maanantai 30. toukokuuta 2016

Poliisi on hermostunut jo vuodesta 2011

Yksi varmimmista kevään merkeistä on sosiaalisessa mediassa jaettava juttu hermostuneesta poliisista. Juttu on jo vanha ja antaa virheellisen kuvan väistämissäännöistä, mutta säilyttää silti suosionsa vuodesta toiseen.

polkupyöräilijä
Liikenteen vaarallisin kulkija.


Vaikka myöhemmin on havaittu, että kolaritilanteessa autoilija on useammin syyllinen, ei asia ole noussut kovin vahvasti pinnalle. Epäilen sen johtuvan siitä, että kukaan – varsinkaan poliisi – ole hermosturnut, raivostunut, eikä edes pöyristynyt.

Ylen jutusta käy myös ilmi, että pyöräilijä ei väistäkään aina. Olisikin järkevämpi opastaa tielläliikkujia näin:

Autoilija väistää suojatien jatkeella pyöräilevää kun A, väistämisvelvollisuus on osoitettu liikennemerkillä tai B, autoilija on kääntymässä tielle jota pyöräilijä ylittää. Muussa tapauksessa pyöräilijä on väistämisvelvollinen.

Itsellänikin kesti jonkun aikaa ymmärtää asia, mutta oikein muotoiltuna se selkisi nopeasti. Silloin kun ajoin enemmän autoa (myös työkseni), minulla ei ollut asiasta minkäänlaista käryä. Autokoulussa oli kuitenkin opetettu kaksi asiaa –  aina pitää katsoa, että tuleeko pyöräilijä ja koskaan ei saa ajaa päälle.


Auton ratissa minulla on myös yleensä ollut se ajatus, että ajokortillisena ja raskaamman ajoneuvon kuljettajana minulla on liikenteessä enemmän vastuuta. Pyöräilijähän yleensä teloo itsensä, mutta autoilijan virhe voi viedä hengen toiselta tienkäyttäjältä.

Sosiaalisen median perusteella liikenteen suurin ongelma on kuitenkin polkupyöräilijät, eivät siksi, että aiheuttaisivat enemmän onnettomuuksia, vaan he aiheuttavat mielipahaa autoilijoille. Autoilijoiden rikkeisiin ei niinkään kiinnitetä huomiota.

edit: Eilen (7.6.2016) sattui Turussa onnettomuus, jossa väistämisvelvollinen autoilija ajoi pyöräilijän päälle. Pettikö vain tarkkaavaisuus vai luuliko autoilija, että pyöräilijä vaistää aina, sitä emme tiedä.

Synnitön heittää ensimmäisen kiven


Ennen kuin lähtee sosiaalisessa mediassa ojentamaan muita, olisi hyvä vilkaista peiliin. Jos on tapana lörpötellä puhelimeen tai selata Facebookkia ajon aikana, ajaa säännöllisesti ylinopeutta tai mennä valoista yli vanhoilla vihreillä, kannattaa miettiä, että onko oikea henkilö puuttumaan toisten liikennekäyttäytymiseen.

Paras tapa parantaa liikenneturvallisuutta


Olen huomannut, että äänekkäimpiä toisten arvostelijoita ainakin autoilijoissa ovat yleensä ne, jotka eivät itse malta noudattaa sääntöjä. Helpoin tapa parantaa liikenneturvallisuutta onkin korjata ensin omat tapansa. Sitten voi sanoa, että minä noudatan sääntöjä ja toivoisin, että muutkin noudattaisivat. Pitää myös muistaa, että sekä autoilijat, jalankulkijat että pyöräilijät ovat yksilöitä. Millään ryhmällä ei ole kollektiivista tietoisuutta, jota voi halutessaan syyttää yksilön rikkomuksesta.

Piittaamattomuutta ratissa


Joka päivä näkyy kuskeja, jotka puhuvat puhelimessa ajon aikana. Haitallisempaa on kuitenkin puhelimen näpelöinti ajaessa, Liikenneturvan mukaan se nelinkertaistaa onnettomuusriskin. Tästä huolimatta varsinkaan nuoremmat eivät malta jättää puhelinta rauhaan.

Kännykän käyttö ajaessa ei johdu tietämättömyydestä, vaan silkasta piittaamattomuudesta. Mutta kun lähestytään onnettomuuspaikkaa, alkaa se ympäristökin kiinnostamaan, ainakin sen verran, että pitää vähän kuvata. Myöskin nopeuden pudottaminen tuntuu olevan hankalaa.

Koululaisetkaan eivät saa hölläämään kaasujalkaa edes sen vertaa, että nopeus putoaisi laillisiin suuruusluokkiin. Jakokynnys ei kuitenkaan ylity, sillä poliisi vain huokailee surullisena. Surullista kaikenkaikkiaan.

