maanantai 14. maaliskuuta 2016

Teistä tulee vielä jotakin

Viikonloppuna kaivauduin ensin isovanhempieni menneisyyteen ja sitten myös omaani. Isäni oli löytänyt varaston periltä tavaroitani sisältävän laatikon, jota ei ollut avattu sitten vuosituhannen vaihteen. Kostuneiden papereiden ja vuotaneiden pattereiden keskeltä löytyi myös iso kasa muistoja.

Ihan rehellisesti voin sanoa, että suurin osa laatikon sisällöstä päätyi nyt roskiin, mutta talteen jäi muun muassa arkullinen markkoja, luokkasormus ja partiossa aikoinaan saamani ansiomerkki.

hopeinen sarven muotoinen ansiomerkki
Partiolippukunta Halikon Sinisten hopeasarvi

Vaikka sitä ei kuulemma nykyään kovin helpolla uskokaan, olin ennen aktiivinen partiolainen. Solmujen teko ei koskaan oikein sujunut, mutta kunnostauduin erityisesti iltaohjelmien kehittelyssä, niin kirjoittajana, näyttelijänä kuin lavastajanakin.

Laatikossa oli myös vanhoja kolmen ja puolen tuuman levykkeitä ja sanelukoneen nauhoja noilta ajoilta. Ne jätin kuitenkin sen tarkemmin tutkimatta. Muutamat paperit olivat kuitenkin kiinnostavia.

Erityisesti eräs kiitoskirje onnistuneesta tapahtumasta herätti muistoja. Nykyäänhän saa harvoin palautetta mikä jäisi mieleen, mutta tuolloin oli eräällä johtajalla tapana muistaa meitä hyvinkin monisanaisesti.

Tuolloin olimme sangen nuoria, elettiinhän 90-luvun loppupuolta, Nokiakin oli vasta nousemassa kirkkaimpaan kukoistukseensa. Kiitoskirjeen alkupuolella oli lause, jota en nyt muista ulkoa, koska paperi jäi saloon, mutta sisällöltään se oli jotakuinkin sellainen, että meistä kaikista tulee vielä jotakin. Se pisti miettimään.

Minulla on suhteellisen hyvä muisti, tilanteet ja tunnelmat voivat palata vuosienkin jälkeen mieleeni melko eloisina. Toki yksityiskohdat vuosien saatossa haalistuvat. Mutta muistan edelleenkin, että meillä oli suhteellisen tiivis ryhmä.

Tuolloin elettiin nousukautta ja meillä oli vielä opiskelut edessä. Lähes kaikki tuosta nimenomaisesta porukasta ovat tainneet suorittaa korkeakoulututkinnon, minua tietenkin lukuunottamatta. Minultahan jäivät luvut kesken aikoinaan. Tuohon aikaan taisin vielä elätellä toiveita kunniakkaasta elämästä Nokian insinöörinä.

Suurinta osaa tämän kirjeen saaneista en ole nähnyt vuosiin ja sen kirjoittajaankin törmäsin viimeksi ihan ohimennen kauppakeskuksessa. En tiedä, onko kenestäkään tullut mitään erityisen suurta, mutta ihmiset ovat menestyneet. Toiset vähemmän, toiset enemmän.

Itse ehkä vähemmän, tuskin olisin tuolloin uskonut, jos joku olisi sanonut, että päädyn asumaan kerrostaloyksiöön ja työkseni hakkaan copypastea ja kiroilen paskoja briiffejä. Mutta onhan tässä vielä elämää edessä, ehkä suuruus antaa vielä odottaa itseään.

Mietin, että olisipa hauska nähdä nuo ihmiset, lukea kirje ja keskustella, mihin kukakin on päätynyt ja mitä kautta. Mutta tuntuisivatko joskus ennen niin tutut ihmiset vierailta. Joskus tuntuu, että eläisi täysin eri planeetalla kuin vanhat ystävänsä ja tuttavansa. Kun kuulumiset on vaihdettu, seuraisiko painostava hiljaisuus.

Joskus sitä tuntuu vieraantuneen jopa itsestään. Tähän on tultu, mutta sen verran vauhdilla tultiin, että ei muista, että millä ja mitä kautta. Tuntuukin, että kaikki muistot ovat vuosien takaa. Vanhat hyvät ajat. Tai eivät ne mitään hyviä aina olleet, mutta jäivät kuitenkin mieleen.

Vanhat muistot ovat kuin c-kasetti. Mielen sopukoissa ne soivat kirkkaasti, mutta nauhurissa kulunut nauha soi vaimeasti valittaen. Joskus se vain silti tekee mieli laittaa soimaan.

Ja loppuun vielä kuva muutamasta löydöstä:

Jonnet ei tajuu

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä toki kommentti tai kysymys.