josta aika ajoi ohi.

Mutta kyllähän tässä onkin jo köllötelty, on aika taas kääriä hihat ja katsella taas kohti tulevaisuutta. Siis pidemmälle kuin seuraavaan palkkapäivään asti. Itsensä kehittäminen on jokaisen omilla harteilla, joko pitää pään pinnalla tai sitten painuu pohjaan kuin kivi.

maanantai 5. lokakuuta 2015

Kannattaako kotiin ottaa 4G?

4G:n nopeuslupaukset ja hinta saattavat houkutella niitä, joiden laajakaista toimii nuhaisesti. Mutta kannattaako se ottaa kotiin? Siihen ei ole yksiselitteistä vastausta, useimmiten joutuu kokeilemaan ihan itse.

speedtest.netin nopeusmittauksen tulos download vajaa 50 megaa
Arki-iltana vauhtia piisaa.

Lyhyt versio


  1. Valitse haluamasi operaattori ja tarkista nettisivulta onko kotonasi kuuluvuutta.
  2. Jos on, hae 4G laite kotiin testiin, jos ei valitse toinen operaattori. Toista tarvittaessa.
  3. Testaa laitetta, jos netti toimii hyvin, pidä se, muuten palaa kohtaan 1.
Itsekin asentelin viime viikolla 4G-mokkulaa laajakaistareitittimeni jatkoksi ja ainakin toistaiseksi olen ollut tyytyväinen, jos en ihan kaikkeen, niin ainakin suorituskykyyn.

Suorituskyky


Hyvissä olosuhteissa 4G hakkaa perinteisen ADSL-tekniikalla toteutetun laajakaistan. Toki kiinteitä yhteysvaihtoehtoja on muitakin, kuten kaapelimodeemi ja valokuitu. Tosin valokuidun omaava tuskin vaihtaa 4G:hen muuta kuin ehkä halvemman kuukausimaksun takia.

ADSL:n tuoreimman version, ADSL2+:n suurin mahdollinen nopeus (yhdellä puhelinlinjalla) on 24 megaa, mutta koska se on epäsymmetrinen, lähetysnopeudet jäävät parhaimmillaankin muutamaan megaan. Tämä saattaa harmittaa esimerkiksi pilvipalveluiden käyttäjiä.

4G:n nopeuslupaukset ovat taas selvästi suuremmat. Sonera lupailee parhaimmillaan jopa 150 megan vastaanottonopeutta, mutta oman liittymäni kattonopeus on 50 megaa sekunnissa. Se riittää kuitenkin hyvin peruskäytössä, joten en katsonut tarpeelliseksi ottaa kalliimpaa yhteyttä.

Omissa testeissäni (speedtest.net), nopeudet ovat olleet sangen riittäviä, latausnopeus on pienimmilläänkin yleensä enemmän, kuin vanhan laajakaistani saavuttamat maksimit. Nopeus putoaa harvemmin alle kahteenkymmeneen megaan. Tämä tuntuu myös käytännössä, videoiden suoratoistossa ei ole esiintynyt enää samanlaista pätkimistä.

Lähetysnopeus taas pyörii 5–15 megan nurkilla, eli siinäkään laajakaistalla ei ole tässä osoitteessa jakoa. Kun latailee tiedostoja pilveen, on nopeusetu selvä.

Pelaajia taas huolestuttaa viive, eli latenssi. Vanhoilla 3G-mokkuloilla se saattoi olla sangen valtava. Mitä olen nyt lähes päivittäin mittaillut, se pyörii wifin yli mitattuna noin 30 millisekunnissa. Tänään rapsahti mittariin 24 millisekunttia. 

Ero laajakaistaan on pieni, oikeastaan isompi ero tuntuu olevan eri mittauskerroilla kuin yhteystyyppien välillä. En kuitenkaan pelaa nopeatempoisia verkkoräiskintöjä, joten käytännön kokemusta ei ole. Käyttämällä verkkokaapelia saa varmaan nipistettyä pois ainakin muutaman millisekunnin.


Onko vika omassa päässä


Kun on yhteydessä operaattorin tekniseen tukeen, vika on aina asiakkaan päässä. Ja niinhän se joskus onkin. Ikivanha modeemi on esimerkiksi saattanut uuvahtaa. Operaattorien tyrkyttämät laitteet tehdään halvoista komponenteista ja kehnon suunnittelun takia ne saattavat lämmetä reippaasti.

wifireititin jossa yksi antenni
Reititin ei ole ihan yhdentekevä juttu.

Mutta mitä jos nopeustestit näyttävät hyviä nopeuksia ja modeemikaan ei ole vielä elämänsä ehtoopuolella ja netti tökkii silti.

Ehkäpä sinulla on puoliso ja kolme lasta, kaikilla vähintään yksi älylaite jatkuvasti kiinni verkossa. Sen lisäksi löytyy pelikonsoli, pari älytelevisiota, jääkaappi, vessanpönttö, sekä pari muuta hilavitkutinta mistä et edes tiedä mitä ne ovat, mutta ne kaikki hinkuvat wifin salasanaa.

Puoliso katsoo Yle Areenaa, yksi lapsista warettaa, toinen pelaa bäfää ja kolmas tekee jotain mistä ei oikeastaan ole mitään käryä. Kaikki kiljuvat yhteen ääneen, että netti ei toimi.

Teet nopeustestin ja kaiken pitäisi olla hyvin. Mutta kun ei ole. Ehkäpä lähiverkkoasi hoitaa vanha ja alimitoitettu kapistus, joka huutaa armoa valtavan kuorman alla.

Nettiin pyrkivien laitteiden sekä liikenteen määrä on kasvanut valtavasti viime vuosina ja se aiheuttaa painetta kodin verkolle. Mikäli reititin on tehoton, se ei jaksa ohjata liikennettä kunnolla. Vanhaa tekniikkaa sisältävät wifitukiasemat eivät riitä nykyajan tarpeisiin. Liika kuorma saa laitteet ylikuumenemaan ja korventaa komponenteista loputkin tehot.

Ja vaikka asuisikin yksin pienessä yksiössä, voi wifiverkko silti mennä tukkeeseen. Kerrostaloasunnossa voi näkyä hyvinkin toistakymmentä wifiverkkoa ja silloin 2.4 gigahertsin taajuudelta loppuu kaista kesken.

Oma verkko kuntoon

Mikäli siis nettiyhteys on kunnossa, mutta ongelmat alkavat oman kodin seinien sisällä, kannattaa hankkia kunnollinen reititin, joka osaa luoda sekä 2.4 GHz että 5 GHz verkot. Jos käyttö on kovaa, ei kannata kitsastella ja ostaa sitä halvinta njetworkkia. 

Monissa laitteissa on myös mahdollisuus priorisoida liikennettä (Quality of Service, Traffic control, Traffic Manager tms). Nämä asetukset vaativat jo hieman enemmän perehtymistä, mutta tietyt laitteet tai palvelut voidaan priorisoida, jolloin muu verkon käyttö häiritsee niitä mahdollisimman vähän. 

Millainen 4G-laite?


Perinteisesti mokkulat ovat olleet usb-porttiin kytkettäviä nettitikkuja, mutta sellainen ei ole nykyään kovin näppärä, kun nettiyheys pitää saada jaettua useammalle laitteelle.