Suomalainen kaahailukulttuuri


Olen ollut autoharrastaja, ajanut autoa työkseni ja ollut myös jonkun aikaa mukana liikennevalistustyössä. Sen perusteella sanoisin, että itselleen vaaratilanteita ja autoilijoille mielipahaa tuottavat pyöräilijät eivät ole Suomen pahin ongelma liikenteessä Korjattavaa on toki vähän joka suunnalla liikennesuunnittelusta alkaen.

Puhtaan piittaamattomuuden lisäksi Suomessa pesii kaahauskulttuuri. Vaikka huonot tavat opitaankin yleensä jo mopoikäisinä, lempeä asenne liikennerikkomuksia kohtaan pitää huolen, että raskasta kaasujalkaa löytyy ikään ja sukupuoleen katsomatta.

En ole kuullut, että ketään tuntemaani ihmistä olisi paheksuttu esimerkiksi puhelimeen puhumisesta ratissa, mutta itseänikin on aikoinaan kannustettu ajamaan ylinopeutta. Ylinopeuksilla voidaan jopa ihan kehuskella, sakot eivät vauhtia hidasta kuin ehkä siinä vaiheessa, kun kortti menee seuraavasta kuivumaan.

Toisilla ei sekään hillitse vauhtia. Korttinsa menettänyttä voidaan jopa sääliä hänen kurjasta tilanteestaan, vaikka se onkin täysin itse aiheutettu. Tässä valossa on hieman omituista, että polkupyöräilijöitä arvostellaan jatkuvasti heidän liikennekäyttäytymisestään ja sääntöjen mukaan ajavatkin saavat osansa vihasta.

Oikeastaan ainoa rikkomus mistä autoilijaa yleisesti paheksutaan, on rattijuopumus. Ja siitäkään ei juuri koskaan päin naamaa, vain selän takana. Itse olen saanut parit ylinopeussakot, edes poliisi ei tuntunut olevan paheksuvalla päällä, sakko oli lähinnä muodollinen virhemaksu.

Ei ole ainutkertaista, että autoilija kiukustuu toiseen autoilijaan, oikeastaan autoilijat ovat kaikkein epäsolidaarisin tielläliikkuja, ne kun eivät oikein tahdo tulla toimeen edes keskenään. Yksi tietty rikkomus kuitenkin nousee aina pyöräilijöiden lisäksi esille somevalituksessa säännöllisesti, nimittäin alinopeus. Alinopeutta ajavia autoilijoita arvostellaan, koska he aiheuttavat vaarallisia ohituksia ja erityisesti pahoittavat kiireisen autoilijan mielen.

Kieroutunut kulttuuri


Vaikka jokaisella onkin peiliin katsomisen paikka ja kehittämistä löytyy suunnalta jos toiselta, pitäisi osata katsoa koko kuvaa. Onko liikenteen vaarallisin tekijä 70 kiloinen pyöräilijä vai 1500 kiloisella autolla iloisesti ylinopeutta koulun ohi kaahava autoilija? Somea lukiessa ei jää epäselväksi, että se on pyöräilijä.

Pyöräilijän väistämissäännöt ovat usein hankalat, niitä ei varsinaisesti opeteta missään ja infra on usein rakennettu autoilijoiden ehdoin (jos et usko, kannattaa kokeilla pyöräilyä esimerkiksi Turun keskustassa). Tästä huolimatta pyöräilijöiltä odotetaan moitteetonta liikennekäyttäytymistä.

Jokaiselle ajokortin suorittaneelle autoilijalle liikennesääntöjen pitäisi kuitenkin olla selvät ja järki sanoo loput. Mutta kun ei sano.

Auto luo monille ihmiselle jonkinlaisen luonnottoman voimantunteen, pääsee käskemään omaansa isompaa voimaa. Muistan kun itse lopetin säännöllisen autoilun, ihan kuin olisin muuttunut astetta rauhallisemmaksi ihmiseksi, auto sytytti sisälläni jonkinlaisen palon. Useimmiten se vain kyti hiljalleen, mutta aina välillä se halusi roihahtaa ilmiliekkeihin, joskus pyöräilijän takia, enimmäkseen kuitenkin toisten autoilijoiden.

Nykyään auton rattiin ei enää juurikaan tee mieli, en halua enää liekkiä sisälleni. Ja jos ajan autoa, olen nykyään paljon parempi kuski, ei ole tarvetta näyttää tai kaahata. Jos jollakulla on kiire, päästän ohi, seuraavissa valoissa sitten taas tavataan.

Toivoisinkin, että jokainen aloittaisi liikennekulttuurin kehittämisen itsestään. Autoilijat voisivat myös koittaa moittia toisiaan, kokeilla miltä se tuntuu. Mutta ehkä se on vaikeaa kysyä, että missä sun hands free -laitteesi on, kun ei itsekään käytä.








tiistai 24. toukokuuta 2016

PayIQ – kun loppukäyttäjä unohtui

Turun joukkoliikenteen, eli Fölin, sovellus käyttää maksuihin kotimaista PayIQ:ta. Nyt olisi mahdollista käyttää samaa maksupalvelua uudessa Tuup-palvelussa, jos vain muistaisi salasanan tai sen saisi jostain vaihdettua. PayIQ:n kotisivulla mainostetaan kyllä tukipalveluita, mutta vain firmoille. Loppukäyttäjä on tainnut unohtua ihan kokonaan.

