maanantai 12. syyskuuta 2016

Miksi vastuu ei tartu?

Kaikki ovat varmasti törmänneet tilanteisiin, joissa pitäisi tehdä jotain, mutta kukaan ei tunnu ottavan vastuuta mistään. Joskus vastuuta vältellään, mutta usein on myös kyse siitä, että vastuuta ei osata jakaa.

osoittava sormi
Se on kuule sinun homma.

Olen tehnyt vähän kaikenlaisia hommia, olen istunut palavereissa ja ollut apumiehenä. Minulla on luottamustehtäviä ja olen ollut erilaisissa harrastuksissa järjestämässä monenlaisia tapahtumia. Joskus asiat etenevät kuin tanssi ja joskus taas ei tunnu tapahtuvan mitään.

Jokainen palavereissa istunut tietää varmaan sen tilanteen kun 30 minuutin rattoisan jutustelun jälkeen kaikki poistuvat paikalta luullen, että joku muu tekee jotain. Pahimmillaan jokaisella on vähän eri käsitys siitä mitä edes ollaan tekemässä.

Puheenjohtajan paikka vapaana


Tällainen palaveri on ajan haaskausta, eikä se lupaa hyvää projektin lopputuloksestakaan. Jokaisessa palaverissa tai kokouksessa pitäisi aina olla joku, joka pitää huolen, että ennen kuin poistutaan paikalta, kaikille on selvää, että kuka tekee ja mitä tekee. Siis joku, ei "joku muu".

Se olisi jopa sangen erinomaista, että joku laittaisi sähköpostin kaikille siitä että mitä juuri sovittiin, sieltä olisi sitten helppo aina tarkistaa. Tosin enimmäkseen luotetaan siihen, että jokainen kirjoitti juuri oikeat asiat muistivihkoonsa ja se moniste mihin se kaavakuva piirrettiin ei päädy paperinkeräykseen.

Toki joskus asiat sujuvat kuin tanssi, jokainen ottaa pelipaikkansa ja homma lähtee etenemään panssarivaunun lailla. Voi kun aina kävisikin niin, mutta usein ei vain tiedä, että onko hyökkääjä vai pakki. Ja enhän minä osaa edes luistella, mutta silti sain mailan käteen.

Kun työ tuhoaa työn


Ennen mainostoimistohommia liikuskelin tiedemaailman liepeillä. Olin mukana tekemässä erästä tutkimusta. Se oli kai ihan hieno tutkimus siihen aikaan, kovapalkkainen konsulttikin oli palkattu juttelemaan mukavia ja lukemaan ohjeita spray-pullon kyljestä. Ei se kyllä niitä osannut noudattaa.

Se tutkimus meni vain täysin pieleen. Kaksi osastoa ei kommunikoinut keskenään ja toinen tuhosi tutkimuspaikat työnsä touhussa. Näin käy kun yksi ei tiedä mitä toinen tekee. Itse olin vain kesäesa kolistelemassa spraypurkkeja ja piirtelemässä liiduilla, en tiedä kuka oli istunut kenenkin kanssa palaverissa, mutta tieto ei ainakaan ollut kulkenut tai vastuu tarttunut.

Meni vuosi tai kaksi ja puhelin soi. Joku uusi kaveri halusi, että selitän hänelle tutkimusta. Sain eteeni sämpyläkahvit ja nipun tuttuja papereita. Tyhjät taulukot kummaksuttivat, kerroin miten oli käynyt. Heppu pyöritteli silmiään epäuskoisesti. En tiedä taaskaan kuka oli istunut ja missä palavereissa, mutta taas hukattiin ihmisten aikaa. Ei jäänyt minun nimeni kirjoihin siitä tutkimuksesta.

Armeijan käynyt mies


Minulla on tapana sanoa, että minulla on meillä töissä kaikkein eniten johtajakoulutusta. Se on aika helppoa, muilla kun ei ole yhtään. Itse olen käynyt aliupseerikoulun ja partionjohtajakurssin,

Armeijassa oli helppoa, ei ollut epäselvää kenellä oli vastuu. Komentoketju oli selvä ja paska valui tarvittaessa alaspäin. Sain käskyn esimieheltäni ja kun pistin alaisiani asialle, oli minun tehtäväni huolehtia, että he tiesivät mitä tehdä.

Esimieheni, komppanian yksikköupseeri, piti kyllä huolta, että epäselvyyksiä ei ollut. Jos en osannut tai tiennyt, oli lupa kysyä. Elämä oli muutenkin helppoa, ruokaa sai 4 kertaa päivässä ja puhtaita sukkia senkun kävi vain hakemassa. Joskus kaipaankin noita aikoja.

Vastuun vyöryttäminen


Armeijamalliseen hierarkiaan ei välttämättä törmää työelämässä. Onneksi näin, mutta joskus sitä silti kaipaa. Joskus vastuu on kuin pallo joka vain heitetään ilmaan ja toivotaan että joku nappaisi sen kiinni. Usein pallopeli sotketaan piilosiin.

Ja joskus vastuuta vyörytetään alaspäin, painetaan sähköpostiohjelmassa forwardia. Vyöryttäminen on varmasti mukavaa, kunhan ei satu olemaan se ketjun viimeinen jonka niskaan satsi hulahtaa. Matkan varrella kukaan ei tiedä mitä ollaan tekemässä, mutta joku saa aina käteensä sen lyhyen tikun. Eikä sellaista löysää ripulia voi edes työntää takaisin ylöspäin, se valuu sormien välistä silmiin ja suuhun.

Sain aikoinaan sähköpostin, missä oli kirjoitettu saatteeksi että "Hoidatko". Alkuperäisessä viestissä oli aika paljon tekstiä, sitä sitten hetken tavasin. Viestin sisältö oli kuitenkin ytimekäs – Älkää tehkö mitään. Se oli nopeasti hoidettu homma se.

Pahinta on kuitenkin se, kun muut ovat istuneet palavereissa ja diskuteeranneet ahkerasti, mutta eivät vain muista, että ne diskuteeratut asiat pitäisi jakaa myös eteenpäin. Aika harvalta löytyy selvänäkijän lahja. Nykyiset projektinhallintasovellukset voivat pahentaa tätä, asiakkaalla ja jonon viimeisellä on suora kontakti, mutta paljon tietoa voi jäädä puuttumaan matkan varrelta.

Avokonttorit ja metrilaku ovat pilanneet kaiken


Ehkä trendikkäässä startupissa kaikki ovat niin samalla aaltopituudella, että asiat luistavat kuin ajatus. Tai ehkä niistä puhuttaessa ei puhuta projektinhallinnasta ja järjestelmällisyydestä. Liian kiire makustella luovuutta ja sitä mieletöntä flow'ta.

Mutta kun jotain oikeasti aletaan tehdä, pitäisi laittaa asiat järjestykseen heti alussa. Jos asiakas laittaa pallon liikkeelle, mutta jo siinä vaiheessa narut ovat sekaisin, jonon viimeinen repii varmasti pelihousunsa.

Jonkun pitää ottaa narut käsiinsä, kysyä oikeat kysymykset, antaa oikeat vastaukset ja pitää huoli että jokainen tietää pelipaikkansa. Se ei tarkoita sitä että jonkun täytyisi olla natsimainen johtaja, mutta vastuunjako ei saa myöskään muistuttaa pullonpyöritystä. Jonkun pitää tietää kenellä pallo on ja se pitää voida tarvittaessa palauttaa jos hyökkäys meinaa katketa heti alkuunsa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä toki kommentti tai kysymys.