Tikun jo omistava voi kuitenkin hankkia wifireitittimen, jossa on usb-portti nettitikkua varten. Ennen laitteen hankintaa kannattaa kuitenkin varmistaa, että mitä nettitikkuja se tukee. Oma ZTE MF823 -mokkulani tuntuu myös silloin tällöin katkaisevan yhteyden. 3G-mokkuloista tuttua irrotusrumbaa ei kuitenkaan ole onneksi ilmennyt.

Reissussa 4G:tä tarvitseva voi hankkia wifillä varustetun, akkukäyttöisen mokkulan, mutta vaativampaa kotikäyttöä ajatellen kannattaa hankkia verkkovirralla toimiva järeämpi laite. Näissä on yleensä myös mahdollisuus kytkeä laitteita verkkokaapelilla.

Omasta kokemuksestani tosin näissäkään wifiverkon suorituskyky ei ole paras mahdollinen, mutta sitä voi helposti korjata erillisellä, laadukkaalla wifitukiasemalla.

Varsinkaan pikkuisissa nettitikuissa eivät myöskään 4G-antennit ole välttämättä hyviä, onneksi lähes kaikkiin laitteisiin saa kytkettyä erillisen lisäantennin.

Kannattaa kokeilla itse


Hyvissä olosuhteissa 4G toimii erinomaisesti, eikä oma sisäverkkokaan ahdista kun hankkii kunnon vehkeet. Lopullinen toimivuus selviää kuitenkin vasta, kun kokeilee itse, toki kuuluvuuskartoista ja naapureilta saa osviittaa.

Onneksi 4G-yhteyttä pääsee testaamaan ilman sitoutumista, esimerkiksi Sonera antaa 14 vuorokauden tyytyväisyystakuun, kahdessa viikossa ehtii kyllä todeta yhteyden toimivuuden.

Ainoa pieni pelko on se, että kun 4G-liittymät yleistyvät, käy kuten 3G:lle aikoinaan, verkon alkaakin taas loppua kesken. Jää toki nähtäväksi, että käykö näin, 4G-verkon pitäisi olla sangen kyvykäs ja ehkäpä jotain on jopa opittu vuosien saatossa. 

Itse otin vuoden sopparin, joten ensi syksynä katsotaan sitten taas uudestaan, että millä silloin surffataan.



keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Vanhan hyvän ajan nahkatakki

Minulla on ollut erilaisia nahkatakkeja yläasteelta asti, mutta nyt tuli vastaan sellainen tilanne, että päätin hankkia ihan uuden. Edellinen Sokokselta ostamani takki ei ollut kovin laadukas, mutta tällä kertaa halusin parempaa. Ja tavallaan hieman yllätyksenä tuli, että laadusta ei edes tarvinnut maksaa omaisuuksia.

musta nahkatakki henkarissa
Haluaisitko hyvän nahtakain järkihintaan?

Edellisen takkini nahka oli sen verran huonolaatuista, että kaulus hapertui puhki hoitoyrityksistä huolimatta. Takin leikkauskaan ei ollut ehkä ihan paras mahdollinen, mutta ostin sen aikoinaan Sokokselta 50 % alennuksella joskus vuonna 2008, joten kyllä se tavallaan on hintansa haukkunut.

vanhan nahkatakin hapertunut kaulus
Huono nahka ei kestä käyttöä.

Tiedusteluretki Turun keskustan vaatekauppoihin kertoi, että aidosta nahasta valmistetut takit maksavat yleensä alkaen noin 250 euroa. Tosin niiden nahka ei vaikuttanut sen kummemmalta kuin vanhan takkinikaan ja malli oli usein hieman epämukava.

Lisäksi tuntuu, että sellainen pieni töpökaulus on aika standardi miesten nahkatakeissa tällä hetkellä, ainakin jos ei lasketa perinteisiä klassikkomalleja tai setämäisiä pusakoita. Ja semmoistahan minä en halunnut.

Jonkin verran on myös prätkärotsin sukuisia takkeja. Sovitinkin kerran Sokoksella Tiger of Swedenin rotsia, se oli paksua ja jämäkkää nahkaa. Kun takki oli päällä, se istui kuin hansikas. Tosin mieleen tuli lähinnä paksu hitsausrukkanen, sillä esimerkiksi käsien liikutteleminen ei ollut kovin jouhevaa. Takki olisi varmasti ollut oiva tyylikkääseen patsasteluun, mutta tuskin kovin hyvä esimerkiksi työmatkapyöräilyyn.

Olin jo aikaisemmin himoinnut Varustelekasta saksalaisen poliisin nahkatakkia, mutta niitä ei oikein koskaan ollut sopivia kokoja. Samalla tuli vilkuiltua muitakin nahkatakkeja ja olin jo ajatuksissa lähteä joskus sovittamaan erilaisia lentäjäntakkeja, vaikka ne eivät ihan ehkä omaan makuun sopineetkaan.

Sitten eräänä kertana kun selailin taas lekan sivuja, silmiini iski uutuus, sukellusvenemiehen takki. Se on vähän kuin pätkärotsi, mutta ei näytä liikaa sellaiselta. Oikeastaanhan se on prätkärotsien esikuva. Hintakaan ei ollut nahkatakiksi kummoinen ja kovin he kehuvat alihankkijansa laatua.

En ensin oikein syttynyt mallille, mutta vähän se jäi kaihertamaan mieleen. Mietin myös, että jos takin kanssa pystyy operoimaan sukellusveneessä tai panssarivaunussa, se lienee keskimääräistä käytännöllisempi. Historiallinen aspekti ei muuten juurikaan kiinnostanut.

Päätin siis seuraavalla Helsingin reissulla käydä kokeilemassa. Tosin menomatkalla varastosaldo näytti pahalta, varastossa olisi enää vain pari XXL-kokoista takkia. Ajattelin kuitenkin, että tsekkaan laadun ja ehkä sovittelen muun mallisia takkeja.

Myymälästä löytyi kuitenkin yksi juuri sopiva M-kokoinen takki. Sitä ihmetellessä unohtui sitten myös ostaa suklaata, sukkia ja olutta. Mutta ensi kerralla sitten.

Takki tuntui heti päälle hyvältä ja oli laadukkaasti tehty. Nahka oli muotikauppojen takkeja paksumpaa, mutta silti miellyttävän pehmeää. Ompeleet olivat siistiä työtä.

Nahkatakin helma sisäpuolelta
Työn jäljestä ei ole mitään pahaa sanottavaa.

Pitihän se sitten ostaa kun kerran oli niin sopivakin ja lisää tulee ties koska. Kotiin päästyäni käsittelin takin heti nahanhoitoaineella, jolloin nahka muuttui vieläkin miellyttävämmän tuntuiseksi. Nahkahan vaatii aina hoitoa ja yleensä nahkavaatteet ja kengät kannattaa käsitellä jo heti uutena. Jollakin oikeasti hoitavalla aineella eikä millään sprayllä. Itse käytin edullista valjasrasvaa, sekin yllättäen Varustelekasta.

Käytössä nahkatakki vielä muotoutuu paremmin käyttäjänsä mukaiseksi. Takin malli on hyvä myös pyöräillessä, eikä vesi tullut läpi 5 kilometrin vesisateessa poljetun kotimatkan aikana. Hyvä nahkahan ei pelkää kastumista kunhan sen kuivattaa varovaisesti ja hoitaa tarvittaessa. Jos nahka tuntuu kuivuttuaan kovalta, hoitoaine pelastaa.