Joskus rahaa ei saa käytettyä vaikka kuinka yrittäisi.

Palveluna PayIQ on alun alkaenkin ollut minulle vähän epäselvä, voin hallinnoida tunnustani ihan toisen firman – Fölin – sovelluksen kautta, enkä ilmeisesti mistään muualla. Firman nettisivuakaan ei selvästi ole tarkoitettu loppukäyttäjille.

IQ Payments ei siis halua mitään kontaktia palvelun käyttäjiin, eikä tarjoa heille juuri mitään hyödyllistä tietoa. Fölin kömpelön sovelluksen kautta voi kyllä luoda tunnuksen ja vaihtaa salasanan, mutta vain jos muistaa vanhan salasanan.

Tunnuksen hallinta on siis ulkoistettu jollekin, joka unohtaa Unohditko salasanasi -nappulan sovelluksestaan kokonaan pois. Millaista menestystä voi odotella firmalle, joka ei välitä loppukäyttäjästä pätkääkään? Ja IQ Payments ei tunnu välittävän, yhteistyökumppanilistalla on kyllä pitkä rivi yrityksiä, mutta ei käy ilmi, missä palvelun välityksellä voi suorittaa maksuja.

Esimerkkikuvissa näkyy vain Fölin sovellus, eli ei varmaan missään muualla. Paitsi ehkä nyt Tuupissa, jos siis sattuu muistamaan salasanan.

Jos minä tekisin tämän tyyppisen palvelun, tekisin omat, erilliset sivut loppukäyttäjille. Ihmisiä varmasti kiinnostaa mihin palveluun korttinsa tiedot antavat, mutta heitä eivät business-jargon ja reteät mainospuheet kiinnosta.

Ja koska kyseessä on maksupalvelu, niin voisi kuvitella, että palveluun voisi kirjautua tarkastelemaan maksuhistoriaansa ja palveluun kytkettyjä kortteja. Tarvittaessa palvelun voisi esimerkiksi sulkea varastetusta laitteesta.

Pikaisen tarkastelun perusteella IQ Payments on ulkoistanut loppukäyttäjästä huolehtimisen asiakkailleen ja se ei ole oikein toimiva ratkaisu. Tällä kertaa se tarkoittaa sitä, että en voi käyttää Tuuppia. Haluaako Tuup menettää käyttäjän sen takia, että joku on muninut? Tuskin.

Voi toki olla, että ahkerasti kaivelemalla olisin saanut salasanani jollain ilveellä vaihdettua, mutta en ala kaivelemaan. Keskivertokäyttäjä ei jaksa perehtyä asiaan näinkään paljoa. Jos IQ Payments aikoo pärjätä kisassa, sen on pystyttävä parempaan.

Loppukäyttäjää ei voi jättää oman asiakkaansa armoille. Jos haluatte meidän rahamme, tehdä se edes helpoksi.

Pitääkö sähköpostiin vastata sähköpostilla?

Sähköposti on nykyainakana yleinen ja ihan käypä yhteydenpitotapa. Joillakin on kuitenkin sellainen käsitys, että sähköposti on vain väline esittää soittopyyntö. Mutta itse ainakin haluan kirjalliseen tiedusteluun kirjallisen vastauksen.

piirros naisesta puhumassa puhelimeen
Soitto ei ole hyvä tapa vastata kirjalliseen tiedusteluun.

On sangen ärsyttävää, kun on laittanut edellisenä iltana sähköpostin ja aamulla juuri noin 9.05 kun olen saanut työpaikalla koneet käyntiin, soi puhelin. Kiitos Elisan vuosia jatkuneen raivostuttavan puhelinhäirinnän (Elisa Viihde on ilmeisesti niin huono, että sitä pitää väkisin yrittää tyrkyttää joka toinen viikko), en vastaa numeroihin joita en tunne.

Työaikana ei muutenkaan välttämättä voi puhua puhelimessa, mutta ihan jo periaatteestakin haluan kirjalliseen yhteydenottoon kirjallisen vastauksen. Soittaminen kun on erityisen suosittua silloin kun ei ole puhtaita jauhoja pussissa.

Kun olin aikoinaan vähän aikaa työttömänä, jouduin esimerkiksi asioimaan erään TE-keskuksen virkamiehen kanssa, jolla oli vaikeuksia ilmaista itseään kirjallisesti. Puhelimessa taas voi laskea millaista luikuria tahansa ilman, että siitä jää kiinni. Pyysin vaihtamaan käsittelijää ja kas kummaa, mitään ongelmaa ei ollutkaan. Mutta kun ei ollut mustaa valkoisella, pääsi satuilun makuun päässyt virkamies (oikeasti hän oli muuten nainen) kuin koira veräjästä.

