torstai 27. elokuuta 2015

Kyllä pyöräilijän kuuluukin hävetä

Meinasin jäädä alkuviikosta auton alle. Tai siis autoilija meinasi ajaa minun päälleni. Väistämisvelvollisuudesta ei ollut epäselvyyttä, mutta kyllä siitä vähän syyllinen olo jäi.

Olisin voinut katsoa tarkemmin, että tuleeko se auto sieltä vai ei ja väistää. Minuahan siinä olisi sattunut, eikä minulla ollut edes kypärää. Ilmankos hävetti.


vanha piirros pyöräilevästä perheestä
Polkupyöräilijät ovat suomalaisen liikennekulttuurin syöpä.

Lähes päivittäin luen sosiaalisesta mediasta, kun joku autoileva ihminen on pahoittanut mielensä, koska joku pyöräilijä on ainakin hänen mielestään rikkonut liikennesääntöjä. Tai ainakin ajanut liian kovaa. Autoilijat eivät pidä siitä, että joku rikkoo liikennesääntöjä tai kaahaa.

Kun kerron kulkevani pyörällä töissä, minulle heti kerrotaan, että millaisia törppöjä pyöräilijät ovat. Sen takia ei myöskään pidä rakentaa lisää pyöräteitä eikä pyöräkaistoja, koska pyöräilijöitä pitää kollektiivisesti rankaista. Tämä siinäkin tapauksessa, että kukaan ei ole edes nähnyt miten minä yksilönä ajan pyörällä.

Olen autoilijana saanut kahdet ylinopeussakot. Olen siis rikkonut lakia, saanut siitä rangaistuksen ja olen vielä rikoksen uusijakin. Tästä minua ei ole koskaan paheksuttu, vaikka olen asiasta kertonut avoimesti. Jotkut jopa tapaavat kehuskella ylinopeuksillaan ja muilla toimenpiteillä, jotka luettaisiin lain mukaan törkeäksi liikenteen vaarantamiseksi. Tosin ei sitä julkisesti kukaan myönnä.

Eräässä kesätyöpaikassani esimieheni ajoi firman autolla sellaista ylinopeutta, että kortti lähti saman tien kuivumaan. En muista, että sitä olisi mitenkään paheksuttu. Lähinnä kai vittuiltiin, sehän vituttaa kun kortti lähtee ja silloin on hyvä kiertää lisää veistä haavassa.

Olen kuulunut liikenteen pahimpaan riskiryhmään, juuri kortin saaneisiin nuoriin miehiin. Paheksuttiinko minua silloin siitä, että olin juuri kortin saanut nuori mies, kerrottiinko minulle millaisia törppöjä me juuri kortin saaneet nuoret miehet olemme. No mitäs luulisitte?

Pyöräilijät tuntevat väistämissäännöt kehnosti, se on erinomaisen totta. Mutta Liikenneturva muistuttaa, että eivät niitä sääntöjä tunne autoilijatkaan. Yleisradio uutisoi asiasta viime vuonna ja Iltasanomat viimeksi tänään.

Pyöräilijä ja autoilija eroavat muutamissa seikoissa. Pyöräilijällä ei tarvitse olla ajokorttia, mutta useimmilla autoilijoilla on voimassa oleva, laillinen ajokortti. Luulisi siis autoilijoiden tietävän pyöräilijää paremmin. Kuitenkin Poliisin tilastojen mukaan 2/3 onnettomuuksista on autoilijoiden syytä. Eikö ajokorttikoulutuksemme ole riittävää, vai eikö säännöistä vain piitata?

Pyöräilijä väistää aina.

Mutta kun ei väistä, ainakaan lain mukaan. Itsekin olin ylittämässä tietä, jolle autoilija oli kääntymässä, eli autoilija oli väistämisvelvollinen. Poliisi on useasti kehoittanut pyöräilijöitä luopumaan oikeuksistaan oman turvallisuutensa takia. Ehkä autoilijat lasketaan jo menetetyiksi tapauksiksi. Liikenneuutisissakin autoilijoiden töppäilyt tuntuvat olevan vain tilastoja (ellei joku kuole).

Lopetin autoilun 2009 ja pari vuotta myöhemmin vaihdoin taloudellisista syistä vaihdoin bussin kokonaan pyörään. Sen jälkeen minusta, entisestä ammattikuskista, on tullut liikenteen hylkiö. Saan vihat päälleni ilman, että olen edes itse tehnyt mitään (tai ainakaan jäänyt siitä kiinni). Pyöräilijöitä saa vapaasti paheksua, ilmeisesti pyöräilijänä minun pitäisi hävetä pahoja kollektiivisia tekojamme.

Surkuhupaisinta asiassa on se, että herrasmiesautoilijat eivät juurikaan syyllisty pyöräilijöiden mollaamiseen. Asialla ovat useimmiten samat teiden sankarit, jotka ilman omatunnon tuskia posottavat ylinopeutta ja lörpöttelevät samalla puhelimessa. Valoista mennään vanhoilla vihreillä, hyvin ehtii. Renkaatkin ovat niin uudet, että pinta ei ole ehtinyt kasvaa.