Olikin oikein ilahduttavaa, että löytyi laadukkaasti tehty nahkatakki järkevään hintaan. Ei Varusteleka turhaan kehu alihankkijaansa. Hyvä ja laadukas vaate kestää pitkään, laatuun satsaaminen tulee pitkässä juoksussa halvemmaksi kuin ostaa jatkuvasti huonoja uusia.

Tosin vaatteissa hinta ja laatu eivät enää oikein kulje käsi kädessä. Materiaalit on tarkoituksella kehitetty sellaisiksi, että ne näyttävät ja tuntuvat uutena hyvältä, mutta kuluvat nopeasti käyttökelvottomiksi. Luultavasti muotikauppojen kalliimmat takit olisivat lyhytikäisempiä kuin tämä.

Hyvä nahkatakki kestää oikein hoidettuna vuosikymmeniä, vuori korkeintaan kaipaa jotain ehostusta. Tässä takissa ei ole myöskään hajoavia vetoketjuja (paitsi povitaskussa), uusi nappi on helpompi ja halvempi laittaa. Ja jos alkaa kyllästyttää, hyvän nahkatakin saa aina myytyä eteenpäin.

Täytyy kyllä sanoa, että tämmöisestä minä tykkään, hyvää laatua kohtuuhinnalla. Lisää tällaisia. Varustelekan oma tuotanto tuntuu muutenkin olevan hintalaatusuhteeltaan erinomaista. Seuraavaksi ostoslistalle taitaa päätyä merinovillainen "Dexter killshirt" eli vaarinpaita. Merinovilla kun tuntuu olevan niin erinomainen materiaali.

edit: Olkapoletit ovat muuten hankalat jos käyttää paljon reppua. Toisesta lähti nappi irti, joten poistin toisenkin. Ei niitä varsinaisesti jäänyt kaipaamaan.

edit 01.08.2016: Takki on nyt 10 kuukautta vanha, nahka on edelleen uudenveroisessa kunnossa, jos toivoo pikaista kulunutta lookkia, taitaa joutua käyttämään hiekkapaperia. Rasvasin takin uutena valjasrasvalla ja nyt uusin käsittelyn syksyn sateita odotellessa. Hoitaminen kannattaa, sillä siten nahka pysyy notkeana.



tiistai 29. syyskuuta 2015

Asus DSL N55U ja 4G-mokkula

Ostin noin vuosi sitten uuden Asuksen modeemin ja siinä on mahdollisuus käyttää 4G-mokkulaa joko laajakaistan kaverina tai ihan erikseen. Olen jo pitkään ollut kyllästynyt surkeaan laajakaistaani ja nyt Sonera rakensi nurkan taakse uuden tukiaseman, joten päätin kokeilla 4G:n ihanuutta.

soneran 4G-mokkla roikkumassa jatkojohdon päässä
4G-mokkula voi olla mukava,
mutta vain jos sen saa toimimaan.

Otin Soneralta nettitikun kokeiluun ja totesin, että läppäriin kytkemällä se antaa laajakaistaan verrattuna todella hyvät nopeudet latenssin pysyessä hyvällä tasolla. Ja vieläpä noin puoleen hintaan!

Ensimmäinen nettitikku, Huawei E3372, ei kuitenkaan toiminut Asus DSL N55U -laajakaistareitittimeni kanssa, tämä olisi toki selvinnyt jos sen olisi erikseen viitsinyt tarkistaa. Oli virhe olettaa, että kaikki yleisimmät laitteet toimisivat (tosin myöhemmin luin jonkun saaneen Huaweinkin toimimaan).

Seuraava laite, ZTE MF823D, löytyikin jo tuettujen listalta. Tosin senkään käyttöönotto ei sujunut ongelmitta. Mutta kun tietää valmiiksi muutaman asian, elämä helpottuu huomattavasti. Näitä ei ohjekirja kerro. Hyppää loppuun, jos et jaksa lukea koko tarinaa.

Tarkista mokkulan toimivuus tietokoneella

Ihan ensimmäiseksi suosittelen kytkemään mokkulan tietokoneeseen ja testaamaan, että se toimii ihan yleisesti. Samalla voi kytkeä pois pin-koodin kyselyn. Huawein mokkula toimi OS X 10.11 El Capitan -käyttöjärjestelmässä heittämällä, mutta ZTE vaati pientä kikkailua. Toki ei voida vaatia, että joku laite toimisi ongelmitta julkaisemattomassa käyttöjärjestelmässä (julkaistaan 30.9.2015 eli huomenna).

Kun mokkula on testattu toimivaksi ja ohjekirjasta tarkistettu, että mitä merkkivalon eri värit tarkoittavat, ei kannata vielä hosua itse mokkulan kanssa, vaan käydä modeemin asetuksista tyrkkäämässä Dual WAN ja usb-modeemimahdollisuus päälle. Dual WAN tarkoittaa sitä, että laite käyttää yhtä aikaa kahta eri nettiyhteyttä, joko toisaan täydentämässä tai sitten toinen yhteys voi olla varalla. Asuksen ohjauspaneelista tämä asetus löytyy kohdasta WAN -> Dual WAN.

Kun Dual WAN on päällä, siirrytään välilehdelle Internet Connection, jossa WAN type -kohdasta valitaan USB. Kun sijainniksi (Location) valitsee Suomi (Finland), pääsee valkkaamaan operaattorin ja laittamaan asetukset kuntoon. Soneran tapauksessa riittää, että laittaa Dial numberiksi *99#. ZTE tunnistuu oikein automaattitunnistuksella.

Asuksen WAN - Internet connertion välilehti
Soneran asetukset 4G-mokkulalle

Reititin muuttaa oman osoitteensa

Tässä kohtaa reititin boottaa itsensä ja tapahtuu ensimmäinen asia mikä saattaa aiheuttaa harmaita hiuksia. Sisäverkossa jokaisella vehkeellä on oma osoitteensa jonka reititin niille antaa. Ja nyt Asus päättää itse muuttaa oman osoitteensa. Yleensä reitittimen osoite on 198.168.1.1, mutta nyt Asus muuttaa osoitteekseen 198.168.2.1 (tästä tulee toki ilmoitus). Tämä on siis se osoite, mistä pitäisi päästä modeemin hallintaan.

Mietin, että siihen on varmaan joku hyvä syy. Ja se syy on luultavasti se, että Asuksella on ajateltu, että ulkopuolinen modeemi ottaa tuon alkuperäisen osoitteen, mutta ainakaan ZTE ei tee niin. Ja mitä tästä sitten voi seurata?

Itsehän sääsin mokkulan kanssa tietämättömyyttäni pidemmän kaavan mukaan ja huomasin, että välillä en vain enää päässyt reitittimen hallintaan sisään. Kun reititin boottailee, se saattaa kehoittaa katkaisemaan verkkoyhteyden ja luomaan sen uudestaan. Ja se kannattaakin aina tehdä, kytkeä wifi pois tai nypätä verkkojohto hetkeksi irti.

Isoimman ongelman aiheutti ilmeisesti se, että laite joka jakaa sisäverkon osoitteet, muuttaa itse osoitteensa. Ongelmia on luvassa erityisesti, jos tietokoneen päässä reititin on asetettu käytössä olevaksi DNS-palvelimeksi eikä sen osoitetta vaihda.