Monista paikoista tulee kuitenkin lopulta vastaus sähköpostiin ja se alkaa aina "Hei, yrittimme juuri soittaa...". En ymmärrä, miksi pitää soittaa, jos en sitä erikseen pyytänyt, varsinkin kun sitten soitetaan aina juuri työaikaan. Jos haluan puhua puhelimessa, soitan itse tai esitän soittopyynnön ja kerron sopivan ajan rimpautella.

Jotkut asiat ovat toki helpompia hoitaa puhelimessa, esimerkiksi kun töissä pyysin lisätietoja aineiston toimittamisesta, puhelin soi 10 minuutin päästä ja asia saatiin hoidettua parissa minuutissa. Pääsääntöisesti haluan kuitenkin vastauksen sähköpostiin sähköpostilla, jo pelkästään sen takia, että en luultavasti pysty puhumaan juuri silloin kun puhelu tulee.

Tosin joillakin ongelmana on se, että ei osata kunnolla kirjoittaa. Isot kirjaimet ja välimerkit tuottavat monille aikuisille vaikeuksia ja selkeiden lauserakenteiden muodostaminen ei onnistu. Mikäli sähköposti on paria lausetta pidempi, joutuu myös luetun ymmärtäminen koetukselle.

Olenkin oppinut, että 3 eri asiaa on ehdoton maksimi sähköpostissa. Mieluiten kuitenkin vain yksi, sillä kolmesta kohdasta yksi tai kaksi kohtaa jää useimmiten käsittelemättä.

Joskus voi olla kyse lukihäiriöstä tai muusta, mutta useimmiten kyseessä on silkka viitseliäisyyden puute. Ei jakseta lukea kunnolla, eikä varsinkaan kirjoittaa huolellisesti, onhan se toki vaikeaa painaa esimerkiksi shift-näppäintä ison alkukirjaimen saadakseen. Pistekin on vähän hankalassa paikassa.

Asia on toisin, jos kyseessä on asiakaspalvelusta palkkaansa saava henkilö. Hän on töissä kuunnellakseen ja ratkoakseen maksavien asiakkaiden ongelmia. Sellaiseen hommaan yleensä kaiketi yritetään palkata ihminen joka lukee ja kirjoittaa sujuvasti. Silloin kirjoitustaidon puute ei selitä soittamisen intoa.

Olisi järkevää, jos sähköpostiin vastattaisiin sähköpostilla ja soittoon soitolla. Kirjeitä kukaan ei taida enää lähetellä? Vakavammissa asioissa kirjallinen vastaus kirjalliseen tiedusteluun pitäisi olla ehdoton vaatimus, näin ei tarvitse myöhemmin kinata, että kuka sanoi ja mitä.

Asiat myös hoituvat nopeammin kun luetaan, että mitä kysytään ja vastataan siihen selkeästi. Huonosti sutaistu vastaus on myös epäkohtelias kysyjää kohtaan, häntä ei silloin arvosteta, eikä hänen asiaansa pidetä tärkeänä.

Mutta ehkä se on vaan taas menneisyyden kaikuja, sähköposti on näitä nykyajan hömpötyksiä ja tärkeät asiat hoidetaan puhelimessa. Tämä voisi olla kyseessä kiinteistöhuoltoyhtiön kanssa, mutta toivottavasti ei Elisan, jonka kanssa on vääntö kesken Xboxin huollosta (tai oikeastaan sinne toimittamisesta, iso E haluaa tehdä asian mahdollisimman vaikeaksi kaikille).




tiistai 17. toukokuuta 2016

Tilausraja

Sanovat, että armeijassa voi oppia hyödyllisiä asioita. Jotkut sanovat, että siellä oppii tekemään asioita niin, että peitto ei liiku ja toiset oppivat huutamaan Jorma Ollilan tyyliin siten, että munat surkastuvat. Itse opin ainakin kaksi asiaa, sen että paperit pitää ilmata ennen kuin ne laittaa kopiokoneeseen ja käsitteen "tilausraja".

vessapaperia hyllyllä
Suhtaudu elämään kuin vessapaperin ostoon.

Olen käynyt aliupseerikoulun, mutta johtamistaitoja en ole palvelusajan jälkeen tarvinnut. Koulutuksesta on ollut ehkä se hyöty, että huomaa paremmin sen kun jollakulla ei ole minkäänlaista käryä henkilöjohtamista (sellaista hienoa sanaa siellä muistaakseni käytettiin). Mutta eipä tuo varsinaisesti jälkeenpäin harmitakaan.

Tilausraja käsitteenä ei ole mitenkään kovin ihmeellinen, joku voisi jopa sanoa, että kyseessä on ihan itsestäänselvyys. Mutta kun ei vaan ole. Hyvin yksinkertainen asia, mutta joillakin se ei mene jakeluun millään.

