tiistai 10. helmikuuta 2015

Sähköposti, tuo aikamme vitsaus

Minä pidin ennen kovasti sähköpostista. Se oli mukava ja kätevä. Sitten postia alkoi tulla aina vain lisää ja lisää. Pahinta oli kuitenkin se, kun sähköposti meni taskuun ja siitä tuli valtava mörkö, joka huohottaa niskasi takana aamusta iltaan.

hirviön käsi
Sähköpostin koura ylettää kaikkialle

Uskokaa tai älkää, minä olen joskus käyttänyt sähköpostia ihan henkilökohtaiseen viestintään. Siis sellaiseen, että kysellään kuulumisia ja muuta mukavaa. Yksi mieluisimpia sähköpostimuistojani on, kun joskus kauan kauan sitten partioleirin lopuksi eräs tyttö oli jättänyt minulle kirjeen pakkiini (jos joku ei tiedä, niin se on semmoinen armeijassa ruokailuun käytetty peltipurkki). Ruutupaperille oli kirjoitettu lyhyt viesti ja sen perässä oli sähköpostiosoite!

Eräänä päivänä kuitenkin huomasin, että sähköpostissa ei ollut enää mitään kivaa. Oli mainoksia, roskapostia ja loputtomia postituslistoja. Ja sitten oli niitä viestejä, jotka tarkoittavat, että minun pitäisi tehdä jotakin. Mielellään heti. Sähköpostittelu ei ollutkaan enää leppoisaa kirjeenvaihtoa eikä varsinkaan söpön punapään kanssa. Usein mietin, että miten ennen pärjättiin asioiden kanssa. Jos oli kiire, piti soittaa. Ja vaikka soittikin, eivät asiat silti tapahtuneet heti. Jonkun piti aina lähettää jotain jonnekin tai käydä seuraavana arkipäivänä jossain jotta jotain tapahtuisi. Ja niin se maailma vaan pyöri radallaan silloin. Enemmän kiertoradat taitavat olla nykyään sekaisin.

Töissäkin iso osa ajasta menee sähköpostin kahlaamiseen. Ja nimenomaan kahlaamiseen, asiakkailla kun tuntuu olevan niin kova kiire, että postit kirjoitetaan kuin tuli perseen alla. Otsikot ovat absurdeja, teksti vilisee kirjoitusvirheitä ja välimerkit loistavat poissaolollaan. Välillä oikein mietityttää, että miten se on mahdollista, kun kirjoittaja on kuitenkin aikuinen ihminen, jolla on paljon korkea-arvoisempi titteli kuin minulla. Sellaisesta verbaalioksennuksesta on hyvin hankala löytää mitään edes hakutoiminnolla.

Sähköpostin kanssa minulla on yksi periaate, tai oikeastaan kaksi. Ensimmäinen ja tärkein on se, että en lue työsähköpostia kotona enkä kotisähköpostia töissä. Oikeastaan työsähköpostin lukeminen muualla kuin työkoneeni edessä on aika turhaa, kun en saa kuitenkaan tehtyä mitään. Ja jos luen omaa postiani ilman, että voin heti tehdä asialle jotain, hukkuu viesti sinne kymmenien tuhansien luettujen sähköpostien massaan (lukemattomia on vain reilu 2000).

Toinen sääntö on se, että en lue omaa sähköpostiani silloin kun väsyttää, ahdistaa tai masentaa jo valmiiksi. Koitan pitää "toimistopäiviä" jolloin istun koneelle, luen sähköpostini, vastailen, reagoin, toimin ja toimitan. Samalta istumalta teen yleensä myös verkkopankkihommat ja muut ikävät asiat.

Sähköpostissa on pahinta se, että sitä ei pääse pakoon, se asuu taskussa, läppärissä, työkoneessa. Ja vaikka et antaisikaan sen seurata itseäsi joka paikkaan, ihmiset olettavat että se kulkee aina mukanasi. Luultavasti omaa käytöstäni sähköpostin kanssa ei pidetä soveliaana. Mutta minusta siinäkin pitää olla joku roti. Jos on kiire niin soittakaa.

Mutta eipä kovin moni nykyään soittele. Äitini tosin soitti äsken, vaikka hänelläkin on älypuhelin. Onneksi ne mukavat asiat, kuulumisen kysymiset ja muut eivät ole vielä maailmasta kadonneet. Jutustelu on siirtynyt pikaviestimiin, Facebook Messengeriin, WhatsAppiin ja muihin. Niihin on onneksi soveliasta olla vastaamatta heti. Tai ainakin luulen näin, ehkä minua pidetään täytenä mulkkuna, mutta kukaan ei ole viitsinut kertoa sitä minulle itselleni.

Töissäkin meillä käytetään Skypeä, se on ihan mukavaa. Tosin laskutettavissa asioissa suosin siinä mielessä silti sähköpostia, että lähetetyistä maileista näen että mistä on lähetetty vedoksia minä päivänä ja kuinka monta. Jos on vaikka unohtunut merkata työt tuntikirjanpitoon heti sen jälkeen kun ne on tehty. Eli lähes aina. Etunsa siis siinäkin.

Luultavasti sähköposti menettää jonain päivänä nykyisen merkityksensä. Sellaista sattuu nykyaikana nopeampaan tahtiin kuin koskaan ennen. Mutta mitä tulee tilalle? Riivaammeko pikku aivojamme entistä kovemmin? Vai onko jonain päivänä pakko hidastaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä toki kommentti tai kysymys.