lauantai 24. tammikuuta 2015

Tidal tulee, vapise Spotify?

Olin sivukorvalla kuullut Tidalista jo aikaisemmin, mutta nyt se vihdoin saapui Suomen markkinoille, eikä käyttäminen vaadi enää ylimääräistä kikkailua. Eilen päätin ottaa perjantain kunniaksi ensipuraisun tästä uudesta palvelusta. Ja miltäs se sitten maistuikaan?

Tidal tarjoaa vain 7 päivän koejakson, joten kokeilu piti ajoittaa tarkasti. Perjantaina on hyvä aloittaa, sillä silloin ehtii tutustua palveluun koko viikonlopun ajan. Arkisin ei aina ehdi tai jaksa keskittyä. Itselläni meni aloittaminen eilen aika myöhäiseksi, kello taisi olla lähemmäs kymmenen, kun sain tunnuksen luotua ja koneet tulille. Asensin nyt aluksi pelkän mobiilisovelluksen.

Tidalin biisinäkymä iPhonessa
Tidal toimii myös vaakatasossa.

Tidalin ulkoasu on minimalistinen ja harmaa, itse musiikki on kaiketi tahdottu tuoda pääosaan. Läpinäkyvydet on onneksi jätetty kokonaan pois. Musta kuvake hukkuu Spotifya helpommin työpöydän sekamelskaan. Ensivaikutelma oli hieman sekava, mutta loppujenlopuksi kaikki tarvittava löytyy nopeasti ja loogisesti. What's new -näkymä vain ensin hämäsi. Spotifystä poiketen Tidal toimii  iPhonessa myös vaakatasossa. Biisin kulku on esitetty hauskasti ympyrällä ja haluttuun kohtaan hyppääminen onnistuu näppärästi peukaloa pyöräyttämällä. Oikean alakulman Hifi-teksti muistuttaa, että mistä tässä nyt oikein olikaan kyse. Soittojonon logiikka on hieman erilainen kuin Spotifyssä, mutta eiköhän siihenkin opi.

Ja se ääni. Aluksi oli tarkoitus tehdä tarkempaa vertailua, mutta minun ei tehnyt mieli vaihtaa takaisin Spotifyyn enää laisinkaan. Minä vain kuuntelin, kuuntelin ja nautin. Tuttuja biisejä ja tuntemattomia biisejä. Huomasin kuuntelevani tavallista kovempaa, naapurien mielestä varmaan liian kovaa. Musiikissa oli vain jotain, jotakin sellaista mitä on vaikea pukea sanoiksi. Fiilis oli hyvä. Hymy levisi kasvoille ja muistin taas, että miksi olinkaan maksanut kaiuttimistani 400 euroa kappale.

Ero on vähän sama kun katsoo kahta eri tavalla pakattua jpg-kuvaa. Huonolla näytöllä äkkivilkaisulla eroa ei huomaa. Mutta jos toinen kuva on puristettu juuri sille rajoille, että pakkausartefaktit eivät ihan vielä hyppää silmille, siitä katoaa jotain. Paras terävyys on hukassa ja kuva tuntuu hieman laimealta. Useimpia tämä ei haittaa, mutta sitten on toinen toistaan vaativampia kultasilmiä ja -korvia.

Jätin nyt kokonaan tarkemman vertailun tekemättä. Kuulo on kuitenkin subjektiivinen aisti, eron kuulee, jos sen haluaa kuulla (ja minähän kovasti haluan). Ja toisinpäin, pieniä eroja ei kuule jos on päättänyt etukäteen, että niitä ei ole. ABX-sokkokuuntelun järjestäminen kotioloissa on hankalaa. Ja oman ongelmansa soppaan tekee se, että eri paikoissa on eri lailla masteroituja versioita. Vanhemmat levyt on saatettu remasteroida moneen eri kertaan ja esimerkiksi iTunesilla on omia masterointejaan.

Viime aikoina muusiikin kuuntelu ei ole oikein jaksanut innostaa, mutta nyt siihen tuntuu taas tulleen ilo takaisin. Varsinkin kun pääsi tavallaan aloittamaan puhtaalta pöydältä unohtaen Spotifyn pöhöttyneet soittolistani. Löysin jopa ihan uusia tuttavuuksia, vaikka esimerkiksi perinteiset Dire Straitsit piti veivata läpi. Belle & Sebastianin Girls in Peacetime Want to Dance soi esimerkiksi mukavan mehevästi. Eikä vanhan kitarasankarin, Mark Knopflerin, single Beryl ole pöllömpi seikään. Toki nämäkin varmasti Spotifystä löytyvät, mutta Tidalissa katselee musiikkia taas vähän eri tavalla.

Ajattelin muutenkin yrittää muuttaa kuuntelutottumuksiani taas enemmän kokonaisten levyjen kuuntelun suuntaan. Ainakin Belle & Sebastianin tuotos tuntuu olevan kuunneltavissa ihan kokonaisuutena, eikä tarvitse tyytyä pariin radiohittiin.

Mitä eilen ehdin kokeilla, niin biisivalikoima oli hyvä, etsimäni ulkomaiset artistit löytyivät kaikki, mutta suomalainen tarjonta vaikuttaisi olevan Spotifyä huonompaa. Esim. Arttu Wiskarin Sirpaa ei löytynyt. Mutta jos pääasiassa renkuttaa jotain Sirpaa uudelleen ja uudelleen, ei välttämättä muutenkaan ole Tidalin kohderyhmää.

Itse olin jo ensimetreillä myyty. Spotifyn kanssa meillä oli monta hyvää, yhteistä vuotta Premium-jäsenyyden kera, mutta aikansa kutakin. Nyt on Tidalin aika. Spotify jää sitten varalle ilmaisversiona, jos pitää saada Sirpa soimaan.