Käytännössä tilausraja tarkoittaa sitä, että vaikkapa vessapaperia ostetaan ennen kuin se loppuu. Eli silloin kun sitä on jäljellä esimerkiksi kolme rullaa. Ei silloin kun on mennyt monta rullaa kalliimpaa talouspaperia ja viemäriputket ovat vaarassa mennä tukkoon (talouspaperia, käsipaperia, serviettejä yms. ei saa heittää vessanpyttyyn, sillä ne eivät hajoa samalla tavalla kuin wc-paperi ja voivat tukkia putket).

Vanha kiinalainen sanonta: Kannattaa syödä ennen kuin tulee nälkä ja kannattaa juoda ennen kuin tulee jano.

Sama periaate pätee oikeastaan vähän kaikkeen muuhunkin, asioihin kannattaa pyrkiä varautumaan etukäteen. Jos tänään menee hyvin, kannattaa varautua siihen, että huomenna ei ehkä menekään. Jos tänään ollaan markkinajohtaja, niin kannattaa varautua siihen, että kilpailu kovenee eikä myhäillä tyytyväisenä nykyisessä asemassaan.

Vanha suomalainen sanonta: On turha itkeä kun paskat on jo housussa.

Siinä missä kiinalainen syö ennen kuin on nälkä, suomalainen paskantaa housuun. Olen ollut töissä monissa firmoissa missä tilausrajan käsite tuntuu olevan täyttä hepreaa. Joskus ongelma rajoittuu lähinnä vessapaperiin, mutta joskus kakka kajahtaa kalsariin myös isommassa mittakaavassa.

Aina on toki helppo olla jälkiviisas, mutta mitäpä jos koitettaisiin olla viisaita etukäteen? Maailman menoa on toki hankalampi ennakoida kuin vessapaperin menekkiä, mutta silloin se ei ainakaan onnistu jos ei edes yritä.

Vessapaperista ja muista yksinkertaisista perustarpeista on kuitenkin hyvä aloittaa. Takaraivoon alkaa ehkä pikkuhiljaa iskostua ajatus, että asioita voi ennakoida ja niihin voi reagoida ajoissa eikä aina liian myöhään. Oli sitten kyse vessapaperista tai muusta, kukaan ei pidä siitä, että tulee paskaa käteen.


 

Saako taloyhtiö hävittää polkupyöräsi?

Taloyhtio.netissä on hyvät ohjeet hylättyjen polkupyörien hävittämiseen, mutta turkulainen kiinteistöhuoltoyhtiö Turun Kiinteistöässä on päättänyt hoitaa asian mahdollisimman huonolla tavalla. Ja kaiken lisäksi tylysti, viestinnässä olisi vahvasti parantamisen varaa.

turun kiinteistöässä
Caps Lockin käyttö tehostaa viestiä?

Huoltoyhtiöllä ei itsellään ole mitään valtaa taloyhtiön alueella, mutta he eivät ole katsoneet tarpeellisiksi kertoa, että millä mandaatilla ovat liikkeellä. Toivottavasti kuitenkin takana on taloyhtiön hallituksen päätös. Aikaa pyörien merkkaamiseenkin on annettu ruhtinaalliset 3 viikkoa.

Ja jotta viesti menisi varmasti perille, on koko viesti kirjoitettu isoilla kirjaimilla. Täällä intternetissä sillä on perinteisesti ilmaistu HUUTAMISTA, mikä on yleensä vähän epäkohteliasta. On myös olemassa typografinen syy, miksi isot ja pienet kirjaimet on aikoinaan keksitty, mutta ehkä ei mennä siihen tällä kertaa.

Kiinteistöhuoltoyhtiössä on myös hyvin tiedossa, että taloyhtiössä asuu vain suomea puhuvia. Ja jos asuukin muita, niiden pyörät saavat mennä rauhassa kierrätykseen. Myös hävityspäivänä talossa vierailevien pyörät ovat vaaravyöhykkeellä. Epävakaa sääkin saattaa repiä merkinnät pyöristä, järkevämpää olisi merkitä pyörät taloyhtiön tai kiinteistöhuollon toimesta, lainaus taloyhtio.netistä:

Verrattuna yleiseen tapaan, jossa asukkaita pyydetään merkitsemään oma pyöränsä, on tällä merkintätavalla kolme etua:
  1. Merkintöjen poistamiseen voidaan antaa runsaasti aikaa. Perinteisessä merkintätavassa on se riski, että kerran tehty merkintälappu ehtii kadota, kun pyörää käytetään.
  1. Merkintälapun poistaminen on helppo tehdä heti ensimmäisen kerran, kun pyörää käytetään.
  1. Vältetään mahdollisuus, että taloyhtiössä siivouspäivänä vierailulla olevan siivouksesta tietämättömän polkupyöräilijän pyörä tulkittaisiin hylätyksi ja siirrettäisiin pois.

Olin yhteydessä Turun Kiinteistöässään ja pyysin parantamaan menettelyä. Asiaa ei siellä sen kummemmin halutty ymmärtää. Minulle yritettiin kyllä soittaa, mutta virka-aikaan puhelimessa puhuminen ei oikein onnistu ja tällaisissa asioissa asioin muutenkin mieluummin kirjallisesti. Ei tarvitse jälkeenpäin kiistellä, että kuka sanoi ja mitä.

