keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Vektoria webbiin

Printtisuunnittelijat ovat tottuneet kinuamaan vektorilogoja ja korkearesoluutioisia kuvia, mutta webbisuunnittelijat ovat päässeet helpommalla. Verkkoon kun on kelvannut vaatimattomampikin pikselikasa. Ajat kuitenkin muuttuvat, näyttöjen tarkkuudet paranevat ja responsiivisuus asettaa omat vaatimuksensa.

Kaukana ovat ne ajat, kun piti ottaa huomioon vain muutama resoluutio ja näyttöjen pikselitiheydet olivat onnettomia. Nykyään parhaissa kännyköissä voi olla jopa yli 400 pikseliä per tuuma ja tietokoneissakin mennään kohti hyvälaatuisen painotuotteen tarkkuuksia (bittikartoissa on tapana käyttää 300 dpi -tarkkuutta).

Näyttöjen koot vaihtelevat muutaman tuuman mobiililaitteesta 30 tuuman jättiläisruutuihin. Saman kuvan on venyttävä monenlaisiin olosuhteisiin ja jos ei halua laadun kärsivän, täytyy olla tarkkana.

Asiakkailla on tapana pyytää webbilaatuinen versio materiaaleista. Printtilaatuinen on helppo, vektorit vektoreina ja bittikartat riittävän isoina (valokuvia ei tarvitse pienennellä). Kuvasta ei kuitenkaan tule webbiversiota asettamalla Photoshopissa resoluutioksi 72 dpi (millä ei ole oikeasti mitään tekemistä webbikuvien kanssa, vaan se on käytännössä sitkeästi istuva harhaluulo).

Printtitöissä kuvan kuvan kokoa säädetään taitossa, mutta verkkosivulle on turha ladata 500 x 500 pikselin kokoista kuvaa jos se näytetään 100 x 100 px koossa. Toki firman omat tekijät osaavat yleensä pyytää materiaalin tarkassa koossa, mutta kun asiakas haluaa logon isommaksi, niin sitten tehdään uusi versio.

Printtisuunnittelija ei ymmärrä, miksi vektorimatskua veivataan eri kokoisiksi bittikartoiksi, kun se voisi olla nettisivullakin vektoria ja aina oikean kokoisena sekä tarkkana ja terävänä. Nettisivuillekin voi laittaa svg-muotoista vektorimateriaalia. Nykyselaimet, jopa Internet Explorer, tukevat hyvin svg:tä.

Olen yrittänyt kysellä, että miksi svg:tä ei käytetä, mutta en ole saanut mitään kunnollista vastausta, mitään jyrkkää ei:tä sille ei ole kuitenkaan tullut. Lienee siis enemmän tottumuskysymys. Webbisuunnittelijat käyttävät myös usein Photoshoppia, jolla ei vektoreita synny. Pitäisi siis hylätä vanhat tottumukset.

Svg-grafiikkaa openclipartista

Vektoreiden käytöstä webbisuunnittelussa olisi muutakin etua, kuin täysin skaalautuva materiaali. Kun printtisuunnittelija piirtelee jonkun kikkareen ja asiakas haluaa sen nettisivulle, webbiversio syntyy käden käänteessä juuri haluttuun tiedostomuotoon ja kokoon.

Mutta kun webbileiskassa oleva härpätin pitäisi saada vaikka kaksimetriseen rolluppiin, pitää se käytännössä tehdä uudestaan. Eli tehdään sama työ kaksi kertaa ja se ei yleensä ole kovin kannattavaa.

Toki fotarilla on helpompi tehdä tiettyjä asioita, mutta etevissä käsissä vektorigrafiikalla syntyy mitä uskomattomampia teoksia. Toisaalta flätti design on muotia, joten mitään suurempaa tarvetta fotarikikkailuille ei välttämättä edes ole.