Ja tästä päästäänkin toiseen eroon autoilijan ja pyöräilijän välillä. Jos pyöräilijä töppää, yleensä häntä itseään sattuu. Jos autoilija töppää, pyöräilijään sattuu taas. Pahimmassa tapauksessa autoilijan virhe, piittaamattomuus tai tahallinen teko voi surmata pyöräilijän. Tai jalankulkijan. Tai moottoripyöilijän. Tai toisen autoilijan. Pyöräilijään verrattuna autoilija käyttää tappavaa voimaa ja muuhun liikenteeseen pitäisi suhtautua sen mukaisesti.

Miksi minua siis hävettää kun olen liikenteessä pyörällä ja meinaan jäädä jonkun alle? Kun ajan autoa, teen virheen ja joku tööttää, minua harmittaa vietävästi, sehän oli vain vahinko. Luuleeko se olevansa parempi kuski? Itse en tööttää, koska pelkään tieraivoa, mutta ajattelen siitä toisesta kuskista niin pahoja ajatuksia, että teen sellaista vain autoillessa.

Kyllä pyöräilijätkin harmittavat minua kun ajan autoa, mutta ei missään määrin niin paljon kuin muut autoilijat. Autokoulussa minulle opetettiin, että aina pitää katsoa, tuleeko pyöräilijöitä. Opetettiin myös, että koskaan ei saa ajaa päälle. Ne olivat hyviä oppeja. Taskuparkkia ei opetettu, mutta eipä sillä enää ole väliä.

Autoilijoissa on myös kolmas eriävä piirre. Autoilijat ovat liikenteen epäsolidaarisin ryhmä, ne kun eivät oikein tule toimeen edes keskenään. Autoilijoilla on kollektiivinen yhteishenki vain silloin kun autot ovat parkissa.

Suomalaisessa liikennekulttuurissa on paljon ikäviä piirteitä ja korjattavaa. Pyöräilijät eivät ole ongelmista suurin, mutta vain heitä on lupa paheksua julkisesti.

Kirjoittaja on entinen ammattikuski, harrasteautoilija ja nykyinen työmatkapyöräilijä.


lauantai 22. elokuuta 2015

Miksi tehdä muuta kuin voi höyryttää?

Höyryttäminen oli muotia joskus 80-luvulla ja taitaa taas nostaa suosiotaan. Itsekin ostin kattilaan sopivan höyrittimen puolittain heräteostoksena ja puolittain Lidlin mainoksen innostamana.

kattilaan sopiva höyritin
Höyryttimen voi löytää edullisesti kirpparilta.

Kun olin pieni, meillä kotona oli oikein höyrytyskattila, missä oli erillinen, irtonainen höyrytysosa. Itselläni on jo pari hyvää kattilaa, joten päädyin jo tilasyistä erilliseen höyryttimeen. Näitä näkee usein Ekotorilla, joten ei välttämättä tarvitse investoida uuteen.

Ja mitäs sitten höyryttäisi? Ajattelin aloittaa helposti nakeista. Nakit ja hodarisämpylät haimme Lidlistä, Dulanon pitkät nakit toimivat hodareissa oikein mainiosti. Sinapin kanssa päätin kokeilla jotain uutta ja hain Stockmannilta ruotsalaisen Johnny'sin Mango & Habanero -sinappia. Se osoittaitui erinomaiseksi valinnaksi olen sopivan makea ja tulinen.

Nakkien höyrytys meni ihan hyvin, mutta sämpylät eivät oikein mahtuneetkaan pieneen kattilaani, pitää kokeilla seuraavaksi isompaa. Lopputulos oli kuitekin huomattavasti parempi kuin mikrossa.

Hodareiden sanotaan olevan alunperin saksasta,
joten saksalainen nakki sopii mainiosti.
Hodari on minusta ihan toimiva purtava viikonlopun illanviettoon tai leffailtaan, helppo valmistaa ja erilaisilla nakeilla ja nausteilla siitä saa perusmikroeinestä kiinnostavamman. Kyllä näitä varmaan tulee höyryteltyä toisenkin kerran.

lopullinen annos oluen ja bataattiranskalaisten kera, taustalla maustepurkkeja.
Hodarin kaverina oli höyryolutta ja bataattiranskalaisia.






Budapest - Dubrovnik

Polkskibussin kyydit loppuivat Bratislavaan, joten loppumatkasta piti hypätä myös raiteille. Matkustusmukavuus ei ollut enää tasalaatuista ja hinnatkin kovemmat, mutta perille päästiin joka kerta.