Minulle kuitenkin kerrottiin, että pyöriä ei viedä heti kierrätykseen, mutta tämän kirjoittaminen lappuun oli ilmeisesti mahdoton urakka sen lisäksi, että olisi ottanut Caps Lockin pois päältä. Siitä nyt puhumattakaan, että asia olisi ilmaistu toisella tai kolmannella kotimaisella.

3 viikon määräajan umpeuduttua luvattiin suitsia pyöränomistajia "voimakkaammalla" ilmaisulla. Ilmeisesti ensimmäinen lappu ei vielä ollut tarpeeksi tyly. Tässä kohtaa muistamme, että polkupyörän säilyttämistä pyörätelineessä ei ole missään kielletty, joten pyöränomistaja ei syyllisty mihinkään rikkomukseen.

Kiinteistöhuoltoyhtiö voi taas syyllistyä rikokseen hävittäessään pyöriä. Polkupyörä on yleensä aina jonkun omaisuutta. Pyörän merkitsemättä jättäminen ei poista omistajan oikeutta omaisuuteensa. Tästä syystä polkupyöriin kajoamisessa kannattaakin noudattaa suurta varovaisuutta.

Onneksi asiaa ei tarvitse itse pähkäillä, vaan homma hoituu esimerkiksi taloyhtio.netin ohjeita noudattaen. Viestejä kirjoittaessa kannattaa muistaa hyvät käytöstävat ja ottaa se Caps Lock pois päältä. Nettisivulla luvataan asukasläheistä palvelua, mutta se lupaus ei kyllä tällä kertaa toteutunut.

Tapauksen viestintä antaa Turun Kiinteistöässästä osaamattoman kuvan, mutta muuten yrityksen toiminnasta ei ole ollut valittamista, asiat on muuten hoidettu hienosti. Mutta onko heillä varaa olla "se tyly ja kielitaidoton kiinteistöhuolto, JOKA HUUTAA ASIANSA CAPS LOCKIN KERA". Ilmeisesti on.

edit: Nyt on menty viikko tätä kuuta ja ilmeisesti yhtään mitään ei ole tapahtunut, yhtään pyörää ei ole hävinnyt, mutta ei ole myöskään tullut uutta ukaasia. Kiinteistöässä ilmeisesti ajattelee, että merkkilappuja on mukava pitää loputtomasti myös joka päivä käytössä olevissa pyörissä. Lisäksi osa lapuista taitaa olla jo irronnut tai haalistunut lukukelvottomaksi sään vaikutuksesta. Olisi sangen kohteliasta ilmoittaa, että mitä tapahtuu seuraavaksi ja saako laput jo poistaa. Se siitä asiakasläheisyydestä taas.

maanantai 9. toukokuuta 2016

Putkijuoksut kunniaan

Viime vuosina on ollut pelimaailmassa trendikästä retostella toinen toistaan isommilla avoimilla maailmoilla. Nautinnollisen draaman kaaren saa kuitenkin helpommin mahdutettua perinteiseen putkijuoksuun eikä pelin läpäisemiseen tarvita satoja tunteja.

pelikuvaa half life kakkosesta
Half Life 2

Putkijuoksu ei varsinaisesti ole mikään kovin kunnioittava nimitys peligenrestä, mutta toisaalta esimerkiksi Half Life kakkosesta harvemmin kuulee keneltäkään pahaa kommenttia. Putkijuoksu toimii kun juoni ja hahmot ovat kiinnostavia, eikä hyvästä pelattavuudestakaan ole haittaa.

Avoimen maailman kirous


Avoimessa maailmassa on hyvät ja huonot puolensa. Vaikka pääjuoni olisi kuinka kiinnostava, pelaaja usein unohtuu etsiskelemään jonninjoutavia esineitä tai keräilemään kukkia toiselta puolelta pelimaailmaa kokemuksen ja rahan toivossa.

Maailman pelastaminen tai vaikka Fallout nelosen oma poika unohtuvat nopeasti, kun laahaa erilaisia esineitä ympäriinsä. Kiveäkään ei jätetä kääntämättä, vaikka rahakirstu olisi täynnä ja reppu pursuaisi mitä erilaisimpia esineitä.

Avoin maailma on ihan paikallaan, jos aikaa pelaamiseen on mielin määrin ja tutkiskelu ja puuhastelu kiinnostaa. Mutta jos aikaa on rajoitetusti ja haluaa kokea eeppisiä seikkailuja, saattaa olla aika palata putkijuoksujen maailmaan.

Eeppisiä tarinoita, kiinnostavia hahmoja


Viime vuosina olen selvästi eniten nauttinut juuri putkijuoksuista.  Bioshock 2, Wolfenstein: New order, Metro 2033, Gears of War, Halo, Last of Us, ja mitä niitä nyt olikaan.