DNS-palvelin on se, mikä muuttaa nettiosoitteet numerosarjoiksi, jotka vievät oikeaan paikkaan. Vähän siis kuin muuttaisi nimet puhelinnumeroiksi. Ilman numeroa soittaminen ei onnistu. Tämä pätee sekä omassa sisäverkossa, että netissä. Oikeasti reititin tietää vain sisäverkon osoitteet, mutta se osaa hakea netin osoitteet palveluntarjoajan nimipalvelimelta (tai jostain muusta, erikseen määritetyltä nimipalvelimelta, esim. Google DNS).

DNS eli Domain Name System - Wikipedia

Tässä kohtaa kannattaa varmistaa, että missä osoitteessa itse 4G-modeemi asuu. ZTE löytyy osoitteesta 192.168.32.1, joten LAN-välilehdeltä voi käydä vaihtamassa reitittimen osoitteeksi tutun ja turvallisen 192.168.1.1.

Jos et kuitenkaan pääse Asuksen hallintaan osoitetta vaihtamaan osoitteella 192.168.2.1, voi kokeilla osoitetta router.asus.com. Mikäli sekään ei auta, täytyy mennä tietokoneen verkkoasetuksista vaihtamaan DNS-palvelimen osoitteeksi 192.168.2.1. Mikäli nyt kaikki laitteet toimivat hyvin, ei reitittimen osoitetta tarvitse välttämättä muuttaa. Jos pääset nettiin, mutta et modeemin hallintaan, ovat todennäköisesti sisäverkon osoitteet hukassa.

Mikäli hallintaan ei pääse, kannattaa tyhjentää selaimen välimuisti ja poistaa evästeet uudelleenkäynnistelyjen lisäksi. Wifiverkon voi myös poistaa muistettavien listalta ja luoda koneelle uuden käyttöpaikan. Miten nämä tehdään riippuu käyttöjärjestelmästäsi.

Itse saatoin aiheuttaa ylimääräisiä ongelmia turhalla räpläämisellä, joten näitä ongelmia ei välttämättä tule jos mokkulan kytkeminen onnistuu sujuvammin.

Mitä on hyvä tietää mokkulan kytkemisestä?

Ja missäs vaiheessa se itse mokkula tökättiin kiinni? Mokkulasta itsestään kannattaa tietää kaksi asiaa ennen kuin sen ottaa käyttöön. Ensinnäkin se pitää aina kytkeä kiinni vasta kun Asus on jo päällä. Eli uudelleenkäynnistyksen yhteydessä se pitää aina irroittaa. Tätä ei tietenkään lue ohjeissa, mutta netistä löysin tämän sangen tarpeellisen tiedon. Jossain toisessa vehkeessä tämä ei välttämättä ole tarpeellista.

Toinen hyvä tieto on, että vaikka mokkula käynnistyykin nopeasti, se kättelee hitaasti reitittimen kanssa. Odottele siis ihan rauhassa yhteyden muodostumista.

Vaikka et pääsisi nettiin tai reitittimen hallintaan, yritä kirjautua mokkulan hallintaan. Mikäli pääset sinne, vika on luultavasti DNS-asetuksissa.

Asuksen Network map sivu
Network Map -sivulta näet onko
modeemi kytkeytynyt käyttöön.

Mokkulan kytkeminen Asus DSL N55U -modeemireitittimeen pähkinänkuoressa


  • Mokkula pitää aina irrottaa reitittimen uudelleenkäynnistyksen yhteydessä, muuten se ei toimi.
  • Mokkula käynnistyy nopeasti, mutta yhdistää reitittimeen hitaasti. Ole siis kärsivällinen.
  • Reititin vaihtaa mokkulan käyttöönotossa omaa osoitettaan ja se voi aiheuttaa ongelmia. Jos mahdollista, vaihda reitittimen osoite takaisin. Jos et pääse reitittimen hallintaan, vaihda tai lisää tietokoneen verkkoasetuksista DNS-palvelimen osoitteeksi 192.168.2.1.

En lupaa, että nämä olisivat mitenkään optimaalisimmat ohjeet Asuksen N55U:n ja 4G-mokkulan yhteiseloon koska asiat piti opetella kantapään kautta, mutta toivottavasti näistä on jollekin iloa. Mokkulan kytkeminen olisi voinut olla vähän käyttäjäystävällisempi kokemus ja lukemani perusteella en ole ainoa jolla on ollut vastaavia ongelmia Asuksen laitteiden kanssa.

Miksi ei kotimokkulaa?

Tässä kohtaa joku voisi ehkä kysyä, että miksi minun piti kytkeä 4G-mokkula reitittimeeni, enkä ottanut "kotimokkulaa", jossa olisi oma wifireititin.

Kokemukseni operaattoreiden tarjoamien wifimokkuloiden langattoman verkon laadusta eivät kuitenkaan ole mitenkään mairittelevia ja omat laitteeni ovat kaikki kytketty verkkoon langattomasti. Nykyisen Asukseni taas valitsin juuri sen takia, että siinä on suorituskykyinen wifi, joka pystyy luomaan sekä 2.4 GHz että 5 GHz -verkon (tarvittaessa myös erillisen, eristetyn vierasverkon) eikä kyykähdä ihan helpolla.

Omasta kokemuksestani monet ongelmat johtuvat juuri kehnosta wifiverkosta, laitteet ovat vanhoja ja halpoja ja niihin kytketään paljon erilaisia langattomia laitteita ja sitten ihmetellään miksi data ei kulje. Kerrostaloissa 2.4 GHz -taajuuksilla on myös usein tungosta, mutta 5 GHz-wifi auttaa ruuhkaan. Hyvä langaton reititin säästää yleensä monilta murheilta, tämän tietää myös valokuvaaja Matti Sulanto. Tosin tällä kertaa kalliimpi tuote ei säästänyt itseäni ylimääräiseltä säädöltä...



torstai 24. syyskuuta 2015

Bassot kuriin huonekorjauksella MiniDSP - Osa 1

Hyvätkään kaiuttimet eivät välttämättä soi hyvin, mikäli huone saa bassot kumisemaan. Kalliin ja työlään akustoinnin sijasta asiaa voi yrittää korjata vaikkapa edullisella MiniDSP-huonekorjaimella. Homma vaatii kuitenkin vähän asiantuntemusta ja perehtymistä.

Luitko jo ekan osan? Lue kakkososa, sillä nyt homma rokkaa!


Kuva, jonka Ville Laasonen (@willboify) julkaisi


Audiovideo.fi:n jutusta saa ehkä vähän turhan helpon kuvan hommasta. Asian saattaa selittää se, että Samu Saurama myös suunnittelee kaiuttimia itse, joten lähtökohta on hieman erilainen kuin itselläni. Jos minä osaan muodostaa yksinkertaisia lauseita, Samu on Nobel-palkittu prosaisti. Jos taas osaa hädin tuskin aakkoset, kannattaa ehkä kaivaa kuvetta hieman syvemmältä ja hankkia kotimainen DSpeaker Antimode 2.0 Dual Core, joka on jo selvästi valmiimpi paketti.

MiniDSP on kuitenkin huomattavasti DSpeakerin laitetta edullisempi, joten kiusaus kokeilla on varmasti suuri. MiniDSP:tä saa nykyään myös Suomesta Ääniseltä, joten tilaaminenkin on helppoa.