Tidal sopii minulle, mutta sopiiko se sinulle? Kalliimpi hinta ei välttämättä ole sen väärti jos kuuntelee musiikkia satasen halpispuhelimella ja kympin kuulokkeilla. Tai rämisevillä muovipurkkikaiuttimilla. Mutta jos omistaa edes vähänkään laadukkaamman äänijärjestelmän, kannattaa kokeilla. Kaverini ehti jo valitella lyhyttä koejaksoa, mutta jos Tidal ei vakuuta yhdessä tai kahdessa illassa, voi sen silloin hyvin unohtaa.

Spotifyn tehtävä oli aikoinaan opettaa meidät striimaaviin musiikkipalveluihin. Tidal ei tarjoa muuta uutta kuin paremman äänen. Sen eron kuulee kyllä jo yhdessä illassa, jos sen on kuullakseen yleensäkään.

Tekisi mieli sanoa, että tätä on odotettu. Mutta itse ainakin olin kai jo niin tottunut pakattuun musiikkiin, että en oikeastaan enää edes osannut odottaa.

Mutta lyhyesti, suosittelenko? Kyllä suosittelen, nimittäin kokeilemaan itse. Omat korvat kertovat parhaiten.

edit: Nyt törmäsin albumeihin, joilla ei ole yhtään soitettavaa biisiä. Liekö striimausoikeudet vasta jenkkilässä? Esimerkiksi Led Zeppelinin levyistä löytyy jopa kolme eri versiota, mutta yhtäkään ei voinut soittaa. Luultavasti homma korjaantuu ajan kanssa, kun ruuvaavat sopimuksia. Lienee kuitenkin myös levy-yhtiöiden intresseissä saada musiikkinsa soimaan mahdollisimman monessa palvelussa.

Levy löytyy, mutta sitä ei voi kuunnella.

edit2: Macin desktop-versio on jäätävää kuraa ainakin retina-näytöllä. Kaikki teksti on suttuista, eikä ohjelma toimi edes koko ruudun tilassa. Ei jatkoon.

tiistai 20. tammikuuta 2015

Esivahvistinta etsimässä osa 2

Laitetasoni kaipaa enemmän järjestystä ja vähemmän johtoja. Pohdin asiaa jo aikaisemmin, mutta nyt sain vetoapua tuohon epätoivoiselta vaikuttaneeseen Graalin maljan etsintään Facebookin Hifiäharrastavat-ryhmältä. Mopo tietysti karkasi jo alkumetreillä, mutta hauskaa oli.

Ehdottomat vaatimukseni olivat että laitteesta löytyisi 2 optistä sisäänmenoa ja ainakin yksi analoginen (levysoitinesiasteesta iso plussa). Ei siis kolmepäinen lohikäärme, eikä seitsenpäinen lohikäärme, vaan viisipäinen lohikäärme. Hieman toki itsekin epäilin, että 500 eurolla ei moista värkkiä löydy, mutta ehdottomaksi hintakatoksi laitoin tonnin. Tosihifisti tietysti aina ostaa vähän kalliimman laitteen kuin ensin ajatteli. Tai sitten paljon kalliimman. Itse en nyt kuitenkaan ole metsästämässä absoluuttista ääninirvanaa, vaan siistimpää tv-tasoa.

Rotel RC-1570


Oikeastaan hieman jopa yllätyin, että melko nopeasti ehdotettiin oikeanlaista laitetta, vieläpä levysoitinesiasteella varustettuna. Rotelin RC-1570 täyttää vaatimukset kevyesti, tosin niin se täyttää tv-tasoltakin kokonaisen hyllyn. Paikallinen hifiliike myy sitä 900 eurolla, joten hinnankin puolesta se on vielä ihan tavoiteltavissa. Laitteesta löytyy vieläpä samanlaiset balansoidut xlr-liittimet kuin Geneleceistänikin, mutta niiden käyttäminen tarkoittaisi myöskin kaapeliostoksia. Tosin ehkä nuo Hifiklubilta aikoinaan ostamani TARA-Labsit joutaisikin jo päivittää..

Project Maia


Ehdotuksia sateli lisää ja seuraava kiinnostava laite oli levysoittimistaan ehkä parhaiten tunnetun Projectin Maia. Maia on integroitu vahvistin, mutta siitä löytyy myös esivahvistinlähtö, tosin 3,5 mm audioplugilla toteutettuna. Pikku plugi tuntuu tietysti vähän epäilyttävältä, tai se ei ainakaan mahdollista samanlaista liintinpornoa kuin Rotelin kanssa voi harrastaa. Mayan eduiksi voidaan kuitenkin laskea pieni koko (mahtuu samalle hyllylle kuin PS4) ja lähes puolet edullisempi hinta. Laatulaite se tämänkin pitäisi olla. Myös Projectista löytyy levysoitinliitäntä. Sokerina pohjalla Mayassa on myös Bluetooth sellaista tarvitsevalle.

Laitteiden nokkimisjärjestys selviäisi varmasti parhaiten vertailevasti kuuntelemalla, mutta erot hinnassa ja koossa vetävät melko pahasti ainakin oman valintani Projectin suuntaan. Myös sen askeettinen design kiehtoo enemmän. Hifitouhuja selatessani törmäsin vieläpä esivahvistinversioon kyseisestä laitteesta, joka on muutaman kympin halvempi kuin integroitu versio. Valinta alkaa olla siis siltä myöten aika selvä, ellei sitten jotain ihan uutta mustaa hevosta ilmesty vielä kisaan. Procaster on jo unohdettu, se sitäpaitsi vaatisi erillisen levysoitinesiasteen.