Hyvä putkijuoksu rullaa eteenpäin välianimaatioiden ja dialogin saattelemana. Juoni ei pääse unohtumaan, kun ei tarvitse keskittyä jonninjoutaviin sivutehtäviin ja loputtoman rojun keräämiseen.

Hyvän ja erinomaisen putkijuoksun kuitenkin erottaa lopullisesti hahmot. Parhaimmillaan hahmoihin kiintyy samalla tavalla kuin televisiosarjan henkilöihin. Vaikka putkijuoksussa ei yleensä pääsekään pelaamaan omaa rooliaan, päähenkilöön voi silti samaistua vahvasti.

En listannut aluksi Mass Effectiä, sillä se ei ole ihan puhdas putkijuoksu, mutta ei avoin maailmakaan. Draaman kaari pysyy kuitenkin siinäkin hyvin kasassa ja trilogian henkilöhahmoja muistelee lämmöllä.

Ken on putkijuoksujen kuningas?


Putkijuoksugenre eroaa avoimen maailman isoista nimistä siinä, että toisin kuin vaikkapa Witcher ja Fallout, jotka julkaistaan kaikille alustoille, monet kovat nimet ovat yksinoikeuspelejä.

Haloa tuskin tarvitsee sen enempää esitellä, mutta eeppinen scifiräiskintä on pääasiassa pysytellyt Xbox-pelikonsoleilla. Ja koska minä tykkään eeppisyydestä ja scifistä, tuli hankittua hyllyyn myös Xbox One. Gears of War ei ole ehkä yhtä eeppinen, mutta sekin tarjoaa putkimaista viihdettä koko rahalla.

Ensimmäinen Playstation neloselle hankkimani peli oli Wolfenstein: New order (tämä löytyy kyllä joka alustalle), se kyllä kolisi, mutta ei räjäyttänyt pankkia. Naughty Doggin Last of us rullasi hienosti eteenpäin ja henkilöhahmot olivat upeita. Zombiapokalypsi ei ole suosikkigenreni, mutta peli sai imuunsa.

En ollut oikein koskaan aikaisemmin perehtynyt saman firman Uncharted-sarjaan. Kannen perusteella ajattelin sen olevan vähän samanlainen kuin Far Cry. Ja kuinka väärässä olinkaan. Siinä missä Far Cry 4:ssä konkretisoituivat avoimen maailman huonot puolet, Unchartedin demo sai leuan loksahtamaan.



Demoversiossa sai pelata pätkän remasteroitua ykköstä. Ensi alkuun se tuntui kuin olisi pelannut Last of Ussia huonommilla grafiikoilla, mutta kun kun taisteluhelikopteri kun huomasi olevansa napit vastakkain taisteluhelikopterin kanssa ja talot romahtelivat, tunsin, että nyt tässä on sitä jotakin!

Päähenkilö Nathan Drake onnistuu aina hankkiutumaan melkoiseen kuseen, mutta peli ei ole pelkästään elokuvamaista toimintaa. Hahmot on kirjoitettu taidokkaasti ja ääninäyttely huippuluokkaa.

Uncharted on vähän kuin Indiana Jones, mutta pääosassa Han Solo. Drake seikkailee eksoottisissa maisemissa milloin minkäkin aarteen perässä ja uskollisten ystäviensä kanssa selviytyy aina pulasta. Jos diggaat Indyä ja Tinttiä, diggaat varmasti Unchartediakin.

Tänään olenkin menossa kohta puoliin Uncharted nelosen yömyyntiin, se näyttäisi tarjoavan sarjalle kunnon päätöksen ja laadukasta viihdettä koko rahalla. Ainakin arviot ovat olleet jo sangen mairittelevia.



Makunsa kullakin


Kaikki eivät toki putkijuoksuista pidä. Joku pitää loputtomasta grindaamisesta ja jonkun mielestä panssarivaunulla pöristely on parasta peliviihdettä. Jotakuta kiinnostaa enemmän koneen virittely ja ruudunpäivityksen kyttääminen kuin upeasti kirjoitetut juonikuviot.

Onneksi pelejä on joka lähtöön. Omaan makuuni putkijuoksut ovat parasta, varsinkin silloin kun aikaa pelaasieen ei löydy loputtomasti. Palaan minä kyllä avoimeen maailmaankin, kunhan lopullisesti tokenen syksyllä hankkimastani Fallout-ähkystä...



lauantai 7. toukokuuta 2016

Diginatiivit ja liitetiedostot

Suomen koululaitoksella on ollut ongelmia sopeutua 90-luvulla hitaasti alkaneeseen muutokseen. Nyt asiaan aletaan pikkuhiljaa ilmeisesti havahtua tilanteeseen. Mutta aiheen tiimoilta kuuluu myös hälyttäviä uutisia. Diginatiivit – nuo älypuhelin kädessä syntyneet puolijumamalat – eivät osaakaan käyttää Wordia tai liitetiedostoja.

paperiliitin
Kumpi on vieraampi lapsille, paperiliitin vai liitetiedosto?