Jos ja kun laitteen hankkii, on hybä olla perillä ainakin akustiikan perusteita. Jos jo seisovat aallot on täysin vieras käsite, kannattaa hankkia lisätietoa. Ja lukea ohjeita. Sekä MiniDSP:n, että mittaamiseen käytettävän Room EQ Wizardin. Lisää luettavaa löydät mm. täältä ja täältä.

Rev A vai  Rev B?

2x4 -mallia löytyy kahtena eri versiona. Löysin netistä jos jonkunlaista spekulaatiota kumpi kannattaa hankkia, mutta vastaus löytyy onneksi myös ihan ohjekirjasta. Näiden kahden mallin ero on sisääntuloherkkyydessä, ulostulopuoli on molemmissa sama.

Rev A -malli kannattaa valita, jos MiniDSP tulee esivahvistimen jatkoksi, Rev B taas jos laite on esim. DACin ja esivahvistimen välissä.

Jos ehdit jo hankkia väärän mallin, ei hätää, laitteet ovat tismalleen samanlaiset ja sisääntuloherkkyyttä voi vaihtaa kahdella jumpperilla. Ulostulojännitettä pidetään sangen pienenä, mutta se riittää hyvin ainakin Genelec M030-kaiuttimilleni sisääntuloherkkyyden ollessa keskiasennossa. Mikäli ulostulo ei kuitenkaan riitä, täytyy hankkia balansoiduilla liitännöillä varustettu malli. Toisin kuin voisi luulla, siitä ei löydy mitään hienoja XLR-liittimiä, vaan karut terminaalit johtojen päille.

Tarkkana kuin porkkana


sovelluksen käyttöliittymä, kuvassa korjauskäyrä
2 way Advanced 21 -sovellus tarvitaan MiniDSP:n kaveriksi.

Ohjeiden lukemisen lisäksi kannattaa olla huolellinen. Hyvin yleinen ongelma on, että johdot kytketään väärään järjestykseen. Näin kävi itsellenikin. Liitännät on kyllä numeroitu, mutta siitä ei ole apua, jos merkintöjä ei katso.

Laitteen lisäksi pitää hankkia myös ohjelmisto, mikä maksaa 10 dollaria. Ensimmäinen ongelma on saada ohjelma ladattua bugisesta verkkokaupasta, tämä vaikuttaa usein vaativan yhteydenoton tekniseen tukeen.

2 way Advanced 21 on suhteellisen simppeli ohjelmisto, mutta ainakin itse kaipaisin helpompaa tapaa kytkeä ylimääräiset toiminnit ja kanavat pois käytöstä. Tässäkin kohtaa pitää siis olla huolellinen ja varmistaa, että korjauskäyrä on ajettu molempiin kanaviin ja oletuksena päällä olevat jakosuotimet ovat pois käytöstä.

Sovellus toimii Adobe Airin avustuksella ja ei tuntunut aina toimivan ihan kunnolla. Jouduin myös asentamaan sen kertaalleen uusiksi.

Mittauksia tekemään

REW tunnistaa MiniDSP:n Umik-1 -mikrofonin automaattisesti, ja ohjelman pyytämän kalibrointitiedoston saa ladattua sarjanumeroa vastaan. Kalibrointitiedostoja tulee paketissa kaksi kappaletta, itse käytin sitä missä ei ole mainintaa 90 asteesta.

Tässäkin kohtaa piti vähän kaivella tietoa sieltä sun täältä. Päädyin tekemään mittaukset siten, että mikrofoni on kuuntelupaikalla noin pään kohdalla ja osoittaa kaiuttimien väliin.

Mittaukset tein koko äänialueella, vaikka korjaukset onkin tarkoitus tehdä vain bassopäähän. Kannattaa myös tehdä useampia mittauksia ja voi kokeillä myös eri sijoituksia mikrofonille. Näkee ainakin, että miten bassopuoli muuttuu sijoituksen mukana.

rewin piirtämä mittauskäyrä
Laaksoa ja kukkulaa.

Mittauskäppyrästä ei tietystikään ole kauheasti iloa, jos siitä ei ymmärrä mitään. Vielä enemmän hyötyä olisi kuulemma vesiputouskäyrästä, mutta itse koitan nyt pärjätä ensin tämän kanssa.

Nopealla vilkaisulla silmään pistää ainakin melkoinen töppyrä 75 hertsissä ja reilu nousu vielä 40 hertsissä. Valmistajan ilmoittama alarajataajuus on 58 hertsiä (-3 dB), joten siinä kohtaa huone taitaa tehdä melkoiset temput.

Huonekorjauksella olisi tarkoitus tasoittaa isoimmat piikit, syville kuopille ei oikein voi mitään, mutta joihinkin kohtiin voi tarvita myös hieman nostatusta.

Käyrät kuntoon

REWin EQ:hun kannattaakin sitten perehtyä taas huolella. Ohjelma osaa onneksi itse kertoa mitä eri toiminnot tekevät. Kaikki paikat kannattaa käydä ajatuksella läpi ennen kuin alkaa viemään käppyrää MiniDSP:lle asti.

Itselläni ainakin meni parit ekat käppyrät ihan pieleen, joten homma ei ollut ihan vaan napin painamista. Parin illan touhuamisen jälkeenkään lopputulos ei ole vielä ihan sitä, mitä odottelin, mutta toisaalta olen saattanut vain tottua huoneen tekemään muhkeuteen äänessä...

Mutta loppusäädöistä sitten enemmän ensi kerralla. Kokeilen luultavasti vielä paria erilaista korjausta ja testailen erilaisilla materiaaleilla.

Lue seuraava osa: Bassot kuriin huonekorjauksella miniDSP ja REW - Osa 2

lauantai 19. syyskuuta 2015

Liikeidea Ylioppilaskylän asukille

Vituttaako lauantaisin, kun kaljahammasta kolottaa ja opintopisteillä saatu Mastercardkin on höylätty tappiin? Ei hätää, jos asut Ylioppilaskylän liepeillä ja jaksat herätä aamulla vähän aikaisemmin, minulla on sinulle liikeidea.

Istun tässä kello 6.53 Onnibussissa kylpylähotelli Caribian edessä, matkalla Turusta Helsinkiin. Arvatkaa jaksoinko keittää kahvit aamulla. Ärräkin oli vielä kiinni. Minulla ei kolota kaljahammas vaan kahvihammas.

herrasmies juo kahvia
Aamukahvi on vakava asia.

Auto ei taida olla ihan puolillaan, mutta kyllä tässä ainakin 30 ihmistä on. Voisin väittää, että jos keittäisi termarillisen kahvia ja myisi sitä vaikka euron kuppi, sitä ei jäisi pisaraakaan.

Ja nykyään kun on tämä sosiaalinen media, sana leviäisi. Ehkäpä jopa Onnibus mainitsisi asiasta Facebook-sivullaan. OB kun tykkää kaikesta positiivisesta pöhinästä. Ja jos kahvin myyminen unisille  matkalaisille lauantaiaamuna kello 7 ei saa aikaiseksi positiivista pöhinää, niin sitten ei kyllä mikään muukaan saa.