Olen myös pohtinut, että pistäisin samalla Sanyon Plus-sarjan esivahvistimen jykevine päätteineen kiertoon. Sen kokoiselle ja tehoiselle yhdistelmälle ei taida olla ihan lähitulevaisuudessa käyttöä. Myös Beresford saa luonnollisesti lähtöpassit samalla, vaikka olenkin siihen ollut sangen tyytyväinen.


torstai 15. tammikuuta 2015

60 tuhannen euron nimimoka

Halpabussiyhtö OnniExpress päätti jostain syystä ottaa nimen, joka on hyvin lähellä sen pahinta kilpailija, joka ei tietenkään asiasta ilahduttanut. Kädenvääntö on vasta alkanut, mutta voi olla että kisa päättyy nopeasti luovutusvoittoon.

vanha piirros jossa kaksi nyrkkeilijää
Kun lähtee otteluun, kannattaa varmistua, että kunto riittää loppuun asti.

Tiedän, että sekaannuksia näiden kahden firman välillä on tapahtunut, mutta sitä en osaa sanoa, kuinka yleistä se on. OnniExpress perustelee kantaansa sillä, että PRH on nimen hyväksynyt. Virkamiehetkin tekevät virheitä, mutta kyllä se virhe tapahtui jo nimeä valitessa. Olisinkin halunnut olla kärpäsenä katossa kun asiaa sorvattiin.

Yleensä yhtiö valitsee saman kaltaisen nimen kun kilpailijalla silloin, kun halutaan ratsastaa jonkun muun maineella. Myös monet huijausfirmat harrastavat tätä. Suomessa bussifirman nimeksi on usein riittänyt ihan ihmisen nimi, joten ehkä mielikuvitus on vain loppunut kesken.

Tai sitten kokouspöydässä on pohdittu, että mitä se kilpailu oikein tarkoittaa, sitten on kaivettu hyllystä vuoden 1972 Nyky-Suomen sivistyssanakirja ja tutkittu asiaa. Kun ei olla oikein ymmärretty, että miten se liittyy siihen että ajetaan linja-autolla paikasta A paikkaan B, ollaan otettu mallia kilpailijasta ihan nimeä myöten.

On Suomessa toki ennenkin kopioitu jonkun muun konsepti menestyksekkäästi. Mutta miten olisi käynyt, jos eräs Salmelan Heikki olisi nimennyt firmansa HesDonaldsiksi tai McSalmelaksi. Hesburgerin nimen synty on toki oma tarinansa sekin.

Kun ollaan pyöritty pienessä piirissä kotimaan sisällä, ei välttämättä aina ymmärretä että miten muualla maailmassa on tapana leikkiä. Kansainvälinen suuryritys saattaa hermostua kun sen tuotemerkkiä lainataan. Ja toisin kun pienellä paikallisella toimijalla, kansainvälisillä suuryrityksillä on yleensä iso liuta lakimiehiä ja pankissa kosolti rahaa. Sellaisen kanssa ei välttämättä kannata lähteä ihan vääntämään oikeudessa.

Minusta firmojen nimet ovat liian lähellä toisiaan toimiakseen samalla toimialalla. Mutta minultahan ei kysytä, oikeus ratkaisee asian sitten kun kerkiää. Ja perinteiseen tapaan ratkaisu muuttuu aina oikeusasteelta toiselle mentäessä. Oikeuden käyminen on kuitenkin kallista lystiä. Pari päivää sitten Satakunnan kansa kirjoitti että OnniExpress joutui lopettamaan kannattavan linjan koska oikeudenkäyntikulut veivät niin paljon rahaa. Vaikka se voitto tulisi lopulta, pitää lakimiehille maksaa siihen asti, että viimeinenkin tuomari on kopauttanut nuijaansa.

Ei näytä kovin hyvältä kun ottelua on menossa vasta ensimmäinen erä ja toinen kisailija jo puuskuttaa kun toinen taas tanssii kuin Cassius Clay ja elvistellen esittelee lihaksiaan. Voi olla, että ei päästä edes viimeiseen erään kun OnniExpress joutuu taputtamaan itsensä ulos ottelusta. Ja vaikka voitto tulisikin, niin liekö siitä iloa, jos sota hävitään samalla.

60 tuhatta euroa on epäilemättä paljon rahaa halpabussiyhtiölle. Sen rahamäärän kanssa olisi voinut marssia suoraan Bob the Robottiin ja sanoa että tehkääs meille sellainen halpabussibrändi ja markkinointistrategia, että lyömme kaikki kilpailijamme. Sen sijaan rahaa haaskataan oikeustoimiin hölmön nimen takia.

Periaatteessa menestyksen avaimet ovat helposti käsillä. Pitää olla joko halvempi tai parempi kuin kilpailijansa. Mutta halpabussifirmat ovat kaikki halpoja ja jos kisa on kovin tasaväkinen, tarvitaan tueksi vahva brändi.

Vahva brändi ei synny sillä että vasemmalla kädellä apinoidaan, vaan pyritään erottumaan ja nimenomaan edukseen. Pitää näkyä ja kuulua, olla ihmisten huulilla. Lasten ja nuorten parissa työskentelevä ystäväni kertoi, että hänen esimiehensä oli kysynyt, että mitä ne punaiset kaksikerrosbussit ovat, mistä nuoriso puhuu koko ajan. Siitä voisi sanoa, että jossain on onnistuttu. Se  taas ei ole oikein hyväksi brändille, jos nimi vilahtaa uutisissa lähinnä oikeusjuttuun liittyen.

Nimi oli alun alkaenkin typerä, mutta en olisi voinut kuvitella, että se saattaa viedä koko firman mennessään. Oikeusjutun lopputuloksesta riippumatta pahaa vahinkoa on jo päässyt syntymään. Taloudellisten tappioiden lisäksi oikeuskäsittely vie arvokkaita henkilötyöresursseja, joita tarvittaisiin palvelun kehittämiseen ja kilpailussa pärjäämiseen.

