tiistai 13. syyskuuta 2016

Miksi joku haluaisi ostaa kahvia R-Kioskista?

Kaverini totesi sosiaalisessa mediassa että ei ymmärrä miksi joku ostaa kahvia R-Kioskilta. Minä ymmärrän, ihmisillä on erilaisia tarpeita. Kahvin juominen on yksi niistä, ainakin useimmilla meistä. Ja jos osaa täyttää tarpeet, voi tienata lantin taikka kaksi.

pahvikahvi ja kismet-patukka
Kahvia ja suklaata yhteishintaan.

Matkataan leikkimielisesti ajatuksissamme vaikkapa aamuruuhkaan Pasilan juna-asemalle. R-Kioskeista kohoavat korkeat pahvimukipinot. Kiireinen liikemies on vaihtamassa junaa. Väsyttää, päätä särkee, tekee mieli kahvia.

Kun ihmisellä on tarve, on sille silloin helppo myydä. Pitää olla vain oikeassa paikassa. Tarve voidaan myös luoda. Tiskille lappu "Piristä päivääsi pullalla" tai jotain muuta latteaa, myydään kahvin kylkeen teolliselta maistuva nisupulla sopivalla tarjouksella. Tai vaikka suklaapatukka.

Tullaan pois sieltä kiireiseltä asemalta ja mennään vaikka tuohon minun lähiärrälleni. Vanhempi herrasmies täyttää veikkauslappua ja Juhla Mokka höyryää pahvikupissa. Oliko tarve kahville vai sille, että pitää päästä jonnekin, nähdä joku. Joko vanha tuttava, naapuri tai edes se tuttu myyjä. Kahvin kera aika menee rattoisasti eikä ilmankaan oikein kehtaa istuskella.

Tätä tarvetta on hankalampi tavoittaa, mutta silloinkin on tärkeää olla oikeassa paikassa. Joskus jo pelkkä "Poikkea sisään" voi toimia, ihminen haluaa olla tervetullut. Itsekin lähden ihan vaan joskus jonnekin, vaikka lähiärrälle. En ehkä halua jutella kellekään, mutta ehkä vaihtaa sanan tai kaksi. Katsella kun ihmiset tulevat ja menevät. Kahvi on vain oheistuote, minulle myydään kuppi kuumaa mutta ostan jotain aivan muuta.

r-kioskin serviettiteline


Pitää ymmärtää tarve


Olen töissä mainostoimistossa. Vaikka en joisi itse kahvia laisinkaan, minun pitää ymmärtää miksi joku juo. En minä halua tai tarvitse Mercedes Benz Viton vesipumppua, mutta tiedän, että joku tarvitsee. Kahvikupin voi ostaa hetken mielijohteesta, mutta vesipumpulla ei tee mitään ilman oikean mallista mersua. On hyvä ymmärtää ero vesipumpun ja kahvikupin välillä.

Jos tehdään mainosta, pitää ajatella myös kohderyhmää. Ostaisiko 17-vuotias lukiolaistyttö pahvimukillisen kahvia? Viton vesipumppua ei ainakaan. Mainoksen ei tarvitse miellyttää muita kuin sen kohderyhmää. Joskus on jopa eduksi ärsyttää muita, toki liiallisuuksiinkaan ei pidä mennä.

Joskus ajattelen liikaa näitä asioita. Käyn harvoin esimerkiksi Hesburgerissa, mutta aina silloin kun käyn, mietin miksi nämä ihmiset tulevat tänne uudestaan ja uudestaan. Jokin vetää ne takaisin. Niillä on halu tai tarve mikä siellä täytetään. Miksi sitten itse käyn hesessä? Siksi koska silloin kun on nälkä ja kiire, se sattuu usein olemaan oikeassa paikassa. Yksinkertaisia asioita.

Jos näen sporttisen nuoren naisen tulevan kuntosalilta, ajattelen, että hän haluaa olla hoikka ja treenattu. Tähän tarpeeseen on joku luonut hyvän bisneksen. Tossut ja trikoot ovat samaa merkkiä, joku toinen on luonut tarpeen näyttää tietynlaiselta.