Bisneksen alkuun saaminen on helppoa, mutta vaatii hieman pääomaa. Ensimmäiseksi tarvitaan termari tai pari. Sellaisia voi etsiä muun muassa läheiseltä Ekotorilta, sillä pääsee ainakin alkuun.

Jos taas likviditeettiä löytyy vähän enemmän, voi investoida bussilippuun ja rytkäistä Fölillä Ikeaan. Behövd-termoskannu maksaa 4,99 ja imee sisäänsä litran mustaa kultaa. Pienemmän termoksen voi hankkia maitoa varten.

Kahviksi en suosittele hankkimaan halvinta, eikä myöskään mitään synkkää Saludoa tai jäätävää Juhlamokkaa. Turkulaiset ovat kuulemma alkaneet nirsoilla suuhunpantavan suhteen jo jääkiekkomatseissakin. Suosittelen kokeilemaan jotain hieman tummempaa paahtoa.

Itse kahvin lisäksi tarvitaan tietysti maitoa ja sokeria. Maidon kannattaa olla suosiolla laktoositonta. Itse suosittelen vähän rasvaisempaa versiota, se saa aamulla hymyn huulille. Ja sokeri nyt on, no sokeria. Tai on sitäkin erilaisia, mutta sillä ei ole kahvissa suurta merkitystä. Tietysti joku intiaanisokeri on vähän trendikkäämpää.

Pahvimukeja saa mistä vain, mutta jos mahdollista, kannattaa valita iloisen värisiä. Ehkä vähän serviettejäkin, joku aina suttaa.

Jos myy euron kuppi, niin kauppa käy varmasti. Kaksi euroa alkaa olla jo siinä ja siinä. Jos hinta tuntuu kovalta, voi kokeilla kylkiäisiä, iso pussi kaurakeksejä ei maksa paljoa. Kahvi ja keksi 2 euroa kuulostaa jo paremmalta. Tai kaksi keksiä jos ovat pieniä.

Ihmisillä ei ole nykyään kovin usein enää käteistä, mutta siinä tarvitaan sitä pöhinää ja sosiaalista mediaa. Jos tällä viikolla ei ole kolikoita, ensi viikolla jo on, kunhan pyörä pyörii.

Jos vain jaksaa herätä aikaisin lauantaiaamuisin, bisnes pyörii varmasti. Onnibus ajaa tunnin välein, siinä ehtii keittää taas uuden kierroksen sumppia.

Kahvin ja jopa pikkuleipien myyminen jo sen luokan toimintaa, että se vaatii kuitenkin varmaan jo ison tukun lupia? En nyt tähän hätään löytänyt asiaa Turun kaupungin sivuilta, mutta kai se laki on sama sekä Turussa että Oulussa?

Vähäriskisestä elintarvikemyynnistä tai -tarjoilusta ei tarvitse tehdä ilmoitusta ympäristötoimeen, kun toimija on yksityinen henkilö tai toimintaa ei voida pitää elinkeinon harjoittamisena.
Tällaisia toimintoja ovat esimerkiksi yksityishenkilöiden tai harrastekerhojen vähäinen elintarvikkeiden myynti tai tarjoilu, kuten
  • kahvitarjoilu,
  • pullan,
  • pikkuleipien ja
  • voileipien tarjoilu

Eli santarmikaan ei ole ihan heti perässä. Väittäisin siis, että kyllä ne lauantain kaljarahat (jos nyt ei ole tarkoitus istua koko iltaa Blancossa) saa tienattua. Nobelaner-olut maksaa Lidlissä noin 90 senttiä tölkki, eli kun alkuinvestoinnit ovat kuoleentuneet, voisi sanoa, että yhdellä kahvikupilla voi tienata yhden oluttölkin.

Tai eihän sitä olutta ole pakko juoda. Rahat voi pistää vaikka säästöön ja investoida johonkin järkevään. Lähteä vaikka Puolaan. Siellä on muuten olut halpaa...

Lauantaiaamuisin Caribian pihamaalla seisoskelee runsaasti kysyntää, tarjonta vain puuttuu. Jos kalusto löytyy valmiiksi, ei tarvitse kuin kokeilla. Saksalaisen marketin olutta ostamalla Suomi-neito tuskin nousee pystyyn, mutta oma elintaso voi hieman nousta.

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Pro-Ject Hear it One kuulokkeet

Itävaltalainen Pro-Ject pyrkii Hear it One -kuulokkeillaan mukaan jakamaan kuulokebisneksen kakkua. Perinteisen näköiset luurit eivät asetu hinnaltaan ihan alimpaan kastiin, mutta noin satasen pyynnillä ne voivat päätyä muidenkin, kuin kovimpien kuulokefriikkien ostoslistalle.

Itse en ole viime aikoina juurikaan kuunnellut kuulokkeilla muuten kuin bussissa tai lentokoneessa korvanapeilla. Vähän paremmille kuulokkeille olisi kuitenkin aina silloin tällöin käyttöä ja sainkin Pro-Jectit testiin juuri sopivasti.

kuulokkeet laatikossaan
Hear it One on klassisen näköinen perusluuri ilman hienouksia

Pakkaus on vaatimaton, mutta ei niin vaatimaton mitä oli Maia Pre -esivahvistimessani. Kuulokkeista huomaa heti, että ne eivät ole mitkään halvat rimpulat, mutta toisaalta eivät ne ole erityisen ylellisetkään. Satasen kuulokkeiksi ne tuntuvat kuitenkin ihan hyvältä, kuvuissa on käytetty alumiinia ja johto on tekstiilipäällysteinen.

En ole käyttänyt suljettuja kuulokkeita pariin vuoteen, joten ensin ne tuntuivat melko ahdistavilta. Parin päivän jälkeen kuulokkeisiin kuitenkin ehti jo tottua. Tosin ihan täysin mukavilta ne eivät tuntuneet siltikään, pehmusteet ovat omiin korviini hieman pienet. Pro-Ject tarjoaa myös toista pehmustemallia, mutta siitä ei ole kokemusta.

hear it onen pehmuste
Pehmuste on vähän ahdas omalle korvalle.

Ääntä lähdin kokeilemaan iPhonella ja MacBook Pro -läppärilläni joiden kuulokeanto ei ole mitään huippuhifiä, mutta ihan ok kuitenkin. Ensi vaikutelma oli, että bassoa piisaa. Ihan liiaksi asti.

Muuten kuulokkeiden ääni on mukavan neutraali ja miellyttävä. Bussissa kuunnellessa basso ei enää myöskään häirinnyt juuri lainkaan, eli kuulokkeet tuntuisivat toimivan paremmin meluisassa ympäristössä. Monelta suunnalta olen kuullut, että liika basso on erityisesti suljettujen kuulokkeiden synti.

Yksi ajatus kuulokkeiden hankintaan oli käyttää niitä yöllä pelatessa ja leffoja katsellessa. Mutta vaikka tv-settini on sangen lähellä, alle 1,5 metriä, kuulokkeiden johto ei riittänyt sinne asti. Ja johtohan ei ole vaihdettavissa.

johdon pää ja sovite, kullatit liittimet
Kangaspäälysteisen johdon päästä löytyy 3,5 mm
audioplugi, mukana sovite.

Siirsin kuitenkin sohvaa sen verran, että pääsin pelaamaan Farcry nelosta. Pelimaailmassa tuhti basso ei haittaa yhtään ja äänimaisema piirtyy ympärille mukavasti. Kyllä näillä pelailisi jos johto ei olisi ongelma. Johdon takia en myöskään tehnyt tarkempaa tutkimusta Maia Pre:n kuulokeannosta musiikin kanssa.