Se olisi kovin surullista, jos tuore halpabussiyhtiö kohtaisi loppunsa näin. Kilpailu on toivottua alalla kuin alalla. Skottimiljonäärin imperiumi on kuitenkin kova pala tulokkaille. Varsinkin jos homma menee pieleen jo nimeä valitessa.

maanantai 12. tammikuuta 2015

Miksi minä halusin olla Charlie?

Uutisvirrat ovat viime aikoina täyttyneet ranskan julmaa terroritekoa käsittelevista uutisista. Ja me sosiaalisessa mediassa julistamme Je suis Charlie, minä olen Charlie. Harvoin lähden mukaan mihinkään tällaiseen, mutta tällä kertaa tunsin siihen pakottavaa tarvetta, vaikka ei minulla ole sen kummempaa sanottavaa sananvapaudesta tai terrorismin pelosta. Lähes kaikki sanottava on sanottu jo moneen kertaan.

Je suis Charlie

En vain oikein usko sosiaalisen median maailmaa parantavaan voimaan, markkinoita parantavaan voimaan kylläkin, kapitalismin kätyri kun olen. Ei ihminen joka kylmäverisesti surmaa aseettoman uhrinsa ole kiinnostunut siitä, mitä minulla on profiilikuvassani. Paitsi ehkä silloin kun hän tarkastelee minua aseen tähtäimen läpi. Miksi naamioituneet miehet pelästyisivät kun toiset peittävät kasvonsa sosiaalisessa mediassa.

Olen aina salaa haaveillut sankariteoista ja ehkä jopa sankarikuolemasta, ainakin jos se olisi vaihtoehtona sille, että kuihtuu pikkuhiljaa sairaalan letkuihin kytkettynä. Kun Charlie Hebdon tekijät kuolivat kahvin ja voisarvien ääreen, maailma piirsi heille kiitokseksi sankarin viitan. Pidän itseäni jonkin sortin sarjakuvaharrastajana, mutta Charlie Hebdo ei ollut tuttu. Ja nyt sen tuntee koko maailma, Charliesta tuli sinä hetkenä kuolematon.

Maailmassa tapahtuu joka päivä merkittäviä asioita, mutta yleensä annan niiden vain lipua silmieni ohi. Charlie Hebdo sytytti kuitenkin sisälleni pienen palon. Ensin halusin tarttua kynään, piirtää. Kunnes sitten tajusin, että minulla ei ollut mitään sanottavaa, ei mitään mitään piirtää. Olin kuin pelokas sotilas, joka ampuu kohti pimeää. Kun viimeinenkin hylsy on pudonnut, ympärillä velloo edelleenkin sama uhkaava pimeys.

Eräs sarjakuvapiirtäjä kirjoitti, että hänen heimoaan vastaan oli hyökätty. Itsekin haaveilin aikoinaan sarjakuvapiirtäjän urasta. Tosin en ollut kiinnostunut poliittisesta satiirista, olisin halunnut piirtää unelmani paperille ja matkata kaukaisiin maailmoihin. Tunsin kuitenkin jonkinlaista yhteyttä tuohon heimoon, johon en koskaan kuulunut.

Sarjakuvapiirtäjät kertovat mielellään itsestään, päästävät lukijan iholle. Joe Sacco ja Guy Delisle esimerkiksi kuvaavat matkojaan ja samalla tekevät journalismia sarjakuvan keinoin. Art Spiegelman piirsi itsensä hiireksi ja haastattelemaan keskitysleireiltä pelastunutta isäänsä. Underground-sarjakuvan legenda valotti omaelämänkerrallisessa teoksessaan, että miten hän oppi piirtämään isopyllyisiä naisia. Chester Brownin Playboytarinoissa nuori piirtäjän alku luki pornolehtiä ja... no tiedätte kyllä mitä.

Tunsin siis yhteneväisyyttä tähän ylevään rotuun. Oikeasti tunnen vain yhden sarjakuvapiirtäjän ja hänen kanssaan me juomme yleensä olutta, katselemme elokuvia emmekä piittaa maailmankaikkeuden vääryyksistä. Joskus on vain tehtävä niin, maailman pahuus ei katoa sitä murehtimalla.

Sosiaalisen median kannanotot ovat harvoin oikeaa vaikuttamista. Mutta se, mihin niillä on helpompi päästä, on itsensä leimauttaminen. Ihmiset haluavat osoittaa ja tuntea kuuluvansa johonkin. Mitä enemmän Charlieita, sitä paremmalta se tuntuu. Joku tarttuu kynään, toinen aseeseen, mutta kaikkein helpointa on vetää symbolien haarniska ylleen. Sitten marssitaan riviin ja toivotaan että ei osuisi omalle kohdalle. Ja kuten terroristin naamio, peittää myös haarniskan silmikko ihmisen kasvot salaten todellisen minän ulkopuolisilta. Joukkoon on helppo kuulua kun muita samanlaisia seisoo rinnalla.

Sanotaan että länsimainen kulttuuri korostaa yksilöllisyyttä. Mutta todellinen yksilöllisyys, se on pelottava asia. On helpompaa olla samalla tavalla erilainen kuin muutkin. Kun sosiaalisessa mediassa on pahimmillaan lähes koko maailma läsnä, tulee helposti yksinäinen olo. Ja siihen auttaa se, että että alkaa tunnustaa jotain väriä, liittyy ryhmään. Kun istuu yksin pimeässä ja yhteydet ovat poikki, miettiiköhän ihminen sitä, että olenko enää ollenkaan olemassa. Kysymys on perimmiltään sama kuin se, että kun puu kaatuu metsässä, kuuluuko siitä ääni jos kukaan ei ole kuulemassa.

Minä todellakin halusin olla Charlie, edes pienen hetken verran. Tunsin heimon omakseni, vaikka se loppujen lopuksi kuvasikin vain omia hiipuneita unelmiani. Ihminen todellakin on kovin itsekeskeinen olio.