Jokainen toki käyttää mitä tykkää, mutta koitan tässä sanoa sitä, että vektorigrafiikan käyttö olisi järkevää, sillä se toimii pikkuiselta kännykän ruudulta pakettiauton teippauksiin. Ilmeisesti mitään teknisiä esteitä ole (jos on, niin joku voisi valaista), muutos pitäisi siis tehdä asennetasolla.

Itsekin juuri muuten kirjoittelen tätä hi-dpi -näytöllä varustetulla koneella, eli normaalit nettisivut skaalataan 2 kertaa isommiksi. Se tekee bittikartoista pehmeitä (mikäli asiaa ei ole otettu sivua tehdessä huomioon). Työkaveri sai juuri 4K-näytöt (ja tulee huomaamaan, että fotaria pitää käyttää 200 % suurennoksella...).

openclipart.org on muuten ihan näppärä paikka jos tarvitsee äkkiä jotakin vektorimatskua. Tarjonta vaihtelee hyvästä hyvin huonoon, mutta kaikki on ilmaista. Ja usein löytyy ainakin käyttökelpoinen aihio.

Lisää lukemista:

Why Aren’t You Using SVG?
20 examples of SVG that will make your jaw drop
The Art Of The SVG Filter And Why It Is Awesome

Lisähuomautuksena täytyy todeta, että Blogger ei tue svg:tä kunnolla. Tosin ilmaisella blogialustalla sen ehkä kestää, suurin osa käyttäjistä ei moista ominaisuutta tarvitse.

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Löytö: Technics SL-23A -levysoitin

Halvimmat kelvolliset levysoittimet maksavat noin pari sataa euroa. Halvin, mutta ei välttämättä helpoin, tapa saada kunnollinen soitin on kunnostaa joku kirppissoitin. Luonteeltaan levysoitin on periaatteessa sangen yksinkertainen ja uusia neuloja ja jopa ihan asiallisia äänirasioita saa halvimmillaan muutamalla kympillä.

Tärkein vaadittava taito on se, että osaa erottaa halpisromut laadukkaammista laitteista. Helpoin tapa karsia jyvät akanoista on paino. Heppoiset muoviaskit kannattaa unohtaa heti alkuun, mutta kun jämäkkä laite löytyy, niin Google auki ja etsimään tietoa.

Toinen tarvittava ominaisuus on ruuvimeisseli ja vakaa käsi. Äänirasian ja neulan kanssa täytyy olla tarkkana. Mitään kirurgin kättä ei onneksi tarvita. Netin lisäksi apua tarjoaa Hifiharrastajien vinyyliopas, joka kannattaa lukaista läpi joka tapauksessa mikäli halajaa levysoitinta. Parhaan äänen saamiseksi levysoitin vaatii hieman säätöä, lue lisää: audiovideo.fi.

Itse olen Dualiini tyytyväinen, mutta olin luvannut auttaa entistä kämppistäni soittimen hankinnassa. Juhannusaattona eräässä Fb-ryhmässä tarjottiin ilmaiseksi Technicsin levysoitintinta. Normaali YV/AV/jono/kysyn mieheltä -porukka oli ilmeisesti jo kesälaitumilla, joten kävin hakemassa sorvin kotiin.

technics sl-23a levysoitin
Technics SL-23A näyttää ihan oikealta levysoittimelta.

Mallista ei ollut tietoa, mutta tiesin, että Technics osaa valmistaa hyviä levysoittimia. Halvempikin malli olisi luultavasti ainakin vilkaisemisen arvoinen. Mutta kun sain yli 6-kiloisen soittimen käsiini, alkoi pieni hymy levitä suupieliin. Ei ehkä ihan huippumalli, mutta ei ihan halpiskaan s-mallisine äänivarsineen ja stroboskooppivaloineen.