Näetkö rahan liikkeen
näetkö minne se menee
aselastit vaihtaa omistajaa
Lapsuuden sankarille – Miljoonasade 

Varsinkin yksin ollessani mietin usein näitä asioita, arvioin ja analysoin ympäristöäni. Ei ole ihmisiä, on vain palveluita, tuotteita ja kuluttajia. Ennen kuin uusi kännykkä sujahtaa taskuun, ovat verimetallit matkanneet Afrikasta Aasian kasvottomille sopimusvalmistajille ja sieltä taas Eurooppaan. Sinä teet 36 kuukauden maksusopimuksen, jossain kaukana joku hymyilee uuden huvijahtinsa kannella.

Ei ole yksilöitä, on vain iso pelilauta täynnä kasvottomia sotilaita, kuninkaat ja kuningattaret ovat piilossa. Sinun mielipiteelläsi ei ole väliä. Nimelläsi on väliä vain luottotiedoissa. On silti tärkeää, että luulet toisin. Puhutaan kauniisti yksilöistä, mutta kohdellaan massoja massana. Ja minäkin 6000 kuukausittaisen sivunäyttöni kanssa olen pelkkä sotilas, en edes lähetti tai hevonen.

Minä ja muut


Kun kirjoitan tätä blogia, kerron omat mielipiteeni asioista. Tämä on minun blogini, ei kenenkään muun. Mutta työskentely mainostoimistossa on muuttanut ajattelutapani ehkä lopullisesti. Jos en pidä jostakin palvelusta tai tuotteesta, ajattelen usein, että olenko sen kohderyhmää.

Usein tulen siihen tulokseen, että en kuulu. Toivomani asia ei ole relevantti kohderyhmän kannalta. Sitten joko tyydyn asian nykytilaan tai vaihdan palvelun tai tuotteen mieluisampaan. Aikoinaan murisin yksinäni, että miksi sekin nyt on noin, mutta eihän se kannata. Ketään ei yksinkertaisesti kiinnosta, ainoa tapa on äänestää jaloillaan ja lompakollaan.

Jos olet yksi miljoonista, ei silläkään ole merkitystä. Mutta onhan se toki voimaannuttava tunne kun poistaa luottokorttinsa tiedot palvelusta. Vähän kuin kävisi äänestämässä, voi hetken aikaa kuvitella, että maailma kuuntelisi.

Tämä ei tietysti estä minua arvostelemasta asioita tässä blogissa, ei minulle kukaan kehumisestakaan mitään maksa. Kehuminen on tylsää, myönnän, että näytän asiat mieluusti negatiivisessa valossa. En ole analyytikko (vaikka joskus yritän ollakin), pidän blogia omalla nimelläni ja naamallani, jos tänne joku tulee, niin luultavasti hän ymmärtää, että täällä voi lukea minun mielipiteeni asioista, ei tieteellistä analyysiä.

Kahvia, kiitos


R-Kioski on muuten Suomen suurin take away -kahvin myyjä. Jotain on siis tehty oikein.
R-Kioski on uudistunut, kuunnellut ja löytänyt ihmisten tarpeet jotka se voi täyttää. Suomessa tämä tuntuu olevan harvinaista. Jäädään jumittamaan vanhoille raiteille. Sanotaan, että kyllä minä tiedän, minulla on kokemusta. Vaikka ei sitten tiedettäisikään, luullaan vaan. Nokiakin ajettiin kokemuksen syvällä rintaäänellä suoraan suohon. Tiedettiin, että miten niitä älypuhelimia tehdään. Mutta ei sitten oikein tiedettykään.

Jos Suomessa olisi aikoinaan sanottu, että aletaan myydä lihapullia huonekaluliikkeessä, olisi sanojalle varmasti naurettu. Kun käy Ikeassa, idea ei naurata laisinkaan. Vaikka ei itse söisi lihapullia, on helppo ymmärtää miksi ne käyvät kaupaksi. Kukaan ei halua eksyä nälkäisenä Ikean labyrinttiin. Kukaan ei sano, että en minä halua lihapullia, tyhmä idea.