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Raw-kuvaamisen kauhistus

Olen tässä viime aikoina vähän seurannut keskustelua aiheesta internetin ihmemaassa. Tiedän kyllä että ei pitäisi. Toisille raw-kuvaaminen on jumalan maanpäällinen ilmestymä ja toisille paha mörkö joka pilaa aina kaikki kuvat.

Kuvatako rawwia, kas siinä pulma.

Niille, jotka asiaa eivät vielä tiedä, raw-kuvassa on yksinkertaistettuna vain se data mitä kennolle on tallentunut. Raw ei pilaa kuvaa, sen tekee korkeintaan laiska kuvaaja. Raw ei ole mikään taikanappula, joka tuottaa automaattisesti helvetin hyviä kuvia. Ne kuvat pitää itse tehdä. Laiskalle sopii paremmin jpg joka tarjoaa kameran valmiiksi pureskeleman näkemyksen aiheesta. Joskus se toimii hyvin ja joskus vähemmän hyvin.

Suurin virhe raw-kuvien kanssa lieneekin, että ei ymmärretä sitä että se lopputulos on nyt ihan pelkästään omista taidoista kiinni. Hyvä lopputulos vaatii sen, että hallitsee työkalunsa. Jos vain lataa Lightroomin trialin ja alkaa väännellä vipuja summamutikalla, kameran tuottama jpg on aivan varmasti parempi. Rawwin käsittely ei ole kuitenkaan mitään mystistä salatiedettä, vaan kun hallitsee yksinkertaiset perusasiat, pääsee jo pitkälle. Taidot karttuvat matkan varrella, varsinkin jos jaksaa nähdä vaivaa oppiakseen uutta.

Itsekin kuvasin aluksi jpg:tä vaikka hankin Olympuksen pikkujärkkärin (aikaisemmin minulla oli ollut Sonyn a200, mutta se oli se tavallinen tarina turhautumisesta kun ei hallinnut välineitään). En nähnyt työläänä pitämässäni raw-työnkulussa hyötyä omalla kohdallani (en toki kieltänyt sen etuja). Hallitsin kuitenkin kuvankäsittelyn perusteet ja usein kuvia piti ronkkia forissa paremmiksi. Olin sitten eräällä kurssilla, jossa näytettiin miten kuva avataan Bridgestä Camera raw-tilaan, ihan siis vaikka jpg-kuva, jos niin haluaa. Tykästyin nopeasti camera rawiin, siinä olivat tarvittavat työkalut heti saatavailla, toisin kuin Photoshopissa missä ne oli piilotettu ympäri ohjelmaa.

Opin nopeasti, jos en varsinaisesti paremmaksi niin nopeammaksi. Homma alkoi rutinoitua ja tiesin suurin piirtein minkä verran mitäkin säätöä kannatti laittaa aluksi. Sen jälkeen sitten tietysti vielä hienosäätöä. Joskus sai säätää enemmän, joskus pääsi vähemmällä. Lueskelin myös juttuja aiheesta ja katselin tutoriaaleja.

Jossain vaiheessa aloin miettimään. Tässäpä minä säädän valkotasapainoa, kun se on jo kerran laitettu kohdilleen (ainakin kameran mielestä). Terävöitän jo terävöitettyä ja poistan kohinaa vaikka sitä on jo kertaalleen poistettu (Pen Minin terävöitysasetukset  ja kohinanpoisto oli oma episodinsa sekin). Tein samoja vaiheita, mitä joutuisin tekemään raw-kuvaankin. Päätin kokeilla.

Ensimmäisissä yrityksissä sain enemmällä työllä ehkä juuri ja juuri saman tasoisia kuvia. Kuvasin lisää, harjoittelin, tutkin, opettelin. Hyvin nopeasti olin tyytyväinen siihen, että olin siirtynyt raw-kuvaamiseen. Tyytyväisyys on kuitenkin kehityksen pahin vihollinen.

Jossain vaiheessa opin miten terävöityksessä käytetään maskia. Pelkkä vivun vääntely ei avannut minulle sen toimintatapaa, mutta kun painaa samalla alt-näppäintä, asian laita kirkastui. Aluksi minua vähän hävetti, että miksi en ollut tämmöistä oppinut jo aikaa sitten. Ihan perusasia. Päätin kuitenkin kysäistä kaveriltani, että käyttääkö hän ominaisuutta. Hänellä on paljon pidempi kokemus valokuvauksesta ja Lightroomista kuin minulla, kalustokin on huomattavasti parempi.

Vastaukseksi sain, että Lightroomissa ei voi maskata ja että hän käyttää terävöityksessä Lightroomin oletusasetusta. Ei hävettänyt enää. Vaikka olisi maailman parhaat työkalut, ne eivät tee työtä itsekseen. Lopputuloksen määrittää käyttäjä.

Kannattaako kuvata rawwia?

Usein kuulee kysyttävän että kannattaako kuvata rawwia. Ja siitä sitten kinastellaan pitkään ja hartaasti. Minulla on yksinkertainen vastaus kysyvälle. Jos on valmis opettelemaan raw-kuvan käsittelyn, se voi antaa enemmän kuin ottaa. Jos kaipaa sitä taikanappulaa joka toteuttaa toiveet, kannattaa pysyä jpg:ssä.

Ja kun sitten aloittaa rawwin parissa, kannattaa lukea kirja, käydä kurssilla, katsoa tutoriaaleja, ihan mikä kellekin luontevimmalta tuntuu. Perusteet kannattaa ottaa heti alkuun näppeihin niin turhautuminen ei iske ihan heti. Lighroomin käyttäjä löytää ohjeita jo ihan Adoben sivuilta jos niiden etsiminen tuntuu muuten vaikealta. Ja sitten vaan kuvataan ja harjoitellaan. Ja opiskellaan lisää. Ja kuvataan. Ja harjoitellaan.

