I want to believe

Muistelin tässä yksi päivä, että pidin yläasteella parituntisen esitelmän ufoista. Eikä minua siltikään pidetty kovin omituisena. Kai.

Kiinnostavaa siinä oli se, että en oikeastaan koskaan uskonut ufoihin. Minä vain halusin, ja nimenomaan halusin, uskoa siihen, että emme olisi maailmankaikkeudessa yksin, että voisimme matkata tähtien taakse. Innostukseni alkoi kaiketi joskus ala-asteella, eli ennen kuin Salaiset kansiot, eli X-Files alkoi tulla telkkarista. Ja voitte varmasti kuvitella, että sarja kolisi ja kovaa. Sitä ennen selasin kaikkea mahdollista mitä kirjaston parapsykologian hyllystä (kaikki eivät edes tiedä moisen hyllyn olemassaolosta) löytyi, esimerkiksi ufotutkijoiden vuosiraportteja.

Vähän aikaa sitten katselin Netflixistä sen vanhemman ja paremman X-Files -elokuvan, Fight the futuren. Toisin kuin olin pelännyt, se oli kestänyt aikaa. Vähän myöhemmin sain lukea, että sarja olisi  tekemässä paluuta alkuperäisten näyttelijöiden kera. Se kuulostaa sangen mainiolta, kunhan eivät vain sössi koko hommaa.

Haluni uskoa on kenties vaipunut unholaan, mutta kaipuu kaukaisiin maailmoihin. En minä jaksa yleensä katsoa mitään, missä kerrotaan tavallisten ihmisten tavallisesta elämästä. Tieteiselokuvissa toki usein kiehtoo niiden visuaalinen ilme (esim. Fifth Element), mutta kerronnassa vain mielikuvitus on rajana.

Kun on talsinut loskassa töistä kotiin ja nakannut einekset mikroon, ei ole ollenkaan pahitteeksi piipahtaa kaukaisessa galaksissa, edes pari tuntia kerrallaan.