Kuulokkeista jäikin hieman ristiriitainen maku suuhun. Erilaisilla pehmusteilla ne olisivat varmasti ihan mukavat, mutta johto on liian lyhyt kotikuunteluun. Se on itseasiassa aavistuksen verran liian lyhyt jopa työpaikkani iMacin kanssa.

Puhelimen ja läppärin kanssa ongelmaa ei ole, mutta kun kuulokkeet eivät taitu kokoon, ne ovat turhan isot kuljetettavaksi mukana. Jos tykkää käyttää kuulokkeita kotona läppärin tai älylaitteen kanssa, nämä ovat varmasti ihan hyvät kuulokkeet. Toisaalta vaihdettava johto ratkaisisi tämän ongelman.

Kuulokkeiden lisäksi paketista löytyi sovite isommalle, 6,3 mm audioliitännälle ja mikrokuituinen suojapussi.

Pro-Jectiä tuo maahan AH-Hifisystems.



tiistai 8. syyskuuta 2015

Apple Music – hitti vai huti?

Apple toi striimauspalvelunsa markkinoille turhan myöhään. Ensi puraisulla se vaikutti sekavalta käyttää ja äänenlaatukin oli huono. Mutta kuinkas siinä sitten kävikään?

Apple Musicin Sinulle -näkymä
Apple Music lähestää käyttäjää hieman eri kulmasta.

Äänenlaadun suhteen olettamukseni oli, että alunperin musiikkia striimattiin huonommalla laadulla ennen kuin oltiin varmoja, että palvelimet pelaavat kunnolla. Tämä olettamus saattoi pitää paikkaansa, sillä äänelaatu tuntuisi olevan nyt ihan kohdillaan. Ei Tidalin veroinen, mutta Spotifylle pärjää hyvin.

Käytettävyydestä en anna hyviä pisteitä vieläkään, vaikka olen jo tottuneempi käyttäjä. Apple on kuitenkin suunnittelemassa muutoksia, joten ei anneta lopullista tuomiota vielä.

Tammikuussa Spotify vaihtui Tidaliin, mutta nyt huomasin kuuntelevani enemmän Apple Musicia. Ja kun tili sattui olemaan hieman tyhjempi sopivalla hetkellä, en enää jatkanutkaan Tidalin tilausta ja Apple Music jäi ainoaksi palveluksi.

Spotifyn kanssa leipäännyin omiin, kuluneisiin soittolistoihini, lisäksi suositukset olivat kamalia ja radiotkin vain vähän sinne päin. Tidal tarjosi jonkun verran kiinnostavia soittolistoja, mutta päädyin lopulta taas kuuntelemaan samoja biisejä uudestaan ja uudestaan. Apple Music eroaa muusta kolmikosta juuri tässä asiassa.

Kun Apple Musicin ottaa käyttöön, kyselee ohjelma käyttäjän musiikkimieltymyksiä. Tämä on toteutettu hauskasti, mutta ei välttämättä muuten niin näppärästi, palloja tökkimällä. Lopputuloksen perusteella palvelu suosittelee artisteja, levyjä ja valmiita soittolistoja. Tykkäämällä biiseistä ja levyistä sydämen kuvaa klikkaamalla voi antaa palvelulle lisäinformaatiota.

Apple Music sisältää myös nipun uudistettuja nettiradioita, joista erityisesti klassinen rock on osoittautunut mieluisaksi. Parasta Apple Musicissa ovat kuitenkin "kuratoidut", eli musiikkialan ammattilaisten valmiiksi keräämät listat, joiden sisältöä on lyhyesti, mutta hauskasti kuvailtu, useimmiten jopa suomeksi.

Listat ovat oikeasti hyviä ja kiinnostavia. Jokainen lista on kuuntelukelpoinen kokonaisuus, niiden kautta olen tutustunut uusiin artisteihin ja löytänyt vanhoilta uusia, kiinnostavia biisejä. Tarjonta ei myöskään toistaiseksi ole jumiutunut paikalleen, vaan uusia listoja tulee jatkuvasti lisää kun tykkäilen biiseistä.

Kuuntelemani musiikki on kuitenkin hieman ehkä yksitoikkoistunut, en esimerkiksi ole kuunnellut juurikaan suomalaista musiikkia. Ja jos olen, olen etsinyt sen käsipelillä Apple Musicin tarjonnasta.

Se mikä on tavallaan hauskaa ja kiinnostavaa, on että Apple Music ei ehkä näytä todellista musiikkimakuani, mutta suosituksissaan tuo esiin sen kuvan millaisen haluan ihmisillä olevan musiikkimaustani. Tyylikkäitä rock-klassikoita eri vuosikymmeniltä höystettynä elektronisella jytkeellä.

Vaikka joskus yön pimeinä tunteina haluaisinkin renkuttaa Arttu Wiskarin Sirpaa, en merkkaa sitä suosikikseni. Aika näyttää tuottaako tämä ongelmia jossain vaiheessa. En ole myöskään jaksanut tehdä omia soittolistoja vaikka olenkin lisännyt biisejä Omaan musiikkiin. Ei ole vielä tarvinnut, mieluisaa kuunneltavaa on ollut muuten riittävästi tarjolla.

Apple Music ei ole missään nimessä täydellinen palvelu, mutta se tarjoaa jotain erilaista kuin kilpailijansa. Jos olisi mahdollista, ottaisin Spotifyn käyttöliittymän, Tidalin äänenlaadun ja Apple Musicin suositellut listat. Mutta sitä täydellistä palvelua odotellessa tyydyn nyt taas ainakin hetken tähän.

Apple Music tarjoaa kolmen kuukauden ilmaisen kokeilujakson, joten sitä kyllä kannattaa ehdottomasti kokeilla. Tällä hetkellä palvelu toimii iOS-laitteissa, macilla ja pc:llä, mutta Android-versio on tulossa myöhemmin tänä syksynä. Jostain syystä palvelu ei toimi vielä Apple TV:ssä, mutta ehkäpä huominen julkistus tuo siihenkin muutoksen...

torstai 3. syyskuuta 2015

Kuulokkeet testattavaksi: Pro-Ject Hear it One

Ehkä parhaiten levysoittimistaan tunnettu itävaltalainen Pro-Ject Audio Systems on lähtenyt mukaan kuulokekisaan kahdella eri mallilla. Näistä isompi, Hear it One, saapui tänään testattavakseni.

Hear it One -kuulokkeet laatikossaan

Pro-Ject Hear it One kuulokkeet

En ole mikään kuulokenörtti, mutta kunnon luurien hankinta on kyllä ollut ajatuksissa. Pro-Jectin Facebook-sivulta bongasin linkin head-fi.org-sivuston Hear it One -kuulokkeiden testikiertueesta ja päätin hakea mukaan.

Minut valittiin yhdeksi testaajaksi ja maahantuoja, AH-Hifisystems, lähetti minulle kuulokkeet testattavaksi. Paketti saapui tänään, joten en ole ehtinyt perehtyä kuulokkeisiin vielä kovin paljoa. Mikäli luurit kiinnostavat, kannattaakin palata takaisin parin viikon päästä uudestaan. Julkaisen myös englanninkielisen arvion head-fi.org -sivustolla.