Bratislavasta pääsee Unkarin Budapestiin sekä bussilla, että junalla, mutta hintaero ei ollut suuri, joten valitsin junan. Lippua ei voinut ostaa etukäteen netistä, mutta rautatieasemalla se onnistui kivuttomasti minimaalisella jonottamisella.

bratislavan juna-aseman asemalaituri
Bratislavan juna-asemalla on tunnelmaa.

olutta, leipää ja keittoa tsekkiläisen junan ravintolavaunussa
Tsekkiläisessä junassa on kunnon tarjoilut.

Juna oli muistaakseni tsekkiläinen, wifiä siellä ei ollut, mutta erinomainen ravintolavaunu. Suomessa ei ole tottunut kuulemaan junassa kun kokki nuijii pihviä. Olut maksoi 1,20 euroa ja sen sai jopa pöytään kannettuna. Lyhyt junamatka meni siis oikein mukavasti.

Budapest


Yöpaikkana oli Zrínyi Hostel, jonne oli parin kilsan matka asemalta. Päätin kävellä, kelikin oli taas sellainen, että tarkeni. Hotelli oli sangen hyvällä paikalla, mutta hieman piilossa. Jos diggaa hostellimeiningistä ilman turhia hienouksia, Zrínyi on ihan asiallinen valinta. Erikoisuutena ikkunalaudalla mahtuu ottamaan aurinkoa.

Zrínyi Hostellin huone
Hostellifiilistä Zrínyi Hostellissa. 

Alunperin olin ajatellut olla Budapestissa ihan hissukseen ja ehkä vain vähän nauttia viiniä hostellilla. Mutta kun kaivelin passia reppuni kätköistä, käteeni osui 2 kappaletta 10 000 forintin seteleitä. Viime reissulta oli jäänyt rahaa yli, mutta olin jo ehtinyt unohtaa ottaneeni ne mukaan. Sisätaskun pohjalta löytyi vielä pari tonnia lisää.

Pikainen kurssin tsekkaus kertoi, että 20 000 forinttia oli yli 60 euroa. Hostellihuone maksoi noin 8000 forinttia (kortti ei jostain syystä toiminut), joten nappulaa jäi hyvin vielä käytettäväksi asti.

Lähdin kuljeskelemaan kaupungille, piti käydä katsomassa yhtä linnaa minkä muistin viime reissulta mutta en löytänytkään sitä. Siirryin joen toiselle puolelle ja ajattelin katsastaa, että osuisinko yhteen tuttuun ravintolaan. No en osunut.

puisto budapestissä, taustalla maailmanpyörä
Budapestissäkin on paljon nähtävää ja tekemistä.

Kävelin siinä sitten jokirantaa pitkin kun jano yllätti. Päätin poiketa oluelle kohdalle osuneeseen Angelica Restaurant & Cafeeseen koska sen terassi näytti sangen viihtyisältä. Yhden oluen jälkeen totesin, että eiköhän Unkarissa kannattaisi kuitenkin juoda viiniä ja tilasin lasin rose'ta.

En ole viinien, varsinkaan unkarilaisten, asiantuntija, joten päädyin kysymään vinkkejä tarjoilijalta. Valinta tuntui osuvan ainakin omaan makuhermoon. Hetken selkäni takana kärisevän grillin tuoksuja haistellessani päätin tilata myös ruokaa.

Samalla kysyin tarjoilijalta väliaikatietoa laskustani ja kerroin, että lähden maasta huomenna ja minulla on 10 000 forintin seteli taskussa, loppulasku ei saisi mielellään olla paljoa enempää, mutta ei ole tarve jäädä ylikään.

Herkulliselta vaikuttavat vartaat olivat pahaksi onneksi jo loppu sunnuntai-iltana, joten päädyin tilaamaan ankkaa kera sopivan punaviinin. Toisen punaviinilasin ja konjakin jälkeen loppulasku oli vajaa 9300 forinttia, josta tarjoilija tuntui olevan sangen mielissäään.

Eli laskua tuli euroina noin kolme kymppiä. Palvelu ja viinit olivat erinomaisia ja ruoka hyvää, joten paikkaa kehtaa kyllä suositella. Käyntikortin mukaan se olisi toiminut jo vuodesta 1720, eli ei mikään ihan tuore mesta.

kuva angelikan käyntikortista, ruoka-annoksesta ja näkymä terassilla
Kyllä tällä terassilla viihtyi.

Angelican terassilla vierähti hyvä tovi, joten ei enää tehnyt mieli muuta kuin painua kaupan kautta hostellille. Seuraavan päivän ohjelmassa oli lähinnä junalipun osto, ruokailu ja maasta poistuminen.

tonava-joki iltavalaistuksessa
Pakollinen iltapällistely Tonavalla.

Budapestista ei ilmeisesti mene busseja Zagrebiin, joten juna oli ilmeinen valinta. Olin myös jo ehtinyt ihastua keskieurooppalaisiin ravintolavaunuihin. Junavuoroja on kaksi, aamulla ja iltapäivällä, jälkimmäinen juna piti olla varustettu ravintolavaunulla, joten en varannut juurikaan evästä matkaan.