Kuvauksessa soitinta oli mainostettu toimintakuntoisena hankituksi, mutta huomasin heti puuttuvan neulan. Se olisi mennyt uusintaan joka tapauksessa, joten en antanut asian haitata. Kytkin virrat soittimeen, stroboskoopin valo syttyi, mutta mitään ei tapahtunut kun vein varren lautasen päälle.

Nostin lautasen ylös ja ensiksi suoravetoiseksi luulemani laite olikin hihnavetoinen. Tosin hihna oli irronnut moottorin päästä. Kytkimiä räpläämällä ja äänivartta liikuttelemalla sain levylautasen ensin nytkähtämään ja lopulta se lähti liikkeelle. Nopeus ei kuitenkaan tahtonut asettua kohdilleen.

soitin ilman levylautasta
Levylautasen alta paljastuu sangen simppeli näkymä.

Googlailin ja sain vähän neuvoja Hifiä harrastavien FB-sivulta. Yleisesti ottaen soitinta tunnutaan pidettävän hyvänä soittimena, malli on ilmeisesti 70-luvun loppupuolelta. Nopeus ja käynnistysongemat ovat yli 30-vuotiaalle soittimelle tyypillisiä, mutta ne pitäisi saada korjattua annostelemalla kontaktispraytä alakautta.

Jotkut ovat myös vaihtaneet kondensaattoreita ja muita, mutta en lähde siihen ellei ole pakko. Rca-johdon voisi kuulemma vaihtaa parempilaatuiseen, mutta johto vaikuttaa ehjältä, joten olkoot paikoillaan.

Ortofon-äänirasia ei liene alkuperäinen ja neulan saatavuuskin on heikko. Tonarilta löytyisi luultavasti tarvikeneula, mutta halvin uusi äänirasia maksaa reilu 20 euroa, joten rasian vaihtokaan ei vie konkurssiin. Toisaalta, koska soitin osoittautui odotettua paremmaksi, taidan investoida pari kymppiä enemmän, sillä saa "legendaarisen" AT95E:n. Jälkimmäiseen voi myös nälän kasvaessa syödessä vaihtaa paremman neulan.  Myös ennestään tuttu Gradon edullinen Prestige Black voisi sopia, mutta Audio-technican kokeileminen kiinnostaa.

vanha ortofonin äänirasia äänirasiakelkassa
Ortofonin vanha M-sarjalainen joutaa eläkkeelle.

Kontaktispraytä, eikä rasioita saanut juhannuksena, joten soitin saa odotella hetken. Löytönä se oli kuitenkin ilahduttava. Ei maksanut mitään ja pienellä investoinnilla soinee taas kauniisti.

SL-23A:n rakenne on yksinkertainen ja se olisi helposti purettavissa. Hieman kävi mielessä maalata runko jollakin iloisella värillä, mutta saa nähdä viitsiikö ryhtyä moiseen.

Halvimmillaan tästä saisi soivan pelin noin 30 eurolla, mutta kyllä sitä pitää kunnioittaa japanilaista insinöörityötä hieman enemmän. Pääsee samalla vertailemaan, että miten pärjää saksalaiselle, tosin Dualissa on nyt asteen verran kovempi neula kuin AT95E.

Hieman kävi mielessä, että raaskiiko tästä edes luopua ja etsisin vielä kolmannen pelin. Mutta eipä tänne kahta soitinta sovi ja jokunen vuosi sitten päätin, että kun tulee uusi laite, vanha saa lähteä.

Jos vanhan levysoittimen kunnostaminen siis kiinnostaa, kannattaa valmistautua vaihtamaan ainakin neula ja mahdollisesti katkennut/haurastunut vetohihna. Levysoittimet ovat herkkiä laitteita, joten jonkun asteinen puhdistelu ja herkistely on yleensä myös tarpeen. Kannattaa kuitenkin kokeilla, että lautanen pyörii ja äänivarsi liikkuu herkästi, ennen kuin kantaa soittimen kotiin.