Kuva, jonka Ville Laasonen (@willboify) julkaisi

torstai 27. elokuuta 2015

Kyllä pyöräilijän kuuluukin hävetä

Meinasin jäädä alkuviikosta auton alle. Tai siis autoilija meinasi ajaa minun päälleni. Väistämisvelvollisuudesta ei ollut epäselvyyttä, mutta kyllä siitä vähän syyllinen olo jäi.

Olisin voinut katsoa tarkemmin, että tuleeko se auto sieltä vai ei ja väistää. Minuahan siinä olisi sattunut, eikä minulla ollut edes kypärää. Ilmankos hävetti.


vanha piirros pyöräilevästä perheestä
Polkupyöräilijät ovat suomalaisen liikennekulttuurin syöpä.

Lähes päivittäin luen sosiaalisesta mediasta, kun joku autoileva ihminen on pahoittanut mielensä, koska joku pyöräilijä on ainakin hänen mielestään rikkonut liikennesääntöjä. Tai ainakin ajanut liian kovaa. Autoilijat eivät pidä siitä, että joku rikkoo liikennesääntöjä tai kaahaa.

Kun kerron kulkevani pyörällä töissä, minulle heti kerrotaan, että millaisia törppöjä pyöräilijät ovat. Sen takia ei myöskään pidä rakentaa lisää pyöräteitä eikä pyöräkaistoja, koska pyöräilijöitä pitää kollektiivisesti rankaista. Tämä siinäkin tapauksessa, että kukaan ei ole edes nähnyt miten minä yksilönä ajan pyörällä.

Olen autoilijana saanut kahdet ylinopeussakot. Olen siis rikkonut lakia, saanut siitä rangaistuksen ja olen vielä rikoksen uusijakin. Tästä minua ei ole koskaan paheksuttu, vaikka olen asiasta kertonut avoimesti. Jotkut jopa tapaavat kehuskella ylinopeuksillaan ja muilla toimenpiteillä, jotka luettaisiin lain mukaan törkeäksi liikenteen vaarantamiseksi. Tosin ei sitä julkisesti kukaan myönnä.

Eräässä kesätyöpaikassani esimieheni ajoi firman autolla sellaista ylinopeutta, että kortti lähti saman tien kuivumaan. En muista, että sitä olisi mitenkään paheksuttu. Lähinnä kai vittuiltiin, sehän vituttaa kun kortti lähtee ja silloin on hyvä kiertää lisää veistä haavassa.

Olen kuulunut liikenteen pahimpaan riskiryhmään, juuri kortin saaneisiin nuoriin miehiin. Paheksuttiinko minua silloin siitä, että olin juuri kortin saanut nuori mies, kerrottiinko minulle millaisia törppöjä me juuri kortin saaneet nuoret miehet olemme. No mitäs luulisitte?

Pyöräilijät tuntevat väistämissäännöt kehnosti, se on erinomaisen totta. Mutta Liikenneturva muistuttaa, että eivät niitä sääntöjä tunne autoilijatkaan. Yleisradio uutisoi asiasta viime vuonna ja Iltasanomat viimeksi tänään.

Pyöräilijä ja autoilija eroavat muutamissa seikoissa. Pyöräilijällä ei tarvitse olla ajokorttia, mutta useimmilla autoilijoilla on voimassa oleva, laillinen ajokortti. Luulisi siis autoilijoiden tietävän pyöräilijää paremmin. Kuitenkin Poliisin tilastojen mukaan 2/3 onnettomuuksista on autoilijoiden syytä. Eikö ajokorttikoulutuksemme ole riittävää, vai eikö säännöistä vain piitata?

Pyöräilijä väistää aina.

Mutta kun ei väistä, ainakaan lain mukaan. Itsekin olin ylittämässä tietä, jolle autoilija oli kääntymässä, eli autoilija oli väistämisvelvollinen. Poliisi on useasti kehoittanut pyöräilijöitä luopumaan oikeuksistaan oman turvallisuutensa takia. Ehkä autoilijat lasketaan jo menetetyiksi tapauksiksi. Liikenneuutisissakin autoilijoiden töppäilyt tuntuvat olevan vain tilastoja (ellei joku kuole).

Lopetin autoilun 2009 ja pari vuotta myöhemmin vaihdoin taloudellisista syistä vaihdoin bussin kokonaan pyörään. Sen jälkeen minusta, entisestä ammattikuskista, on tullut liikenteen hylkiö. Saan vihat päälleni ilman, että olen edes itse tehnyt mitään (tai ainakaan jäänyt siitä kiinni). Pyöräilijöitä saa vapaasti paheksua, ilmeisesti pyöräilijänä minun pitäisi hävetä pahoja kollektiivisia tekojamme.

Surkuhupaisinta asiassa on se, että herrasmiesautoilijat eivät juurikaan syyllisty pyöräilijöiden mollaamiseen. Asialla ovat useimmiten samat teiden sankarit, jotka ilman omatunnon tuskia posottavat ylinopeutta ja lörpöttelevät samalla puhelimessa. Valoista mennään vanhoilla vihreillä, hyvin ehtii. Renkaatkin ovat niin uudet, että pinta ei ole ehtinyt kasvaa.

Ja tästä päästäänkin toiseen eroon autoilijan ja pyöräilijän välillä. Jos pyöräilijä töppää, yleensä häntä itseään sattuu. Jos autoilija töppää, pyöräilijään sattuu taas. Pahimmassa tapauksessa autoilijan virhe, piittaamattomuus tai tahallinen teko voi surmata pyöräilijän. Tai jalankulkijan. Tai moottoripyöilijän. Tai toisen autoilijan. Pyöräilijään verrattuna autoilija käyttää tappavaa voimaa ja muuhun liikenteeseen pitäisi suhtautua sen mukaisesti.

Miksi minua siis hävettää kun olen liikenteessä pyörällä ja meinaan jäädä jonkun alle? Kun ajan autoa, teen virheen ja joku tööttää, minua harmittaa vietävästi, sehän oli vain vahinko. Luuleeko se olevansa parempi kuski? Itse en tööttää, koska pelkään tieraivoa, mutta ajattelen siitä toisesta kuskista niin pahoja ajatuksia, että teen sellaista vain autoillessa.

Kyllä pyöräilijätkin harmittavat minua kun ajan autoa, mutta ei missään määrin niin paljon kuin muut autoilijat. Autokoulussa minulle opetettiin, että aina pitää katsoa, tuleeko pyöräilijöitä. Opetettiin myös, että koskaan ei saa ajaa päälle. Ne olivat hyviä oppeja. Taskuparkkia ei opetettu, mutta eipä sillä enää ole väliä.

Autoilijoissa on myös kolmas eriävä piirre. Autoilijat ovat liikenteen epäsolidaarisin ryhmä, ne kun eivät oikein tule toimeen edes keskenään. Autoilijoilla on kollektiivinen yhteishenki vain silloin kun autot ovat parkissa.

Suomalaisessa liikennekulttuurissa on paljon ikäviä piirteitä ja korjattavaa. Pyöräilijät eivät ole ongelmista suurin, mutta vain heitä on lupa paheksua julkisesti.

Kirjoittaja on entinen ammattikuski, harrasteautoilija ja nykyinen työmatkapyöräilijä.