Kahvin ja lihapullien myyminen on loppujen lopuksi sangen yksinkertaista. Pitää ymmärtää ihmisen tarve ja sen jälkeen täyttää se. Pitää olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kaikki ei tietenkään ole näin yksinkertaista. Yksinkertaiset asiat toimivat kuitenkin usein parhaiten.

maanantai 12. syyskuuta 2016

Miksi vastuu ei tartu?

Kaikki ovat varmasti törmänneet tilanteisiin, joissa pitäisi tehdä jotain, mutta kukaan ei tunnu ottavan vastuuta mistään. Joskus vastuuta vältellään, mutta usein on myös kyse siitä, että vastuuta ei osata jakaa.

osoittava sormi
Se on kuule sinun homma.

Olen tehnyt vähän kaikenlaisia hommia, olen istunut palavereissa ja ollut apumiehenä. Minulla on luottamustehtäviä ja olen ollut erilaisissa harrastuksissa järjestämässä monenlaisia tapahtumia. Joskus asiat etenevät kuin tanssi ja joskus taas ei tunnu tapahtuvan mitään.

Jokainen palavereissa istunut tietää varmaan sen tilanteen kun 30 minuutin rattoisan jutustelun jälkeen kaikki poistuvat paikalta luullen, että joku muu tekee jotain. Pahimmillaan jokaisella on vähän eri käsitys siitä mitä edes ollaan tekemässä.

Puheenjohtajan paikka vapaana


Tällainen palaveri on ajan haaskausta, eikä se lupaa hyvää projektin lopputuloksestakaan. Jokaisessa palaverissa tai kokouksessa pitäisi aina olla joku, joka pitää huolen, että ennen kuin poistutaan paikalta, kaikille on selvää, että kuka tekee ja mitä tekee. Siis joku, ei "joku muu".

Se olisi jopa sangen erinomaista, että joku laittaisi sähköpostin kaikille siitä että mitä juuri sovittiin, sieltä olisi sitten helppo aina tarkistaa. Tosin enimmäkseen luotetaan siihen, että jokainen kirjoitti juuri oikeat asiat muistivihkoonsa ja se moniste mihin se kaavakuva piirrettiin ei päädy paperinkeräykseen.

Toki joskus asiat sujuvat kuin tanssi, jokainen ottaa pelipaikkansa ja homma lähtee etenemään panssarivaunun lailla. Voi kun aina kävisikin niin, mutta usein ei vain tiedä, että onko hyökkääjä vai pakki. Ja enhän minä osaa edes luistella, mutta silti sain mailan käteen.

Kun työ tuhoaa työn


Ennen mainostoimistohommia liikuskelin tiedemaailman liepeillä. Olin mukana tekemässä erästä tutkimusta. Se oli kai ihan hieno tutkimus siihen aikaan, kovapalkkainen konsulttikin oli palkattu juttelemaan mukavia ja lukemaan ohjeita spray-pullon kyljestä. Ei se kyllä niitä osannut noudattaa.

Se tutkimus meni vain täysin pieleen. Kaksi osastoa ei kommunikoinut keskenään ja toinen tuhosi tutkimuspaikat työnsä touhussa. Näin käy kun yksi ei tiedä mitä toinen tekee. Itse olin vain kesäesa kolistelemassa spraypurkkeja ja piirtelemässä liiduilla, en tiedä kuka oli istunut kenenkin kanssa palaverissa, mutta tieto ei ainakaan ollut kulkenut tai vastuu tarttunut.

Meni vuosi tai kaksi ja puhelin soi. Joku uusi kaveri halusi, että selitän hänelle tutkimusta. Sain eteeni sämpyläkahvit ja nipun tuttuja papereita. Tyhjät taulukot kummaksuttivat, kerroin miten oli käynyt. Heppu pyöritteli silmiään epäuskoisesti. En tiedä taaskaan kuka oli istunut ja missä palavereissa, mutta taas hukattiin ihmisten aikaa. Ei jäänyt minun nimeni kirjoihin siitä tutkimuksesta.