Junalipun ostin netistä, mutta se piti silti tulostaa automaatista asemalla. Kortin toimivuus edellisessä junassa oli myös kehno, joten päätin varata riittävästi käteistä. Forintteja oli vielä jonkun verran jäljellä, mutta päätin nostaa valmiiksi Kroatian kuneja.

Rahan vaihto ei sitten käynytkaan ihan kuin elokuvissa. Rahanvaihtopisteitä oli kyllä joka nurkalla, mutta ne suostuivat asioimaan vain käteisellä tai sitten pankkiyhteydet olivat poikki. Lopulta päädyin nostamaan lisää forintteja (myös osa automaateista oli pimeänä) ja vaihdoin ne Kroatian valuuttaan.

Minulla ei ollut paikkalippua, mutta suosittelen ottamaan sellaisen jos ei ehdi nousta junaan hyvissä ajoin. Minä ehdin, mutta juna tuli hyvin täyteen, tosin osassa vaunuja oli vielä vapaita paikkoja kun taas toisaalla porukkaa oli käytävillä.

Juna oli tupaten täynnä nuoria reppumatkailijoita kaikista maailman kolkista, unkarilaisia tai kroatialaisia ei tainnut olla kyydissä juuri lainkaan. Ravintolavaunua etsiessäni tein ikävän havainnon, sitä ei ollut.

Olimme olleet liikenteessä jonkun aikaa, kun juna pysähtyi jonnekin keskelle ei mitään. Katselin ikkunasta, kun junasta poistuu paljon väkeä, mietin, että minne ne mahtoivat olla menossa. Hetken päästä asia selvisi, kun huonoa englantia puhuva konduktööri tuli vaunuumme ja huusi jotain busseista ja viittilöi ulos.

Meidän vaunummekin alkoi purkautua ulos, itse pystyin onneksi liikkumaan rivakasti koska minulla oli vain pienehkö reppu, eikä koko omaisuutta mukana. Meidät ohjattiin busseihin jotka lähtivät pienen odottelun jälkeen liikkeelle.

Ajelimme pikkuteitä keskellä ei mitään ja saavuimme taas pienelle asemalle keskellä ei mitään, jossa meitä odotti toinen juna. Tässäkään junassa ei ollut valitettavasti ravintolavaunua. No olihan minulla pussi pähkinöitä.

Seuraava pysähdys olikin sitten Kroatian rajalla. Pysähdyimme jälleen keskelle ei mitään hyvin synkän näköiselle aseman tapaiselle. Tuima poliisi tuli vaunuumme ja tarkisti passit. Hetken päästä tuli pari poliisia lisää jotka alkoivat myös tarkistaa passeja, joku onnistui kuitenkin selittämään heille, että passit tarkistettiin jo kertaalleen. Vähän heidän jälkeensä saapui vielä kolme poliisia lisää tarkistamaan passit. Tällä kertaa kukaan ei vaivautunut enää selittelemään.

Kun koko junan passit oli tarkistettu useampaan kertaan, pääsimme taas liikkeelle. Aikataulusta oltiin myöhässä toista tuntia ja oli jo pimeää, kun saavuimme Zagrebin rautatieasemalle.

Zagreb


Kello oli paljon ja nälkäkin kaihersi, joten päätin ottaa taksin hotellille. Taksikuski oli puheliaalla päällä ja antoi hyviä vinkkejä loppureissua ajatellen. Mutta se vinkki, mitä olisin kaivannut, oli se, että olisi kannattanut etsiä jotain syötävää juna-aseman liepeiltä.

Huoneistohotellini Roo Rooms sijaitsi pari kilometriä keskustasta rauhallisella ja viehättävällä alueella. Itse paikkakin oli oikein siisti ja mukava. Tiedoissa luvattiin läheltä löytyy liharuokaa tarjoileva ravintola, mutta pienen haeskelun jälkeen en löytänyt sitä. Seuraavana päivänä kävi ilmi, että se oli sen ainoan kadunpätkän päässä mitä en tutkinut.

roo roomsin yhden hengen huone
Roo Roomsin huone oli viihtyisä,
mutta ei ihan ehkä oman makuuni.

Roo Roomsista on lyhyt kävelymatka Zagrebin pitkälle pääkadulle, Ilicalle, joten etsin ruokaa myös sieltä, tosin laihoin tuloksin, kaljabaareja kyllä löytyi ja yhteen poikkesinkin. Zagreb oli tällä reissulla ensimmäinen paikka, missä törmäsin useasti suomalaistyyppisiin kapakoihin, joista ei saanut minkäänlaista purtavaa, tosin Suomessa saa sentään yleensä edes suolapähkinöitä, nyt en saanut edes niitä.

Palasin yhtä nälkäisenä takaisin hotellille ja koska hotellin terassi vaikutti viihtyisältä, päätin ottaa vielä toisen oluen. Zagrebissa tarkoituksenani oli enimmäkseen chillailla ennen viimeistä etappia, joten terassi tuli hyvin tutuksi, henkilökunta oli kaikin puolin ystävällistä ja avuliasta.

kolme lasia erilaisia viinaksia
Jotain paikallisia viinoja, osa hyviä, osa ei.