Harjoitella voi kuvaamalla jotain ihan arkipäiväisiä asioita vaikka kotonaan, ei tule keskityttyä liikaa aiheeseen vaan enemmän tekniikkaan. Itse teen tätä aina silloin tällöin. Missään nimessä ei kannata aloittaa miltään kuvauskeikalta, varsinkin jos saa siitä vielä rahaa. Siinä voi mennä sekä hermot, että rahat.

Kuvatkoon kuitenkin ne jpg:tä jotka sillä tuntevat parhaan tuloksen saavansa. Toisille se sopii. Loppuisi vain se iänikuinen vääntö asiasta. Ja jos ei jaksa opetella edes perusteita, niin jättäkööt sitten rawwin rauhaan, nekin keskustelut on jo käyty.

Itselleni raw tuntuu sopivan kun tykkään kuitenkin jonkun verran teknisestä näpertelystä. Ja onnistumisen ilo on aina suuri kun saa kaivettua valjun näköisesti rawwista mehevämmän näköisen kuvan.

Ja laitetaan nyt lopuksi vielä yksi kuva, otin sen pari päivää sitten ihan harjoittelumielessä. Joillakin on tapana kysellä että mitä voisi parantaa. Minä en sellaista harrasta, jos ei itseä häiritse, niin sitten siinä ei ole mitään vikaa.

Nasse-setä nukke kaiuttimen päällä
Olympus Pen PM-1 + Sigma 30/2.8



lauantai 10. tammikuuta 2015

Et vain ole saanut hyvää kasvisruokaa

Olen ajatellut vähentää lihan osuutta, ihan terveydellisistä syistä, enkä missään nimessä aio luopua lihansyönnistä kokonaan. Valittettavasti asiassa on sellainen ongelma, että en yleisesti ottaen pidä kasvisruoista. Vuosikausia minulle on tolkutettu, että en vain ole saanut hyvää kasvisruokaa. Salaisuuden verho on jäänyt kuitenkin raottamatta.

tuoretta pinaattia rasiassa
Kaikki eivät pidä vihreistä jutuista.

Luultavasti saan myös proteeinia ylimäärin nykyisestä ruokavaliostani, sen puolestakin lihan määrää voisi vähentää (tiedän kyllä että kasvisruokakin voi olla proteiinipitoista, mutta se vaatii taas oman perehtymisensä, eikä siitä nyt sen enempää). Itseasiassa syön nykyään toimistotyölaisenä paljon enemmän proteiineja kuin aikoinaan tehdessäni raskasta ruumiillista työtä. Tuolloin huomasin että ei siinäkään touhussa välttämättä tarvinnut isoja muskeleita, kamppailulajien parissa kehittyneestä kehon hallinnasta oli taas enemmänkin iloa. Nykyään on toki muodikasta olla lihaksikas, mutta suurempaa käytännön hyötyä siitä ei taida olla, ellei aio ryhtyä esimerkiksi portsariksi. Mutta ei siitäkään sen enempää.

En nyt laita myöskään mitään linkkejä lihan syömisen syömisen terveysvaikutuksista, jokainen löytää varmasti itsekin omaa näkemystään tukevia juttuja, jos ei muualta, niin magneettimediasta tai vaikka Kauko Röyhkän statuspäivityksistä. En myöskään ota kantaa eettisiin kysymyksiin. Olen huomannut että mitä enemmän kasvissyönti on ideologista, sitä hedelmättömämpää keskustelu on. Mitä ideologisemmasta ihmisestä on kyse, sitä enemmän hän on valmis tekemään sellaisia kompromissejä mitä minä taas en ole. Minä haluaisin vain päästä sinne hyvän kasvisruoan luvattuun maahan.

Kun ensimmäisen kerran kuulin tämän ylimielisen lausahduksen, ajattelin että jos joku on asiastaan niin varma, hän varmasti on valmis myös todistamaan väitteensä. Kukaan ei kuitenkaan ole vienyt minua hyvän kasvisruoan äärelle vaan, olen joutunut tyytymään hyvin ympäripyöreisiin toteamuksiin. Tässä kohtaa olisi hyvä myös muistaa, että jos ihminen on syönyt vuosikausia kasvisruokaa, hän luultavasti pitää ruoassa ihan erilaisista asioista kuin esimerkiksi minä. Ja toisaalta, kuka sitä nyt lähtisi asiaa suuremmin todistelemaan, siinähän saattaisi saada huomata olleensa väärässä. Jos joku sitten ihan jopa kutsuisi minut syömään sitä "hyvää kasvisruokaa", se saattaisi myös saattaa minut epämiellyttävään tilanteeseen, jos joutuisin jollekin toteamaan että sen verran hirveää kamaa, että en sitä viitsisi syödä. Älkää siis tehkö niin, säästytään kaikki hankalalta tilanteelta.

Esimerkiksi kesäkurpitsa ja munakoiso tuntuvat olevan usein kasvissyöjien suosikkeja, itse en taas voi sietää niitä, vaikka kohteliaisuussyistä niitä tilanteen tullen syönkin. Molempien perusmakuhan on melko mitäänsanomaton, mutta niiden suutuntuma on minun mielestäni epämiellyttävän niljakas. Ja tässä kohtaa saan varmaan kuulla, että en ole saanut hyvää kesäkurpitsaa tai munakoisoa.

Sama kaava toistuu itseasiassa vähän joka paikassa. Jos tofu on minusta mautonta (ja joskus myös suutuntumaltaan muovimaista), en vain ole saanut hyvää tofua. Jos humus on minusta mautonta, epämääräistä mössöä, en ole vaan saanut hyvää humusta. Jos olen syönyt useita kertoja mautonta tofua, niin arvatkaa vaan kiinnostaako minua etsiä sitä maukasta tofua kuin jotain Graalin maljaa? Saksassa, tuossa makkaroiden ja sianniskan luvatussa maassa, luulin saaneeni parempaa kasvisruokaa. Ensipuraisulta sekä tofunuudelit, että falafel maistuivat maukkaammilta kuin kotosuomessa. Noin puolessa välissä annosta kuitenkin kävi selväksi, että saksalainen oli taas käyttänyt "salaista asettaan" ja roiskinut annokseen reippaasti suolaa.

