maanantai 12. tammikuuta 2015

Miksi minä halusin olla Charlie?

Uutisvirrat ovat viime aikoina täyttyneet ranskan julmaa terroritekoa käsittelevista uutisista. Ja me sosiaalisessa mediassa julistamme Je suis Charlie, minä olen Charlie. Harvoin lähden mukaan mihinkään tällaiseen, mutta tällä kertaa tunsin siihen pakottavaa tarvetta, vaikka ei minulla ole sen kummempaa sanottavaa sananvapaudesta tai terrorismin pelosta. Lähes kaikki sanottava on sanottu jo moneen kertaan.

Je suis Charlie

En vain oikein usko sosiaalisen median maailmaa parantavaan voimaan, markkinoita parantavaan voimaan kylläkin, kapitalismin kätyri kun olen. Ei ihminen joka kylmäverisesti surmaa aseettoman uhrinsa ole kiinnostunut siitä, mitä minulla on profiilikuvassani. Paitsi ehkä silloin kun hän tarkastelee minua aseen tähtäimen läpi. Miksi naamioituneet miehet pelästyisivät kun toiset peittävät kasvonsa sosiaalisessa mediassa.

Olen aina salaa haaveillut sankariteoista ja ehkä jopa sankarikuolemasta, ainakin jos se olisi vaihtoehtona sille, että kuihtuu pikkuhiljaa sairaalan letkuihin kytkettynä. Kun Charlie Hebdon tekijät kuolivat kahvin ja voisarvien ääreen, maailma piirsi heille kiitokseksi sankarin viitan. Pidän itseäni jonkin sortin sarjakuvaharrastajana, mutta Charlie Hebdo ei ollut tuttu. Ja nyt sen tuntee koko maailma, Charliesta tuli sinä hetkenä kuolematon.

Maailmassa tapahtuu joka päivä merkittäviä asioita, mutta yleensä annan niiden vain lipua silmieni ohi. Charlie Hebdo sytytti kuitenkin sisälleni pienen palon. Ensin halusin tarttua kynään, piirtää. Kunnes sitten tajusin, että minulla ei ollut mitään sanottavaa, ei mitään mitään piirtää. Olin kuin pelokas sotilas, joka ampuu kohti pimeää. Kun viimeinenkin hylsy on pudonnut, ympärillä velloo edelleenkin sama uhkaava pimeys.

Eräs sarjakuvapiirtäjä kirjoitti, että hänen heimoaan vastaan oli hyökätty. Itsekin haaveilin aikoinaan sarjakuvapiirtäjän urasta. Tosin en ollut kiinnostunut poliittisesta satiirista, olisin halunnut piirtää unelmani paperille ja matkata kaukaisiin maailmoihin. Tunsin kuitenkin jonkinlaista yhteyttä tuohon heimoon, johon en koskaan kuulunut.

Sarjakuvapiirtäjät kertovat mielellään itsestään, päästävät lukijan iholle. Joe Sacco ja Guy Delisle esimerkiksi kuvaavat matkojaan ja samalla tekevät journalismia sarjakuvan keinoin. Art Spiegelman piirsi itsensä hiireksi ja haastattelemaan keskitysleireiltä pelastunutta isäänsä. Underground-sarjakuvan legenda valotti omaelämänkerrallisessa teoksessaan, että miten hän oppi piirtämään isopyllyisiä naisia. Chester Brownin Playboytarinoissa nuori piirtäjän alku luki pornolehtiä ja... no tiedätte kyllä mitä.

Tunsin siis yhteneväisyyttä tähän ylevään rotuun. Oikeasti tunnen vain yhden sarjakuvapiirtäjän ja hänen kanssaan me juomme yleensä olutta, katselemme elokuvia emmekä piittaa maailmankaikkeuden vääryyksistä. Joskus on vain tehtävä niin, maailman pahuus ei katoa sitä murehtimalla.

Sosiaalisen median kannanotot ovat harvoin oikeaa vaikuttamista. Mutta se, mihin niillä on helpompi päästä, on itsensä leimauttaminen. Ihmiset haluavat osoittaa ja tuntea kuuluvansa johonkin. Mitä enemmän Charlieita, sitä paremmalta se tuntuu. Joku tarttuu kynään, toinen aseeseen, mutta kaikkein helpointa on vetää symbolien haarniska ylleen. Sitten marssitaan riviin ja toivotaan että ei osuisi omalle kohdalle. Ja kuten terroristin naamio, peittää myös haarniskan silmikko ihmisen kasvot salaten todellisen minän ulkopuolisilta. Joukkoon on helppo kuulua kun muita samanlaisia seisoo rinnalla.

Sanotaan että länsimainen kulttuuri korostaa yksilöllisyyttä. Mutta todellinen yksilöllisyys, se on pelottava asia. On helpompaa olla samalla tavalla erilainen kuin muutkin. Kun sosiaalisessa mediassa on pahimmillaan lähes koko maailma läsnä, tulee helposti yksinäinen olo. Ja siihen auttaa se, että että alkaa tunnustaa jotain väriä, liittyy ryhmään. Kun istuu yksin pimeässä ja yhteydet ovat poikki, miettiiköhän ihminen sitä, että olenko enää ollenkaan olemassa. Kysymys on perimmiltään sama kuin se, että kun puu kaatuu metsässä, kuuluuko siitä ääni jos kukaan ei ole kuulemassa.

Minä todellakin halusin olla Charlie, edes pienen hetken verran. Tunsin heimon omakseni, vaikka se loppujen lopuksi kuvasikin vain omia hiipuneita unelmiani. Ihminen todellakin on kovin itsekeskeinen olio.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä toki kommentti tai kysymys.