Aamulla päätin juoda terassilla kupin kahvia ennen kuin lähtisin etsimään ruokaa. Menin tiskille tilamaan kahvin ja sen saatuani otin kupin käsiini ja olin lähdössä pöytään istumaan, tarjoilija katsoi minua kummeksuen ja sanoi, että hän voi kyllä tuoda sen. Tällaista ei kyllä tapahdu Suomessa.

Toinen erikoisuus terassilla oli, että ohi kulki aina silloin tällöin hikisiä nuoria naisia. Hotellin alakerrassa on kuntosali ja kävi ilmi, että sen käyttäjät kävivät baarin alakerrassa suihkussa.

Pari kertaa kävin keskustassa pyörähtämässä, mutta en oikein keksinyt siellä mitään tekemistä. Raitiovaunut kulkevat tiuhaan Ilicaa pitkin, mutta uusia kenkiä etsiessäni päätin kävellä ja samalla katsella kauppoja reitin varrelta. Vajaa pari kuukautta vanhat tennarini olivat hajonneet roskiskuntoon. Mietin, että miten Kesko edes kehtaa myydä niin kehnoa laatua, mutta kyllähän ne kehtaavat.

Kesko lupaa auttaa asiakkaitaan tekemään hyviä valintoja.
Nämä tossut eivät olleet sellainen.

veistoksia talos seinässä, aiheena lähes alastomat miehet
Annoin tälle taideteokselle nimeksi "Poikien saunailta".

Hotellin läheltä löytyi liharavintolan lisäksi "paikallinen prisma" jossa poikkesin ostoksilla. En muista liharavintolan nimeä, mutta sitä piti persoonallinen, ilmeisesti entinen merimies. Ruoka oli hyvää ja lihaisaa.

marketin parkkipaikka
Konzum - paikallinen Prisma.

Lihaisa papukeitto.

Ensi kerralla sain melkoisen lihaähkyn, joten päätin seuraavana päivänä syödä aamupalaksi vain kevyesti papuja ja leipää. Ravintola aukesi kyllä jo aikaisin aamulla, mutta mitään erillistä aamupalaa siellä ei ollut tarjolla. Kun kyselin listalla olleista pavuista, innostui ravintoloitsija suosittelemaan minulle paikallista papukeittoa, mikä on kuulemma ravitseva ja edullinen paikallinen ruoka. Sisämaassa siinä on yleensä lihaa ja rannikolla kalaa.

Ja minähän otin annoksen kun sitä kerran suositeltiin. Lihaa keitossa oli vähintään riittävästi, porsaanlihassa oli läskiä ja luuta mukana, mutta erityisesti myös makua. Kannattaa ehdottomasti kokeilla. Iltapäivällä taisinkin sitten syödä vain grillatun maissintähkän.

olutpullo jossa kaulassa Cold Edge mainoslappu
Pakkohan sitä oli ostaa - koska Cold Edge.

tyhjä roo barin terassi
Terassi on jo hiljentynyt yöksi.

Koska bussini Dubrovnikiin lähti aikaisin aamulla, päätin taas ottaa taksin joka minulle ystävällisesti tilattiin valmiiksi hotellin respasta. Lipun olin ostanut taas valmiiksi, tälläkin reitillä kannattaa harkita paikkalipun ostoa, sillä Kroatiassakaan ei ole tapana ajattaa busseja Matkahuollon tapaan puolityhjinä.

Matka oli pitkä, mutta pysähdyimme pariin otteeseen ja Splitin jälkeen maisemat olivat sangen komeat. Autokin tyhjeni hieman. Jossain välissä pohdin ajatusta yöpyä Splitissä, mutta hinnat olivat jo karanneet käsistä. Zagrebilaiselta taksikuskilta olin kuullut siihen syynkin, kaupungissa oli joku iso teknofestivaali.

näkymä kroatian etelärannikolla
Bussimatka menee joutuisasti näissä maisemissa.

splitin katukuvaa
Pysähdyttiin Splitissä.

laivoja splitin satamassa
Kyllä täälläkin olisi hetken viihtynyt.

Loppumatka meni joutuisasti maisemia katsellen ja passintarkastuskin meni tällä kertaa sujuvasti. Ai mikä passintarkastus? Päästäkseen Zagrebista Dubrovnikiin bussilla on mentävä Bosnia ja Herzegovinan kautta.

Dubrovnik


Uudet kengät hiersivät ja keli oli todella kuuma, joten päätin taas ottaa taksin. Jo taksimatka teki selväksi, että nyt ollaan turistikaupungissa. Pääsin kuitenkin joutuisasti hotellille jota olisin varmasti joutunut haeskelemaan hetken verran omine nokkineni sokkeloisilla kaduilla. Olin valinnut edullisen huoneistohotellin, Villa Marican koska sieltä sai parvekkeen merinäköäalalla sopuhintaan.