Kirppareilta ja kierrätyskeskuksista voi saada kelvollisen aihion kympeillä, mutta kannattaa tehdä myös löytöretki sukulaisten nurkkiin. Neulavikaisia soittimia näki takavuosina usein roska-astioiden liepeillä, mutta nykyään laitteita taas arvostetaan enemmän (tai vanhan soittimet on jo dumpattu roskiin aikoja sitten). Japanilaisten lisäksi kannattaa vilkuilla eurooppalaisia Thorenseja ja Dualeja, molemmat ovat olleet aikoinaan yleisiä merkkejä. Myös Bang&Olufsenia näkee silloin tällöin.

Jos räplääminen ei innosta, mutta mielii silti vintage-henkistä soittopeliä, kannattaa tutustua esimerkiksi Classic Audion valikoimiin. Vanha soitin voi olla samalla upea sisustusesine, erityisesti tanskalainen Bang&Olufsen tunnetaan designistään.

tiistai 2. kesäkuuta 2015

Onko WordPress vaikea vai helppo?

WordPress-julkaisujärjestelmää (ei sitä blogisivustoa) suositellaan milloin mihinkin tarkoitukseen. Osaavissa käsissä se onkin mainio ja monipuolinen verkkosivualusta. Mutta kannattaako verkkosivujen tekniikkaa vähemmän tuntevan vastata seireenin lauluun?

Jos joku kysyy vaikka alustaa valokuvaportfoliolleen tai paikkaa pikku firmansa nettisivulle, vastaus on usein WordPress. Valmiitakin palveluita toki on, mutta se on kerrassaan kamalaa, kun ne saattavat jopa pyytää rahaa palveluistaan! Hirveää! Palvelintilaa saa taas pikkurahalla ja loppu ei maksa kuin vaivan?

Itsekin palasin taas pitkästä aikaa WordPressin pariin ja mieleeni palautui oitis, miksi siitä aikoinaan luovuin. Paljon se on toki kehittynyt viime näkemästä, mutta perusajatukseltaan se on entisellään.

WordPress vaatii ylläpitoa


Vaikka sinulla olisi miten hieno ja ammattimaisesti tehty sivusto, se vaatii jatkuvaa ylläpitoa. Ei julkaisujärjestelmää, teemoja ja plugareita turhan takia päivitetä uusiin versionumeroihin. Mutta kuka nyt hyökkäisi pikku sivustollesi? Verkossa kiertelee kuitenkin muitakin robotteja kuin ystävälliset Googlebotit. Pikkufirmojen ja harrastelijoiden sivustot ovat huonosti ylläpidettyinä helppo kohde. Oikeilla työkaluilla reikäisen sivun kaappaa käden käänteessä. Esim. pari vuotta sitten ääri-islamilainen liike kaappasi erään nakkikioskin kotisivut.

Helpoimmillaan ylläpito on sitä, että joku silloin tällöin kirjautuu sivuston hallintaan ja painaa päivitä-nappulaa. Mutta kun edes joku joskus kirjautuisi. Pahimmillaan taas päivitys rikkoo jotakin ja sitten laitetaan sormi suuhun ja soitetaan kaverille. Jos kukaan ei ole halukas ylläpitämään sivua, kannattaa hankkia valmis palvelu.

Hyvän nettisivun tekeminen vaatii osaamista myös WordPressin kanssa


Asiansa osaava ihminen asentaa WordPressin ehkä vartissa, toisille sekin tuottaa jo suunnatonta tuskaa. Vasta-asennettu WordPress tekee kuitenkin yhtä vähän hyvän verkkosivuston kuin aakkosten oppiminen kirjailijan. Se on vasta alku.