Näin joskus kirjakaupassa kirjan jonka nimi oli tyyliin "kasvisruokaa lihansyöjille", viime aikoina olen koittanut metsästää kyseistä opusta, mutta ei ole näkynyt. Ehkä sitä ei ostanut kukaan ja ne kipattiin paperinkeräykseen. Tai ehkä se oli muuten vain täysi floppi, kasvissyöjät kuvittelivat tietävänsä mistä pitää ihminen, jonka aistinautintojen täyttymys on verta tihkuva paksu pihvi. Pihvin syömisessä on itseasiassa jotain primitiivisiin vaistoihin vetoavaa ja palkitsevaa. Punaista nestettä tihkuva lihanpala jotenkin symboloi sitä pitkän väsytystaistelun jälkeen kaatunutta saaliseläintä. Vaikka sen eteen saadakseen riittääkin kun heiluttaa luottokorttia. Toisaalta eihän sitä luottokorttiakaan nyt ihan kaikille anneta.

Kasvissyönti on välillä vähemmän ja välillä enemmän muodikasta. Moni ryhtyy kasvissyöjäksi, mutta suuri osa ilmeisesti lopettaa. Entinen opiskelukaverini kertoi aikoinaan lopettaneensa kasvissyönnin, koska hän vain piti niin kovasti pihvistä. Työkaverini kasvissyönti loppui kun hänen veljensä syötti hänelle makkaraa. Jos kasvisruoan syönti vie ilon syömisestä, kasvissyönti luultavasti loppuu jossain vaiheessa. Parin työkaverin kanssa pidimme joskus aina yhden viikon kuukaudesta kun arkipäivisin emme syöneet lainkaan lihaa ja pidättäydyimme myös muun muassa alkoholista ja kahvista. Hyvän kasvisruoan löytäminen lounaspaikoista oli kuitenkin vaikeaa tai jopa mahdotonta ja koko ajan oli nälkä. Itse pidinkin sitä viikkoa lähinnä sellaisena itsensä kiusaamisena.

Joku ei pidä lihasta, joku ei pidä punaviinistä, kaikille ei maistu kahvi. Voisiko se olla mahdollista että joku ei vain pidä kasvisruoasta? Monien mielestä ei ole. Hyvää kasvisruokaa tuntuu kuitenkin olevan hankala löytää ja jos sitä jossain on, se tuntuu olevan varjeltu salaisuus. Huonoja kasvisruokakokemuksia jaetaan taas esimerkiksi Facebookissa. Ryhmää lukiessani pohdin, että ovatko kasvissyöjät niin marginaalinen kohderyhmä, että niistä ei tarvitse piitata. Vai syövätkö kasvissyöjät nurisematta mitä saavat ja sen jälkeen postaillaan kuvia Facebookkiin ja valitellaan kavereille. Jälkimmäinen kyllä kuulostaisi juuri siltä miten Suomessa yleensä menetellään.

Toivoisin että tuota ikävää mukatotuutta ei enää hoettaisi, vaan siirryttäisiin suoraan siihen kohtaan että mistä sitä hyvää kasvisruokaa saa. Ja muistaa se, että se "hyväkin kasvisruoka" voi olla tottumattomalle outoa ja ihmeellistä, jopa epämiellyttävää. Työkaverini totesi aikoinaan että jauhelihapizza ilman jauhelihaa maistuu lihalle vain sellaisen ihmisen mielestä joka ei ole syönyt lihaa vuosiin. Esim. tofu olisi minulle ihan ok, jos joku paljastaisi sen hyvä, maukkaan tofun lähteen, nykyään se on itselleni vähän sellainen "hei, katsokaa, mä en syö lihaa" -juttu, korvike jonka syömisesta pitää tehdä numero koska se ei tuo samaa tyydytystä kuin eläinproteiinin syöminen. Toisaalta joku muukin kävisi, tofu kun on aika häijyn hintaista kamaa, eikä sitä saa Lidlistä (kysyin juuri tänään).

Itseasiassa olen pohtinut tofua aika paljon. Suurin osa soijasta menee eläinten rehuksi, eli raaka-aine ei voi olla kovin kallista. Sitä selitystä en niele, että sen prosessoiminen (paha asia, hyi!) on niin kallista. Useinhan paljon prosessoidut elintarvikkeet ovat halpoja koska niissä voidaan käyttää halvempia raaka-aineita. Markkinatkaan eivät taida olla ihan pienet, käsittääkseni tofu on suosittua aasiassa ja yleensähän se tulee jostain ulkomaailmasta. Kapitalismin kätyrinä tulee taas mieleen se, että joku vaan rullaa siitä hyvät katteet, se kun on trendikästä maailmanpelastusruokaa. Kaiken lisäksi tofu sanana kuulostaa vaan jotenkin coolilta, soijarouhe on sellaista köyhien korviketta, mutta tofu on hienoa ja muodikasta.

Ajattelin tänään muuten tehdä ensi kertaa elämässäni pinaattikeittoa. Siinä pitäisi olla paljon magnessiumia, jota tulee nyt popsittua purkista etteivät pohkeet jumita. Saa nähdä miten käy. Uusien asioiden kokeilemisessa on aina se vaara että homma menee hirveällä tavalla pieleen. On turvallisempaa tehdä sitä makaronilaatikkoa.

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Parempilaatuisia kuvia Facebook-sivulle

Netti on pullollaan erilaisia ohjeita Facebookin mystisistä ja alati muuttuvista kuvakoista. Ja vaikka miten seuraisi ohjeita, lopputulos Facebook-sivullasi voi silti olla karmeaa kuraa. Tähän löytyy ehkä ratkaisu. EHKÄ.