Omistaja oli todella ystävällinen ja tarjosi oluen kun teimme papereita. Sain taas hyviä neuvoja ja jonkun alennusläpykän mitä en sitten koskaan käyttänyt.

Villa Marican kodikas huone.

Tässäkään hotellissa ei ollut tarjolla mitään syötävää, mutta ihan kulman takana on pieni marketti ja käytössä hyvin varusteltu keittiö. Itse tosin päädyin tekemään lähinnä voileipiä hotellihuoneessa. Pienen kävelymatkan päässä on myös pursiseuran yhteydessä oleva ravintola Orsan.

lähimarketista ostettu litran valkoviinipullo
Markettiviinikin oli ihan kelvollista.

pizzapala ja olutpullo
Marketista sai myös pizzaa ja tietysti olutta.

Orsan ei ole missään tapauksessa halpa paikallisella mittapuulla, mutta keskinkertaisiin turistiravintoloihin verrattuna se oli aivan mainio. Mikäli päätyy sille suunnalle, suosittelen ehdottomasti poikkeamaan.

friteerattuja pikkukaloja
Dubrovnikissa saa tuoretta kalaa.

Toinen mainio puoli Villa Maricassa oli, että vaikka merinäköala ei ollutkaan avomerelle päin, näki siitä suoraan kaupungin satamaan. Dubrovnikin satamasta lähtee joka ilta risteilyaluksia ja niitä oli mukava katsella, välillä laivan lähtöä juhlisti jopa bändi.


Muuta kiinnostavaa Dubrovnikin siltä syrjältä ei sitten löytynytkään. Päivä oli jo kääntymässä iltaan kun poikkesin Copacabana Beachilla. Meno oli jo hiljentymässä ja toinen ravintolakin oli jo sulkeutunut. Tutkin myös läheisen turistikadun, mutta se oli juuri niin tylsä kuin turistikatu voi olla. Lisäksi alue tuntui olevan lapsiperheiden ja keski-ikäisten suosiossa, yökerhoa ei ihan lähimailta kannattanut edes etsiä. Myös vanha kaupunki on päiväsaikaan turistien kansoittama ja tarjonta on sen mukaista.

näkymä vanhan kaupungin aukiolta
Vanhassa kaupungissa on väkeä tungokseksi asti.

näkymä vanhan kaupungin venepaikoille

näkymä vanhan kaupungin laiturille
Maisemat ovat kyllä kunnossa.

Myöhemmin sitten päädyin etsimään yökerhoa ja etsin ihan väärästä paikasta, sillä Google Maps antoi väärän sijainnin. Läheisessä hostellissa kerrottiin, että olisi hypättävä bussiin ja ajettava taas vanhaan kaupunkiin.

Sieltäkin yökerhoa sai hieman etsiä, mutta kun sen vihdoin löysin, oli se vielä kiinni joten poikkesin oluelle. Oluen hinta oli ollut koko reissun ehkä hienoisessa nousussa mitä etelämmäs tultiin, mutta Dubrovnik oli kyllä selvästi reissun kallein kohde.

Kun yökerho viimein aukesi, ovella pyydettiin rapsakkaa 60 kunin sisäänpääsymaksua. Ilmaisen sisäänpääsyn oikettavia lappusia jaettiin kuitenkin vähän joka puolella, joten kävin hakemassa sellaisen.

Nightclub Revelin oli tehty vanhaan linnaan ja puitteet olivat kyllä ihan komeat. Alkuillasta juomatilaukset otettiin pöydistä, myöhemmin paikka oli tupaten täynnä. Jos Zagrebilaisessa kapakassa olut maksoi 13 kunia ja Dubrovnikissä yleensä 20, Revelinissä hinta oli tuplattu 40 kuniin. Jopa lentokentällä oli halvempaa, 38 kunia.

yökerhon dj ja diskovalot
Revelin valoshow pärjää ainakin
suomalaiselle keskivertokuppilalle.

Yksin yökerhossa pyöriminen on kuitenkin vähän tylsää puuhaa ja hyppäsin ratikkaan ja palasin hotellille. Matkaväsymys alkoi muutenkin jo vähän painaa, joten vietin aika paljon aikaa hotellin parvekkeella laivoja katsellen ja valkoviinistä nauttien. Jos unkarilaiset viinit ovat hyviä, niin eivät kroatialaisetkaan huonoja olleet.

Viimeisenä päivänä päätin taas kiusata jalkojani ja kävellä bussiasemalle, aikaa kun oli. Hotellihuone piti luovuttaa kymmeneltä ja lento lähti vasta illalla. Kävelymatkalla poikkesin syömään keskinkertaisen turistipizzan.

Lipun ostaminen ja oikean bussin löytäminen oli hieman sekavan oloinen operaatio, mutta onnistui kuitenkin hyvin ja pian olin jo matkalla kentälle.

aurinkorasvapullo roskiksessa
Aurinkorasva meni lentokentän roskikseen.