Armeijan käynyt mies


Minulla on tapana sanoa, että minulla on meillä töissä kaikkein eniten johtajakoulutusta. Se on aika helppoa, muilla kun ei ole yhtään. Itse olen käynyt aliupseerikoulun ja partionjohtajakurssin,

Armeijassa oli helppoa, ei ollut epäselvää kenellä oli vastuu. Komentoketju oli selvä ja paska valui tarvittaessa alaspäin. Sain käskyn esimieheltäni ja kun pistin alaisiani asialle, oli minun tehtäväni huolehtia, että he tiesivät mitä tehdä.

Esimieheni, komppanian yksikköupseeri, piti kyllä huolta, että epäselvyyksiä ei ollut. Jos en osannut tai tiennyt, oli lupa kysyä. Elämä oli muutenkin helppoa, ruokaa sai 4 kertaa päivässä ja puhtaita sukkia senkun kävi vain hakemassa. Joskus kaipaankin noita aikoja.

Vastuun vyöryttäminen


Armeijamalliseen hierarkiaan ei välttämättä törmää työelämässä. Onneksi näin, mutta joskus sitä silti kaipaa. Joskus vastuu on kuin pallo joka vain heitetään ilmaan ja toivotaan että joku nappaisi sen kiinni. Usein pallopeli sotketaan piilosiin.

Ja joskus vastuuta vyörytetään alaspäin, painetaan sähköpostiohjelmassa forwardia. Vyöryttäminen on varmasti mukavaa, kunhan ei satu olemaan se ketjun viimeinen jonka niskaan satsi hulahtaa. Matkan varrella kukaan ei tiedä mitä ollaan tekemässä, mutta joku saa aina käteensä sen lyhyen tikun. Eikä sellaista löysää ripulia voi edes työntää takaisin ylöspäin, se valuu sormien välistä silmiin ja suuhun.

Sain aikoinaan sähköpostin, missä oli kirjoitettu saatteeksi että "Hoidatko". Alkuperäisessä viestissä oli aika paljon tekstiä, sitä sitten hetken tavasin. Viestin sisältö oli kuitenkin ytimekäs – Älkää tehkö mitään. Se oli nopeasti hoidettu homma se.

Pahinta on kuitenkin se, kun muut ovat istuneet palavereissa ja diskuteeranneet ahkerasti, mutta eivät vain muista, että ne diskuteeratut asiat pitäisi jakaa myös eteenpäin. Aika harvalta löytyy selvänäkijän lahja. Nykyiset projektinhallintasovellukset voivat pahentaa tätä, asiakkaalla ja jonon viimeisellä on suora kontakti, mutta paljon tietoa voi jäädä puuttumaan matkan varrelta.

Avokonttorit ja metrilaku ovat pilanneet kaiken


Ehkä trendikkäässä startupissa kaikki ovat niin samalla aaltopituudella, että asiat luistavat kuin ajatus. Tai ehkä niistä puhuttaessa ei puhuta projektinhallinnasta ja järjestelmällisyydestä. Liian kiire makustella luovuutta ja sitä mieletöntä flow'ta.

Mutta kun jotain oikeasti aletaan tehdä, pitäisi laittaa asiat järjestykseen heti alussa. Jos asiakas laittaa pallon liikkeelle, mutta jo siinä vaiheessa narut ovat sekaisin, jonon viimeinen repii varmasti pelihousunsa.

Jonkun pitää ottaa narut käsiinsä, kysyä oikeat kysymykset, antaa oikeat vastaukset ja pitää huoli että jokainen tietää pelipaikkansa. Se ei tarkoita sitä että jonkun täytyisi olla natsimainen johtaja, mutta vastuunjako ei saa myöskään muistuttaa pullonpyöritystä. Jonkun pitää tietää kenellä pallo on ja se pitää voida tarvittaessa palauttaa jos hyökkäys meinaa katketa heti alkuunsa.