Meillä on kuulemma maailman paras koulutusjärjestelmä, mutta siitä huolimatta meillä on kolmekymppisiä korkeakoulutettuja, jotka hädin tuskin osaavat Wordin perusteet. Toimisto-ohjelmistojen käyttöä toki opetettiin atk-tunnilla jo 90-luvulla, mutta opetuksen tasossa ei ollut hurraamista.

Työelämän "vaatimukset"


Onneksi suomalaisessa työelämässä saa olla taitamaton ja tehoton, ainakin jos kyse on tietokoneen käytöstä. Esimerkiksi toimistosovellusten sujuvaa käyttöä vaaditaan lähinnä paperilla. Jos hakkaa sisennykset välilyönnillä ja sivunvaihdot entterillä, niin antaa hakata vaan.

Voisi kuvitella, että kun työpaikalle tulee uusi työntekijä ja osaamisesta löytyy puutteita, hänet laitettaisiin kurssille tai koulutettaisiin firman sisällä, mutta katin kontit. Jos onnistuu kirjoittamaan CAPS LOCK pohjassa edes etäisesti suomen kieltä muistuttavan sähköpostin, homma on ihan bueno.

Ei ole kysynyt töissä johtaja, kumpi voittaa, karhu vai leijona


Suomalainen peruskoulu on perinteisesti luottanut asioiden ulkoa tankkaamiseen. Punatulkun levinneisyysaluetta ei ole kukaan peruskoulun jälkeen tiedustellut, mutta työelämää ajatellen sain hyvin kehnot eväät 12 vuoden taipaleelta. Laskin nyt tähän mukaan lukionkin, siellä meillä oli nettisivukurssi, tosin opettaja ei osannut tehdä nettisivuja, mutta olipahan kurssi kuitenkin.

Onko koulun tehtävä opettaa enää laisinkaan?


Ollaan siis pikkuhiljaa heräilty nykypäivään ja kouluihin hankitaan uudenaikaista kalustoa. Harmistusta on kuitenkin nyt ainakin Ylen jutun mukaan herättänyt se, että diginatiivit eivät osaakaan kaikkea valmiiksi.

- Mutta jos kyse on ihan tekstinkäsittelystä Wordissa, liitetiedostojen käyttämisestä, pilvipalveluista tai tekstin muokkaamisesta onlinenä, kokemustani mukaan sellaista taitoa ei ole.

Jos lapset eivät osaa käyttää Wordia tai lähettää sähköpostia, niin eikö silloin koulun tehtävä ole opettaa nämä työelämässäkin tarpeelliset taidot? Ei kukaan opi käyttämään tekstinkäsittelyä, taulukkolaskentaa tai PowerPointtia synnyinlahjana, se on joko opeteltava itse tai opittava – esimerkiksi koulussa. Eikö koulun tehtävä ole opettaa juuri tällaisia, yleishyödyllisiä taitoja?

Voisi myös kysyä, että miksi koululaiset osaisivat lähettää sähköpostia tai käyttää Wordia luonnostaan. Rustasivatko lapset ennen vanhaan yhtenään kirjeitä? Kirjeen kirjoittamista kyllä opeteltiin koulussa, mutta ei sähköpostin.

Lapset ja nuoret kommunikoivat sosiaalisessa mediassa ja pikaviestimillä. Sähköpostia ja tekstinkäsittelyä tarvitaan varsinaisesti vasta opiskeluaikana tai työelämässä. Peruskoulu on kuitenkin hyvä aika ja paikka oppia tarpeelliset taidot.

Oppimista elämää varten


Ulkoa opitulla knoppitiedolla ja kauniilla käsialalla on nykymaailmassa enää hyvin vähän merkitystä.  Aikuiset, koulutetut ihmiset eivät osaa välttämättä edes kirjoittaa selkeää sähköpostia, mutta toivoisin, että nyt koulussa istuvat oppisivat sen taidon.

Voimme toki odotella, että he itse keksivät opetella nämä asiat, mutta jos peruskouluun uhrataan 9 vuotta ihmisen elämästä, olisi kaiketi suotavaa, että sieltä jäisi jotain eväitä työelämäänkin?

Itse istuin omat atk-tuntini 90-luvulla. Silloin oli jo selvää, että tietokoneet yleistyvät. Kouluihin hankittiin kyllä koneita, mutta ei osaamista. Esimerkiksi hieno multimediatyöpaja taisi olla suurimman ajan tyhjänpanttina. Joskus iltaisin kävimme siellä pelaamassa Duke Nukem 3D:tä.

Oma atk-numeroni oli aina 9 tai 10, mutta mitään hyödyllistä oppia ei päähän jäänyt. Kaiken olen joutunut opettelemaan myöhemmin itse. Joka paikassa – kouluissa ja työpaikoilla – aina vain oletetaan, että asiat osataan. Ja jos ei osaa, niin ei silläkään sitten niin väliä.