Loppusanat


Kaikenkaikkiaan reissu oli erinomaisen onnistunut. Matkanteko meni jopa liian helpolla. Budjetti luonnollisesti ylittyi kun palvelu oli hyvää ja innostuin syömään hyvin. Ainakin Krakovaan ja Bratislavaan pitää mennä myös uudestaan ja miksei myös Budapestiin. Dubrovnik oli omaan makuuni jo liian turistikohde. Se oli ainoa, missä palvelut oli jo liian selvästi rakennettu turisteille, toki turisteja oli kaikkialla, mutta etelään päin tultaessa määrä kasvoi. Zagreb teki tähän kaavaan mukavan poikkeuksen ollen sangen rauhallisen oloinen.

Joku saattaisi ihmetellä, miksi en käy juurikaan katsomassa nähtävyyksiä. Mutta miksi pitäisi, eivät ne minua juurikaan kiinnosta. Minä haluan syödä ja juoda hyvin, hengailla, en kurittaa itseäni minuuttiaikataululla. Nauttia paikan ilmapiiristä. Nyt en myöskään viihtynyt samassa paikkaa kovin kauaa, joten ei tehnyt mieli lähteä uuvuttavaan ravaamiseen.

Eräs ystävänikin kertoi, että hän ei ole tähän asti ollut innostunut matkailusta, mutta minun tapani kuulemma miellytti häntä. Että ei juosta kieli vyön alla kirkkojen, museoiden ja nähtävyyksien välillä, vaan ollaan ja nautitaan lomasta. Itä-Euroopassa on mahdollista syödä hyvissä ravintoloissa edukkaasti, Suomessa hinnat ovat sellaiset, että kovin usein ei tule mentyä, ainakaan omalla kustannuksella.

Reissu siis kannatti ja paljon tuli nähtyä. Lähtisinkö samanlaiselle matkalle uudestaan? En välttämättä, matkustamiseen meni aika paljon aikaa ja energiaa, tosin ei niin paljoa kuin ajattelin. Sain kuitenkin tavallaan kuitattua vanhan haaveen interrail-matkasta. Toki se olisi ollut varmasti aika erilainen kaveriporukan kesken lukioaikoina. Mutta silloin se jäi tekemättä.

maanantai 10. elokuuta 2015

Oy Iloiset Sukkapojat AB

Kesälomalla oli tietysti kiire ja kirjoitettavaa olisi vaikka kuinka. Tänään päädyin pohtimaan arkista, mutta hyvin tärkeää asiaa, sukkia ja kalsareita.

nainen laittaa pyykkiä narulle
Pyykkääminen ei ole kaikkien mielipuuhaa

Pesuhuoneeseeni ei mahdu pesukonetta, mutta taloyhtiöllä on onneksi pesutupa. Katselin puoliksi täynnä olevaa pyykkikoppaani ja mietin, että puolikkaan koneellisen peseminen on vähän hölmöläisten hommaa, aikaa kuluu jotakuinkin saman verran kuin täydellä lastilla ja sähköä ja vettä kuluu suhteessa enemmän. Taloyhtiössä on hyvä kone, mutta se on mitoitettu seitsenhenkiselle perheelle, jossa on kaksi koiraa, kolme kissaa ja hevonen.

Yksinäisellä toimistotyöläisellä ei vaan tule niin paljoa pyykkiä, että saisi koneen joka viikko täyteen. Siinä käy helposti niin, että sukat ja kalsarit loppuvat ennen kuin koppa on täysi. Voisihan niitä ostaa reilusti lisää, mutta sitten olisivat taas kaapit täynnä.

Mieleeni muistuivat armeija-ajat. Jokaiselle taistelijalle annettiin tietty määrä sukkia ja kalsareita, likaiset saattoi vaihtaa varusvarastolla puhtaisiin. Sukat ja kalsarit ovat sen luokan perustarvike, että useimmille riittää, että niitä on. Miksei asiaa siis kehittäisi palveluksi asti?

Kaverini oli Facebookissa sitä mieltä, että kyse on saman luokan asiasta kuin valmiiksi paistettu jauheliha. Olen kuitenkin eri mieltä. Nykyään eletään palveluyhteiskunnassa, ei ole mitenkään ihmeellistä, että jollakin käy siivooja kotona, isommissa kaupungeissa voi tilata ruokatarpeet suoraan kotiovelle. Ja vaikka osaankin tehdä ruokaa, käyn silti lounaalla, säästän aikaani ja vaivojani.

Ajasta on tullut arvotavaraa, ihmiset maksavat palveluista saadakseen enemmän vapaa-aikaa itselleen. Toinen kaverini, rekkakuski, oli sitä mieltä, että erinomainen idea, ei tarvitsisi heti ekana työreissun jälkeen ryhtyä pyykille. Toki eihän tämä kaikkea pyykkäämistä poistaisi, mutta juuri sukat ja kalsarit tuppaavat aina loppumaan ensiksi.