Huom! Tämä juttu käsittelee kuvia Facebook-sivuilla, taviskäyttäjien asiat ovat eri lailla ja yleensä huonommin.

Kuvakokojen selvittely voi välillä olla hermoja riipivää. Itse olen kantapään kautta oppinut, että jos kyse ei ole sivun taustakuvasta tai profiilikuvasta, kannattaa tarkat kuvakoot heittää romukoppaan.

kuva nasse-sedästä jossa pakkausartefaktia
Nasse-setä on hyvin vihainen koska face tärvelee kuvat.

Se, että kuva näkyy syötteessä tietyn kokoisena tarkoittaa vain, että se on juurikin siinä sen kokoinen. Muualla se on muun kokoinen. Välillä face on suosinut muodossa suorakaidetta ja välillä neliötä. Joku valokuvaaja suositteli myös 600 x 900 px kokoa, mutta se ei ainakaan omalla koneella näyttänyt järkevältä. Neliö lienee edelleenkin se varmin valinta. Se toimii muutenkin hyvin sosiaalisessa mediassa.

Kuten tiedämme, jpg on häviöllinen tiedostomuoto. Mitä enenmmän pakataan, sitä enemmän laatu kärsii. Ja face tykkää pakata kuviasi lisää. Joskus se näkyy häiritsevästi ja joskus ei. Tämä voidaan kuitenkin välttää käyttämällä png-muotoa. Kuvakoko toki kasvaa ja joku raja se on facellakin. Kokeiluissani 1000 x 1000 px png pakkautui jpg:ksi, mutta 600 x 600 px ei. Toki 1000 x 1000 px kuvalla oli kokoakin yli megan verran. Nopean yhteyden läpi isompikin kuva tulee rivakasti, mutta mitäpä jos kärvistelee hitaalla 3G-yhteydellä?

Face näyttäisi lähettävän mobiililaitteisiin eri version kuvasta, esim. 600 x 600 png sai mobiiliversiossa runsaasti näkyvää pakkausartefaktia (kts. kuva ylempänä). Toki pitää muistaa että varsinkin puhelimen pienellä näytöllä artefaktit eivät näy kovin hyvin. Riippuu myös kuvasta miten paljon se häiritsee. Nasse-setä on kuvattu vaaleaa taustaa vasten ja artefakti näkyy selkeästi Nassen punaisen takin ympärillä. Jos ottaa kuvan vaikka metsästä, pakkaus ei välttämättä näy ollenkaan niin pahasti.

Pahiten artefaktista kärsivät esimerkiksi Illustratorissa tehdyt piirrokset tai logot, joille jpg ei muotona sovi muutenkaan kovin hyvin. Firmojen fb-sivuille menee usein tällaista materiaalia, joten kannattaa suosia niissä png-muotoa, lopputulos on välillä aika karmaiseva jpg-kuvien kanssa. Kuvia ei myöskään kannata ladata mobiililaitteesta vaan tietokoneen nettiselaimella ja käyttää Säilytä korkea laatu -valintaa jos se vain on mahdollista.

Png myös pakkaantuu sitä pienemmäksi, mitä enemmän kuvassa on tasaista pintaa. Joissakin tapauksissa png voi olla jopa pienempi kuin jpg. Png:ssä ei myöskään esiinny gradienttien pykälöitymistä, mutta Photoshopia käytettäessä pitää muistaa ottaa gradientteja tehdessä ditheröinti pois päältä, siitä ei ole png:n kanssa hyötyä, mutta tiedoston koko kasvaa.

Tein omalla FB-sivullani vähän kokeiluja ja jokainen voi käydä itse vilkaisemassa millainen lopputulos oli. Mikäli havaintosi poikkeavat omistani, jätä toki kommentti. Jo käytössä oleva laitteisto voi vaikuttaa asiaan. Itselläni on läppärissä HiDPI-näyttö ja käytän enimmäkseen Safari-selainta (8.0.2 tällä hetkellä).

Facebook-sivun kuvien muistilista


  • Neliö toimii yleensä parhaiten
  • Tee kuvista riittävän isoja, face kyllä pienentää ne tarpeen mukaan
  • Mikäli haluat parhaan mahdollisen kuvanlaadun, käytä png-muotoa
  • Joku roti siinä kuvan koossa kuitenkin

Tekemällä kuvasta liian suuren, joutuu face pakkaamaan/pienentämään sen. 600 x 600 px png näyttäisi olevan ainakin aika passeli.

Taustakuvalle, profiilikuvalle ja julkaisun kuvalle (= eri asia kuin julkaistu kuva) on sitten taas omat kokonsa ja ainakin oman kokemukseni puolesta niitä kannattaa käyttää sellaisenaan. Profiilikuvan minimikoko on 180 x 180 px, mutta missään laitteessa sitä ei näytetä sen kokoisena. Kansikuvan olen tehnyt yleensä kokoon 851 x 315 px joka on desktopin koko, mobiilissa koko on 640 x 360 px. Myös Facebook itse suosittelee ainakin tekstiä ja logoja sisältävälle materiaalille png-muotoa. Lue Facebook-sivun profiili- ja kansikuvan ohjeet täältä. Mainoksen kuvakooksi suositellaan 1200 x 628 px, siitä voi lukea lisää täältä.

Ja tähän blogiin kun lykkäsin 484 x 252 px kokoisen kuvan, niin se näkyy kivasti oikein kun kirjoituksen linkittää faceen.

Muistetaan sitten vielä, että nämä vinkin olen tässä tänään todennut toimiviksi omilla laitteillani. Huomenna voi olla taas jo toisin. Sitä ei tiedä kuin ehkä Mark Zuckerberg itse.