Nykyään verkkosivuston pitää olla käyttäjäystävällinen, hakukoneystävällinen ja mobiiliystävällinen. Perustaso näissä kaikissa saavutetaan helposti, mutta vain jos ymmärtää edes perusasiat. Esimerkiksi WordPressin osoiterakenne on oletuksena kamala sekä satunnaisen kävijän, että hakurobotin mielestä. Asia ratkeaa helposti kun löytää asetuksista oikean paikan, pitää vain mitä muuttaa ja mistä.

Toiset 15 minuuttia ja moni asia on jo paljon paremmalla tolalla. Siihen vielä pari etevästi valittua plugaria, niin sivusto juttelee mukavammin sosiaalisen median ja hakukoneiden kanssa. Tässäkin kohtaa pääsee helpoimmalla, kun etsii jonkun asiaan perehtyneen avuksi. Tosin pätevät kaverit saattavat haluta rahaa palveluksistaan.

Ja mites se sisältö?


Vaikka sivustosi olisikin viritetty viimeisen päälle kuntoon teknisesti, se ei kiinnosta ketään ilman sisältöä. Mikäli tavoittelet hyvää hakukonenäkyvyyttä, kannattaa tutustua hakukoneoptimoinnin saloihin, tekniikka kyllä auttaa, mutta ilman laadukasta sisältöä se on hyödytöntä.

Jos vaatimustaso ei ole pilvissä, pääsee helpommalla. Kirjoittaa vaan hyvin ja kiinnostavasti, mielellään lyhyemmin kuin pidemmin. Oikoluettaa jos on tarve. Laittaa ingressit, väliotsikot, kappaleenvaihdot ja muut kohdilleen. Hyvin jäsennelty teksti on ilo lukea ja Googlebottikin kiittää. Valitettavan usein edelleenkin törmää vasemmalla kädellä tehtyyn sisältöön, vaikka se on se tärkein asia, oli sivusto mikä tahansa.

Kannattaako vai eikö kannata?


Jos ymmärtää edes jotain nettisivujen tekemisestä, ja nimenomaan nykyaikaisten nettisivujen (ei vanhojen taulukkorakenteisten, missä hakukoneoptimointi oli yhtä kuin keywordsit), niin mikä jottei, kunhan vaatimustaso ei ole ihan pilvissä. Toisaalta valmiiksi toimiviksi rakennettuja alustoja on lukuisiin eri tarkoituksiin räätälöitynä. Jos tekniikan kanssa menee sormi suuhun eikä ylläpito innosta, kannattaa katsella niitä.

Jos haluaa nousta esille laadukkaalla sisällöllä, eikä graafisella kikkailulla, niin jo ihan perusteemalla saa esimerkiksi yhdistykselle toimivat sivut. Kunhan vain on joku ylläpitämässä sivustoa myös teknisesti. Itse käytän vaivojani säästelläkseni Googlen Bloggeria, sekin kyllä venyy myös pienen yhdistyksen tarpeisiin. Jos aikaa on käytössä niukasti, ei WordPressin asentaminen, opetteleminen ja ylläpito ole välttämättä viisasta. Pitää muistaa, että keskinkertainenkin valmis on parempi kuin huonosti itse tehty.

Pro bono


Itse olen WordPressin kanssa, vähäinen pritti-ad kun olen, siinä pisteessä, että harrastuspohjalta sitä voin räplätä, mutta jos rahaa alkaisin pyytämään, vaatisi se jo ammattiapua webbikoodarilta ja ehkä myös hakukoneiden salat tuntevalta copyltä (tunnen kyllä molempia). Paljon minulta asioista kuitenkin jostain syystä kysellään. Itse en yleensä koskaan suosittele WordPressiä ainakaan yhdistystoimintaan, sillä sille ei yleensä löytyisi pätevää ylläpitäjää. Kehno, korkattu sivusto ei ole kenenkään etu. Viimeksi törmäsin tilanteeseen, jossa sivustolle tulevat iOS-käyttäjät ohjattiin pornosivustolle, kun taas muille näytettiin normaali sivusto. Ja päivittämätön WordPressihän se siellä oli.