Jauhelihavertaus on myös siinä mielessä huono, että valmiiksi paistettu jauheliha on todennäköisesti jotain halvinta kuraa, mitä kaupitellaan uusavuttomille. Minun ideassani ihmisille tarjottaisiin mahdollisimman laadukkaita kalsareita ja sukkia.

Suurin osa tekstiileistä tulee nykyään jostain kaukoidästä ja laatu on mitä on. Vuokrakamoissa sellainen ei tietenkään käy, vaan laadun pitäisi olla armeijatasoa, kestävää ja käytännöllistä.

Keskiverto sukankuluttaja ei yleensä piittaa kauhean paljon laadusta, vaikka hyvä sukka parantaakin tunnetusti elämänlaatua. Sukkia ostetaan milloin mistäkin ja niiden elinkaari on lyhyt. Pahimmillaan sukka on jo uutena huono jalassa ja reikääntyy nopeasti. Tilalle voisi tarjota eettisesti tuotettua (jopa kotimaista) sukkaa, joka kestää kovaa käyttöä ja pesua.

Mallejakaan tuskin tarvitsisi olla kovin montaa, parilla mustalla sukkamallilla ja esimerkiksi harmailla boksereilla pääsisi jo pitkälle. Tämä myös lähes poistaisi parittomien sukkien ongelman, vuokrasukista luultavasti pitäisi vähän parempaa huolta ja pesulassa parinsa menettäneille löytyisi varmasti aina uusi elämänkumppani. Omassakin kaapissa on turhan montaa erilaista sukkaa, laadukas musta perussukka sopisi moneen tilanteeseen.

Sopivia sukkia ja kalsareita olisi todennäköisesti sangen helppo löytää, selvittäisi vain armeijan toimittajat, jos ne kestävät palveluskäyttöä, niin kestävät varmasti myös tavallista arkea.

Sukkien ja kalsarien lisäksi tarvittaisiin tietysti mobiilisovellus. Ei kai nykyään voi tehdä enää mitään ilman mobiilisovellusta? Sovelluksesta voisi tarkistaa sopimuksensa tilan ja käytössä olevien sukkien ja kalsarien määrän. Viimeisen päälle viilatussa palvelussa voisi tarkistaa myös tarpeiden saatavuuden ja varata itselleen valmiiksi noudettavan uuden setin.

Varttuneemmalle väelle voisi olla etukäteen maksettu sukkakortti, johon vaihdot merkattaisiin. Kadonneista sukista ja kalsareista olisi tietysti asiallisen kokoinen sakkomaksu. Ei liian suuri, sillä se pelottaisi varmasti pois osan käyttäjistä.

En ehkä ihan leijonan kitaan lähtisi tämän ajatuksen kanssa, mutta ehkä 10–20 vuoden päästä aika voisi olla kypsä tällekin. Suomen kaltaisessa maassa ongelmaksi muodostuisivat varmasti volyymit ainakin muualla kuin Helsingissä.

Toki vaihdot voisi ulkoistaa, vaihtopisteeseen tilattaisiin puhtaat tarpeet ja veisi likasäkin tilalle. Eri asia, että haluaako tyyliin joku R-Kioski ottaa vastaan paskaisia kalsareita. Toki likapyykin voi pakata tiiviisti, mutta sekin voi olla ongelmallista mikäli paketissa on vähän kosteampaa kamaa.

Maailma kuitenkin muuttuu sellaista tahtia, että jo parin vuoden päästä on taas sellaisia palveluita joihin kukaan ei tänä päivänä uskoisi. Taitavalla markkinoinnilla voi myös tehdä ihmeitä.

Itse nostaisinkin yhdeksi eduksi ekologisuuden, aasialaisten "kertakäyttösukkien" tilalle laadukkaita, keskitetysti pestyjä tuotteita. Samalla luotaisiin työpaikkoja kotimaahan.

Oma kysymyksensä on toki, että paljonko ihmiset olisivat valmiit maksamaan palvelusta ja pystyisikö sen edes toteuttamaan kustannustehokkaasti. En ole talousalan ihminen, joten en osaa edes arvioida.

Ihmisten käsitys kalleudesta on nykyään myös hieman kieroutunut. Kahvikupillisesta voidaan maksaa neljä euroa, mutta euro mobiilisovelluksesta on ihan liikaa. Netflixin kuukausimaksu on kuulemma liian kallis, mutta keskivertoa parempi tuopillinen olutta maksaa saman verran, eikä kukaan valita siitä.

Ideaa saa vapaasti käyttää, ainakin jos minut mainitaan Wikipedian artikkelissa. Tosin kuulemma kestovaipoille saattaisi olla vastaavan tyyppinen palvelu jossain päin maailmaa, joten ehkä sitten tämmöinenkin. Kertokaa ihmeessä jos tiedätte.

Mutta tämmöistä nyt tänään, jos sitä saisi reissukertomuksen toisen puolen valmiiksi loppuviikosta ja muutenkin pääsisi taas normaaliin rytmiin.