Tässä parhaillaan kirjoittamisen ohessa muuten ihmettelen, että miksi en saa Google Analyticsiä toimimaan. Ehkä se tästä selviää kun vähän haroo tukkaa.


maanantai 1. kesäkuuta 2015

Vanhaa optiikkaa Olympus PENiin.

Hyvä optiikka on arvokasta hankkia ja mieleni on jo pitkään tehnyt jotakin valovoimaista, hieman pidempää putkea ihmisten kuvaamista varten. Olympuksen kehuttu 45 mm olisi edullinen hankkia, mutta tarve on ollut sen verran vähäistä, että en ole raaskinut sijoittaa siihenkään. Jossain vaiheessa sitten sikisi kokeilla vanhoja, valovoimaisia optiikoita.

Itse sovittimet eivät maksa Ebayssa juuri mitään, mutta sen verran vilkaisin arvosteluja, että ihan halvimpaan ei kannata aina ryhtyä. Oma ostokseni maksoi toimituksineen vähän toista kymppiä, joten konkurssiin ei vie sekään. K&F Concept -merkkinen sovitin on tukevan tuntuinen ja viimeistely hintaan nähden erinomainen.

K&F Concept M42 - M4/3 sovitin ja sen laatikko
Kympin tavaraksi ihan laadukkaan oloinen.

M42 - M4/3 sovitin Olympus Penin nokalla
K&F Concept istuu nätisti paikalleen.


Isälläni on 60-luvulla hankittu Pentaxin järjeselmäkamera jonka optiikoita oli tarkoitus kokeilla. En kuitenkaan perehtynyt asiaan riittävän huolellisesti, sillä laite oli kuitenkin "niin uusi", että siinä ei ollut enää M42-kierrettä vaan jo ihan bajonetti. Valikoimissa oli onneksi myös neuvostoliittolaisvalmisteinen Helios 44 jonka sain ruuvattua kiinni sovittimeen.

olympus pen ja helios 44 optiikka
Neukkulasi vähän iso pieneen runkoon.

Käsikäyttöinen lasi vaati aluksi totuttelua. Näytöltä tarkentaminen onnistuu kuitenkin hyvissä olosuhteissa ihan mukavasti pienen harjoittelun jälkeen. Suuri maa ja suuret toleranssit, Helios on jäykkä käyttää ja välystä on siellä sun täällä.

Vierailin myös halikkolaisen valokuvaus- ja kameraharrastajan luona ja sain matkaani toisen, uudemman ja jämäkämmän oloisen Helios 44:n Meyer sekä Optiksin 1.8/50 -lasin. Alustavasti Helios tuntuisi kuitenkin toimivammalta.

Meyer opticsin linssi ja uudempi Helios 44
Meyer Opticsin 1.8/50 ja Helios-44M

Otin molemmilla saman testikuvan jalustaa käyttäen ja käsittelin ne samoilla asetuksilla, väreihin ei ole kajottu sen enempää. Saksalaislinssillä en saanut tarkennusta osumaan ihan kohdilleen. Mitään macrolinssejä nämä eivät todellakaan ole Olympuksen rungossa, tarkennus ei onnistu kovin lähelle.

Helios-44M 58 mm ja f2

Meyer Optik 50 mm ja f1.8

Mutta ihmiskuvausta tässä oli tarkoitus harrastaa, joten täytyy etsiä joku kärsivällinen uhri jonkan kanssa pääsisi testailemaan paremmin. Maisemakuvauksenkin saa unohtaa, sillä ainakaan Helios ei suostu tarkentumaan äärettömyyksiin sovittimen kera.

Napsin harjoituksen vuoksi vähän kuvia, vaikka mitään järkevää kohdetta ei ollutkaan mielessä. Kuviin tulee jotenkin hyvä fiilis, Helios saa 30 mm Sigmani tuntumaan jotenkin tylsältä.